Yksi golfin mainioita puolia on se, että pääsee pelaamaan paitsi tuttujen myös ihan vieraiden kanssa. Itsestään ei kenenkään tarvitse avautua enempää kuin haluaa, mutta sen verran saa rupatella kuin kulloisessakin seurassa soveliaalta tuntuu.
Vaikka voidaan olla uppo-outoja toisillemme, usein löytyy yhdistäviä asioita. On pelattu Suomessa tai maailmalla samoilla kentillä, joiden antiin on helppo palata. Voidaan vertailla kokemuksia opetustunneilta, monenlaisista peliryhmistä, eri klubien ruokatarjonnasta tai pohtia, mikä on osoittautunut parhaaksi alkuverryttelyksi, loppuvenytykseksi, pallomerkiksi, lempimailaksi…
Mutta sitten voi käydä näinkin.
Minulla on yksi melko vahva ominaisuus: kauas eloni alkutaipaleille ulottuva kasvomuisti. Nimimuistia en kyllä menisi kehumaan, en aiempaa enkä nykyistä. Mutta naamat, ne ovat jääneet useimmiten mieleen.
Kauimmas ulotuin muutamia vuosia sitten, kun tunnistin entisen pikkupojan – sittemmin vähemmän pikkuisen – leikkikoulukaverikseni.
Läheltä liippasi nytkin eräässä loppukesäisessä golfkenttäkohtaamisessa, joskin kasvomuistini palasi pätkittäin vasta takaysillä. Mutta onhan se melko ymmärrettävää, kun edellisestä tapaamisesta oli lähes 50 vuotta.
Olin ilmoittautunut peliin kotikentällä sen kummemmin nimiä katsomatta. Lähtöpaikalla oli herrahenkilöitä. Siinä sitten edettiin tavanomaiseen tapaan, harvakseltaan jotain sanaillen ja enimmäkseen peliin keskittyen.
Kaksi kolmesta lopetti ysiin ja kolmannen kanssa jatkoin eteenpäin. Tulivat puheeksi mökkipaikkakunnat ja niillä pelaamiset. Mielessäni alkoi pyöriä yhä tiuhemmin muistikuvia: hoikka nuori poika, aika hiljainen, nimi, mikäs se nyt olikaan, tuntui jo häivähtävän tutulta, kun oikein tuumin. Ja kasvot vähin erin sitäkin tutummilta.
Lopulta, 16:nnen väylän alussa, en voinut enää olla kysymättä, josko mainittu mökkipaikkakunta on pelikaverin lapsuusmaisema vai oliko se kenties jokin muu? Vaikkapa Helsingin Töölö.
Töölöhän se.
Ja kuten kasvomuistikerrostumiani selaillessani olin ajatellutkin, olimme käyneet samaa rippikoululeiriä kesällä 1971. Pelikaverini oli ensin hämmentynyt, sitten huvittunut, kun ryhdyimme muistelemaan menneitä. Nimiä, tyyppejä, molempia nousi esiin, mutta kummallakin muistelijalla eri henkilöitä muistiin takertuneina.
Muinaiskuvamuisto entisestä tytöstä ei palannut pelikaverin mieleen millään, vaikka hän kyllä kiitettävästi ja kohteliaasti pinnisteli. Ymmärrän hyvin, että ei.
Sanomattakin on selvää, että myös peli sujui mukavasti ja leppoisissa merkeissä, kun edettiin nuoruutta muistellen. Olen melko varma, että rippileirillä emme vaihtaneet yhtään ainokaista sanaa.
Senioreiden kommunikointikyky on onneksi monin verroin esteettömämpää ja helpompaa kuin murrosikäisten.
Kotiin päästyäni kaivoin vielä esiin rippikoulun ryhmäkuvan ja sielläpä pelikaveri seisoi muistikuvieni poikasena. Elämä on tuonut senttejä ylöspäin, muuten olemus oli koko lailla tunnistettavasti entisellään.
Syksy sitten alkoi omia aikojaan, mutta pelit jatkuivat. Varasin taas ajan tyhjään lähtöön ja säntäsin tiiauspaikalle odottelemaan mahdollisia muita pelaajia. Rippikoulukaveri ilmaantui. Sen verran omat epämääräiset muistikuvat olivat jääneet häntä vaivaamaan, että mukana oli ipad ja siinä ryhmäkuvamme.
”No näytä nyt, kuka sä noista olet”, hän tiedusteli pelin jälkeen.
”Toi pienin tossa keskellä tumma otsatukka silmillä.”
Jokunen tätilisäkilo on sitten noiden päivien siunaantunut, tukka lyhentynyt, rillit saatu. Muun muassa.
Käytiin läpi vielä koko joukko kuvan muita riparilaisia ja ryhmänjohtajia. Nostalgista ja huvittavaa.
Mitäpä tästä enempää sanoisi saati oppisi kuin sen, että golfkentällä voi sattua mitä vain ja hyvin epätodennäköisiäkin kohtaamisia tapahtuu. On mahdollista jopa palata puolen vuosisadan taakse nuoruuteen, kun oikein onnistaa.
Siispä jos oudossa porukassa pelatessa mieleesi nousee äkkiä kasvomuistikuvia ja kysymyksiä, niin suu auki vaan rohkeasti. Ellei se satunnainen pelikaveri olekaan leikkikoulu- tai rippikoulukaveri, niin jotain hauskoja ja/tai kiinnostavia yhteyksiä saattaa ilmaantua.
Maailman mitassa kun Suomi on niin perin pieni. Kuten luultavasti sekin seutu, jolla juuri nyt asustelet.
Lapsuuden kotikylästä puhumattakaan.
