Joka päivä oppii uutta, kypsässä iässäkin. Kuten nyt sen, että pitää varoa mitä toivoo. Saattaa vielä saada toivomansa.
Taannoisessa blogikirjoituksessani anelin oikeaa lumista talvea. Sitä, ettei talvi olisi kuten edellinen, jolloin mennäkö vai eikö mennä pelaamaan talvigriineille jäi oman päätöksen varaan. Tuli lähdettyä kentälle silloinkin, kun jopa sauvakävely olisi ollut viisaampi vaihtoehto.
Talvettomuus sitten latisti oikean keväisen golfkauden alkua ja aiempien vuosien intomielisyyttäni, joka aina seuraa säällistä pelitaukoa. Nyt ei ole tarvinnut päättää itse. Luonto päättää, lunta piisaa ja pakkanenkin piiskaa. Onko pakko liioitella, luonto, kysyn vaan?
Luonteeni mukaisesti yritän kuitenkin kääntää tämäkin keissin positiiviseen päin: Aurinko näkyy, tarjolla on ollut lumityöjumppaa ja jopa hiihtelyä. Ellei päivällä ole joutanut niin otsalampun valossa pimeällä kotikentällä Ringsidessa ja vierashiihtäjänä Talissa.
Golfiin sitoutuneena kuitenkin odotan ihan periaatteessa, että pääkaupunkiseudun kentille pääsisi joskus pelaamaan lumigolfia, kun nyt lunta ja pakkasta on. Se oli hauskaa sen kerran kun Rukalla pääsin kokeilemaan. Kelin puolesta onnistuisi nyt Kehä Kolmosen huudeillakin. Miksi ei?
Pahimmilla myräköillä lyöntiharjoitukset sisähallissa ovat kuitenkin ihmisystävällisempi vaihtoehto.
Kerran viikossa on toistaiseksi tuntunut riittävältä tahdilta.
Korona toi viime kautena golfkentille paljon uusia harrastajia. Hieman odotin sen näkyvän ruuhkana myös talvisella harjoitushallilla. Erehdyin. Mutta ehkäpä tulokkaiden on vielä liian varhaista eläytyä talviharjoitteluun, jos harrastus ei ole ehtinyt kehittyä intohimoksi.
Virus asettaa edelleen kaikelle rajoituksensa. Siksi en mielelläni astuisikaan harjoitustilaan, joka näyttää täydeltä, jossa väki liikkuu pääosin maskitta ja turvavälin pitäminen on hankalaa vaikka haluaisi.
En ole myöskään hurahtanut simulaattoreihin, vaikka kehuttu on. Viihdyn paremmin tavanomaisella lyöntipaikalla pallokorillisiani kuluttamassa.
Mielestäni hyvässä harjoitushallissa on tarpeeksi neliöitä, korkeutta ja ilmatilaa, reilusti väljä tunnelma, käsidesit ulottuvilla ja etäisyyksien pito mahdollista. Silloin pärjää maskittakin, vaikkei käytöstä toki haittaa ole.
Pääkaupunkiseudun sisäharjoituspaikkoja silmäiltyäni ja kokeiltuani olenkin päätynyt siihen, että Planmeca Vuosaaressa sopii erinomaisesti meikäläiselle koronaa välttelevälle seniorille.
Siellä viehättää myös takaseinällä avautuva oikean näköinen, laaja kenttämaiseman kuva. Myös riittävä etäisyys lyöntipisteestä maisematauluun tai lähemmille griineille tekee harjoittelusta aidon tuntuista ja mahdollistaa eri pituisten, korkuisten ja suuntaisten lyöntien vaihtelun. Tuntihintaan sisältyvät pallot on hyvä ratkaisu.
Puttejakin on kiva kohentaa sisätiloissa, mutta ei se missään hallissa kesäisen oikealta tunnu. Mitenkähän puttituntuman saisi aidommaksi, kun ruohogriinejä ei taida voida sisällä kasvattaa? Toimisiko siirtonurmikko?
Kaipaan myös vinoja lyöntipaikkoja, joilta harjoitella rinteestä lyömistä. Siinä riittää usein haastetta pelikaudella.
Golfia pelaamaton tuskin uskoo, että lyöntiharjoittelussa – tai edes golfia pelatessa – voi tulla hiki. Rivakalla rytmillä tulee ja hetkittäin tuskastakin toki. Huomaan usein muistuttavani itseäni lyömästä liian tiuhaan. Ettei harjoitus mene suorittamiseksi.
Nämä asiat yritän myös pitää mielessäni: Joka harjoituslyöntiinkin on keskityttävä, tehtävä ilmasvingi tai pari, tarkistettava grippi ja pallon paikka, tiivistettävä vatsa, tasapainotettava lantion seutu, selän asento ja jalkojen tuntuma maahan.
Ja aina tähdättävä johonkin, vain niin voi arvioida lyönnin onnistumista. Minusta on kiinnostavampaa tähdätä kenttämaisemakuvan oikeaan kohteeseen kuin pelkän verhon tähtäyspisteisiin.
Onhan tuossa muistettavaa. Ei oikeastaan ihme, jos välillä hikeä pukkaa.
Parhaimmillani pysyn harjoituksessa, kun lyön kerrallaan vain max puoli tusinaa palloa ja sitten on kaverin vuoro lyödä oma satsinsa. Noin kun jaamme tunnin ja lyöntipaikan, niin harjoituksessa säilyy rauha ja rytmi, mikään paikka ei kipeydy eikä lyönti hyydy mekaaniseksi huiskimiseksi.
Mutta jokaisella on tietysti omat parhaat käytäntönsä.
Muutamana maanantaina päiväsaikaan hallin alakerroksessa on ollut väljää, näkyvissä ehkä kolmisenkymmentä henkeä. Niin nuorempia kuin ennen muuta vanhempia miehiä. Opiskelijoita, etätyötaukolaisia ja eläkeläisiä.
Mutta missä ovat naiset ja eritoten naisseniorit? Vähissä.
Kesäisillä kentillä tuntuu naisia näkyvän suhteessa enemmän kuin harjoitushallissa, vaikka vähemmistö toki olemme. Eivätkö naiset poikkea eläkkeeltä, etätöistä tai opiskeluista hallille arkiharjoitukseen kuten miehet? Vai kuluuko naisten etätyötauko tai vapaa-aika perinteiden mukaisesti kotitöihin? Onko se valinta vapaaehtoinen vai ns. luonnon laki?
Työt on tehtävä ja ruoat laitettava, mutta yhtä kaikki kannattaa myös kesät talvet olla vähän itsekäs rakkaan harrastuksensa suhteen ja varata/vaatia itselleen omaa aikaa osaamisen kehittämiseen. Siihen taitaa miehillä olla luontaisempaa kykyä kuin naisilla.
Voi toki olla niinkin, että miehet käyvät mieluummin vapaaharjoituksissa hallilla ja naiset menevät ohjatuille kursseille ja yksityistunneille. Molempi parempi. Onkohan asiaa tutkittu?
Itse nautin harjoittelusta ja lyöntien pohdiskelusta itsekseni – se on vähän meditatiivistakin – ja taukohetkinä siitä, että voin katsella taitavampien harjoittelua ja yrittää ottaa mallia.
Oli miten oli, kaikenlaisiin talviharjoituksiin, kuten kesällä pelaamaankin, ehtii, jos motivaatiota on. Pariskunnilta se vaatii myös keskinäistä kannustusta. Sinkkuja ja senkkuja (seniorisinkkuja) jelppii kaveriapu.
Erityisesti parisuhdepelaaminen on hauskempaa, kun peli sujuu molemmilta. Ei tarvitse sitten kummankaan pilata paitsi toistensa myös koko ryhmän pelitunnelmaa tokaisemalla kumppanille aina huonon osuman jälkeen:”Miks sä nyt noin löit?”
Jaa, sen kun tietäisi.
Talviharjoittelemalla tieto lisääntyy luontevasti. Viimekertaisen harjoituksen edetessä pysähdyin itse tuumimaan muutamaa peruskysymystä. Kumpi on harjoitellessa tärkeämpi pohdinta: Miksi huono lyönti oli huono vai miksi hyvä lyönti oli hyvä?
Kumpi on viisaampaa: Opetella uusia lyöntejä (luettuaan teoriaa Golflehden harjoitusjutuista) vai vahvistaa entisten tasalaatuisuutta ja toistettavuutta? Ja: Jatkanko itsekseni golfmeditaatiotani sisähallissa tämänkin talven vai menenkö pron juttusille?
Jos valitsen edellisen, pelaan ehkä ensi kesänä kuten viime kesänä. Välillä paremmin, toisinaan huonommin. Jos taas valitsen jälkimmäisen, lyönti voi kohentua ja pidentyä – tai sitten hukkaan juonen pitkäksi aikaa.
Miten sinä vastaisit kysymyksiini?
Lue seuraavaksi: Pitch & Putt -tarkkuusgolf kunniaan – Saisiko Suomeenkin lisää itsenäisiä, laadukkaita P&P-kenttiä?
Ensimmäinen kerta yli kymmeneen vuoteen, kun olen nauttinut talviharjoittelusta – tai yleensä harjoittelusta. Syy on ihan selvä. Hyvä pro, pieni ryhmä, säännölliset viikkotunnit. Avoimin mielin korjaamassa vanhaa ja oppimassa uusia tapoja harjoitella. Jopa puttiharjoittelu maistui kun sen teki mielekkäillä tavoitteilla.
Harjoittelupaikka pieni ja vaatimaton, mutta viihtyisä, lämmin ja klubi auki – kahvia ja virvokkeita tarjolla. Kivaa!
Pois ajatukset ja muistikuvat kaukaisista osaamisen vuosista ja yllättäen huomaa nauttivansa uusista pienistä kehitysaskelista. Näinkö sitä lyötiinkin? Kuinka monta vuotta on kierros alkanut pettymyksellä – ei se lyönti löytynytkään, ei pelikavereiden hyväntahtoisilla ohjeilla eikä omalla analyysillä, jolla ei ollut enää todellisuuspohjaa.
Suosittelen!