Avauduin ensimmäisessä blogijutussani kuluneen kauden pelihaasteista. Vetosin koronaan, talvettomaan talveen ilman terveellistä muutaman kuukauden taukoa, motivaatio-ongelmiin.
Totta toki kaikki tyynni, mutta sittemmin osoittautui, että tärkein syy alkukauden takkuiseen menoon onkin vain noin kahden millin mittainen.
Avaanpa hieman pelikirjaa oivalluksen takana.
Päätettiin elokuun puolivälissä uskaltautua Parhaan Pelikaverin (jatkossa PP) kanssa kokeilemaan, miten hän jaksaisi toipiluuden tässä vaiheessa edetä kentällä. Otettiin auto. Minä pelasin tavanomaisen epäkelvosti, PP aktivoitui puttigriinille tultaessa.
Hyvää motoriikkaharjoitusta hänelle tuo kierros, mutta minulle aivan ratkaiseva pelillinen käänne. Pelastus.
PP on nimittäin aikanaan opettanut minut pelaamaan ja siis tullut katsoneeksi kerran jos toisenkin tuhatta lyöntiäni. Nyt niissä katsomisissa on ollut usean kuukauden tauko.
Sinä aikana aiempien kausien vahvuuteni, ei avausten pituus, mutta napakkuus, tarkkuus ja suoruus ovat kadonneet. Lyönnit ovat venkoutuneet yhä enemmän sinne ja tänne, yleensä oikealle. Lyhyt on entisestään lyhentynyt, suora kiertynyt, tarkka tuhrautunut.
Ja sitä tietä itseluottamus karissut vähän kaikissa lyönneissä – enkä ole millään keksinyt, missä vika.
Säädän, arvon, epäröin. Arvattavin tuloksin. Turhautumisesta ja mielipahasta puhumattakaan.
”Grippi”, toteaa PP ykskantaan kierroksen puolivaiheilla golfauton ratin takaa, aikansa avauksiani ja kasvavaa ärtymystäni seurattuaan.
”Täh?”, sähähdän minä ja olen jo aloittaa perusvirteni siitä, kuinka kaiken syy on vain se, ettei katse jostain syystä pysy pallossa ja älä kuule mulle rupea…
”Korjaa grippiä. Kaks milliä vasempaan”, PP jatkaa häiriintymättä vastustelustani, johon hän on vuosien varrella kovin tottunut. En ole ärtyneenä erityisen vastaanottavainen.
”Grippi, mitä hemm…” Teen – epätoivoissani – kuitenkin työtä käskettyä ja kas: avaus on suora! Ja kun päästään lähemmäs palloa, tajuan, että avaus on myös parikymmentä metriä tämänvuotisia – ja tuntuu, että aiempivuotisiakin – pitempi.
Valo syttyy päässäni! Sillä siunaamalla, sananmukaisesti, hyppään pelissä ja koko kaudella ensimmäiselle nousevalle aallolle ja siellä nyt toistaiseksi surfailen.
Mainitun draaman jälkeen olen ajatellut tuota kahta milliä joka avauksessa ja väylälyönnissä. Kunpa en koskaan unohtaisi!
Nuo grippimillit ovat konkretiaa, mutta laajat seurannaisvaikutukset paljolti kai uskon asiaa. Nimittäin se, että oivallukseni jälkeen myös viimeinen chippi ja ennen muuta putti tuntuu kulkevan paremmin.
En epäröi, siinä se ero. Luotan, että sujuu.
Tulokset ovatkin viime viikkoina kohentuneet, birkkuja on tullut elokuussa tuplasti enemmän kuin koko kautena sitä ennen (tosin vieläkään ei ole syytä suureen juhlaan ja birkkupullo on pysynyt talvisäilössä). Händäri on kuitenkin viimein taas kevyessä laskusuunnassa, ja kesän – toivottavasti vain toistaiseksi – paras lyöntitulos lämmittää edelleen sydäntä.
Onneksi luin tämän tapahtumasarjan jälkeen viime Golflehdestä Timo Rauhalan mainion jutun yksittäisen pelin ja myös pelikauden aallokosta. Se käsitteli toki isojen poikien golfia, mutta voi siitä entinen tyttökin opikseen ottaa. Mahaplätsin aallokossa välttääkseen.
Ilman juttua olisin killunut tämänhetkisen amatööriaaltoni harjalla kuin se kestäisi vähintään pienen ikuisuuden ja unohtanut valmistautua laskettelemaan aallolla hallitusti alaspäin. Hermostumatta, tuskittelematta, liiemmin kiroilematta, kun vaikeat päivät taas tulevat. Sillä tulevathan ne.
Se on pelin henki, kuten tiedättekin.
Olen aina edennyt niin pelissä kuin muussakin elämässä enempi vaiston ja tunteen kuin tarkan, järkevän analyysin pohjalta.
Siinä on hyvät mutta ehdottomasti myös huonot puolensa.
Grippiepisodin äärellä oivalsin konkreettisesti, että keskittymällä milleihin (enkä kuohuviin tunteisiini) voin myös toistaa onnistumisia ja kasvattaa mielenrauhaa pelissäni.
Tämänhetkistä pelifiilistä saatankin venyä kuvaamaan jopa inhokkisanallani voimaantunut.
Tunteet ja vaistot ovat lyönnin hetkellä narikassa ja numerot keskiössä:
”Grippi. Kaksi milliä. Vasempaan.”
Kunpa tätä auvoa kestäisi edes ensimmäisiin yöpakkasiin asti.
Lue seuraavaksi: Lähtöajan varaamisen vaikeudesta