Tänä syksynä arvioidaan taas suomalaiset golfkentät Kenttärankingissa. Sen kynnyksellä pysähdyin miettimään, mitä itse golfkentässä eniten arvostan.
Ruksin alkajaisiksi Kenttäbongaus-listalta kaikki suomalaiset golfkentät, jotka olen pelannut. Muutama vielä, niin päästään kolminumeroiseen lukuun.
Omalla kohdallani voi sanoa käyneen niin, että sitä mukaa kun uusia kenttiä on kertynyt, on ruoho omalla kotikentällä alkanut näyttää vihreämmältä – muualla ei aina suinkaan ole paremmin.
Suomessa on paljon hyviä golfkenttiä. Lähivuosina niistä moni voi päivittää kenttänsä entistä ehommaksi. Pääosa Suomen kentistä nimittäin on saapunut ikään, jossa peruskorjaus alkaa olla välttämätön.
Peruskorjaus maksaa, mutta on pakko tehdä. Miksi siinä samalla ei päivittäisi kenttäänsä entistä paremmaksi?
Ålads Golffklubin Slottsbanan toimii loistavana esimerkkinä sille, että kun kenttäremontti tehdään peruskorjauksen yhteydessä viisaasti, voidaan kenttä päivittää täysin uudelle tasolle. Keskinkertaisesta golfkentästä voi kuoriutua erinomainen golfkenttä.
Golfkentän arvostelukriteereissä arvotan kentän esteettisyyden ja luontoarvot hyvin korkealle. Kentän pelillisistä elementeistä kaikkein tärkein on viheriöalue, pitäen siis sisällään myös viheriön ympäristön.
Valtaosa suomalaisista golfkentistä on rakennettu 1980- ja 1990-luvuilla. Silloin laji oli Suomessa nuori ja golfillinen osaaminen heikkoa. Noista vuosista golfsivistys on kehittynyt maassamme melkoisesti. Kenttää ei enää suunniteltaisi tai rakennettaisi samalla tavalla kuin se 30–40 vuotta sitten rakennettiin. Siksi sitä ei kannata remontoidakaan tuon ajan oppien mukaiseksi.
Suomalaisten golfkenttien perisynti on lattean tasainen viheriö, jota ympäröi lattean tasainen viheriön ympäristö, latteine puolipakollisine bunkkereineen. Mitään sen tylsempää on golfkentälle vaikea kuvitella. Hyvä lay out ja kauniit maisemat eivät pääse oikeuksiinsa, jos olennaisin ei ole kunnossa.
Peruskorjaus on tuhannen taalan paikka muuttaa tämä. Rohkeasti muotoiltu viheriön ympäristö lisää pelimukavuutta ja haastavuutta pakottaen pelaajan pohtimaan tarkasti minkälaisen lähipelilyönnin lyö ja mihin linjaan pallonsa lähettää.
Otetaan kärjistetty esimerkki. Lattea griinialue mahdollistaa chippaamisen rautaseiskalla kohti lippua oikeastaan paikasta kuin paikasta. Kun viheriöllä ja sen ympäristössä sen sijaan on reilusti muotoja, chippi rautaseiskalla voi olla mahdollinen, mutta silloinkin lyönnin linja pitää osata valita kallistusten mukaan. Ehkä edessä olevan kumpu tai painanne kuitenkin on sellainen, että järkevämpää on pelata lobby sen yli? Tai ehkä pallon voi ottaa alas kumpareen etulaitaan ja näin saada sen pysähtymään paremmin lipulle?
Hyvin muotoillut viheriöalueet pakottavat pelaajaan käyttämään aivojaan.
Kun kentän sitten oppii tuntemaan vähän paremmin, viheriön ympäristössä vaanivat vaaran paikat osaa ja haluaa välttää sijoittamalla lähestymislyöntinsä järkevästi. Se taas ei onnistu, jos viheriötä ei pääse lähestymään oikeasta suunnasta. Yhtäkkiä lipun paikka ja viheriön muotoilu määrittävätkin koko väylän pelaamista. Golfia aletaankin pelata lipulta tiille. Samalla golfista tulee peliä ja aivojumppaa tylsän suorittamisen sijaan. Ja silloin golf on hienoimmillaan.
Kenttäremontti, vaikka sitten vain viheriöalueiden kunnostus ja ehostus on golfkentälle tuhannen taalan paikka, jota ei kannata jättää käyttämättä mistään hinnasta. Hinta nimittäin muodostuu vasta jälkijättöisesti.
Oikein toteutettu kenttäremppa, vaikka sitten vain viheriöalueiden kunnostus, nostaa kentän arvostusta, joka taas näkyy rankingeissa, eikä voi olla näkymättä myös kassassa.
Golfkenttä on palveluna mielestäni poikkeuksellisen haasteellinen, koska käyttäjäkunta on niin valtavan heterogeeninen. Valtaosalle pallon saaminen tiiltä viheriölle on jo siinä määrin haasteelllinen tehtävä, ettei kovin vahvasti muotoiltu viheriö välttämättä ole se, mitä halutaan nähdä ja kokea. Samin (ja omankin) taitotasolla viheriön ja sen ympäristön haasteet ovat iso osa nautintoa, mutta suurimmalle osalle ne tuottavat lähinnä harmaita hiuksia. Ja sitten on vielä se kenttäsuunnittelijan rooli, joka ei aina kohtaa kenttäyhtiön toimijoiden haluja ja tarpeita.
Suomen ehkä tunnetuin kenttäsuunnittelija haluaa suunnitella esteettisesti kauniita kenttiä, joihin kuuluvat vahvasti muotoillut viheriöt, joissa pelaamisen nautinto on täysin toissijainen esteettisyyden mennessä kaiken edelle. Valitettavasti kenttäyhtiöissä ei useinkaan riitä ymmärrystä siihen, että tällaisilla viheriöillä stimpin ei pidä olla kolme metriä tai yli, vaikka kuinka haluttaisiin profiloida oma kenttä huippunopeiden griinien kehdoksi. Tähän kun vielä laitetaan päälle rinteeseen kairatut reiät, ollaankin tilanteessa, jossa pelinautinto on yhtä kaukana kuin Jupiterin lähimmät kuut.
Viheriön ja sen ympäristön muotoilu ei siis mielestäni saa olla itsetarkoitus, vaan pelattavuus on säilytettävä siitäkin huolimatta, että reitinvalinta tiiltä viheriölle on syytä valita oikein parhaan reikätuloksen saavuttamiseksi. Kyllä haasteet pitää mielestäni luoda sellaisen kokonaisuuden avulla, jossa esteiden sijainti kultakin tiipaikalta, viheriöiden muoto ympäristöineen ja viheriön nopeus ovat tasapainossa.
Erittäin paljon samaa mieltä KL1:n kanssa. Tähän kun lisätään vielä, että muutoksia tehdessä jokainen klubin jäsen on asiantuntija ja yhdenkin puun tai puskan poisto aiheuttaa primitiivisen tunnereaktion joissain henkilöissä puhumattakaan bunkkerien laajennuksista tai peräti uusien rakentamisesta. Jatkan listaa vielä toivomuksilla väyläruohon pidentämisestä, raffien lyhentämisestä, vesiesteiden täyttämisestä jne. Osalla jäsenistöä toiveet tietysti täysin päinvastaisia.