Väitän, että koronakausi on aiheuttanut osaamisvajetta. Miksi ihmeessä, kun golf on saanut jatkua taudin estämättä ja kentät ovat täynnä?
Tulkitsen henkilökohtaista havaintoani näin: Se, että klubituuppari osaa jotain jossain ei välttämättä takaa osaamista toisaalla saati kaikkialla.
Avaan ajatusta.
Takavuosina tuli pelimatkailtua niin kotimaassa kuin maailmalla ja pienempi osa kaudesta kului kotikentällä. Reissuilla oppi monenlaista erilaisissa kenttä- ja griiniolosuhteissa. Normaalivuosina vieraspelaamista kertyikin puolet reilusta sadasta kierroksesta.
Nyt kauden vieraskentät voi laskea suunnilleen yhden käden sormin: Kodin ja kesämökin maisemissa olevat sekä muutama irtiotto maakuntiin. Ahvenanmaalla kävin elokuun alussa ja se olikin sitten kuin ulkomailla.
Tämän kauden pelimääräni jää kaikkiaan aiemmasta, sillä vaihtelunhaluisena en jaksa kiertää samaa kenttää loputtomiin, olipa se miten mainio hyvänsä – kuten kotikenttäni ehdottomasti on: monipuolisesti vaativa, hyvin hoidettu ja huollettu.
Koronajumin vuoksi kotikenttä on kuitenkin tullut viime ja tällä kaudella todella tutuksi. Tykkään, esimerkiksi, tasalaatuisista griineistä, joissa on sopivasti muotoa ja vauhtia. Tapahtuu suunnilleen sitä, mitä olettaa, kun on reiän ja pallon välistä reittiä eri suunnista silmäillyt.
Aina ei peli tietysti suju kotikentälläkään, mutta kulunutta kesäkautta etenin yllättävän pitkälle suuremmin harmittelematta tiiltä reikään. Tasoituskin liikahteli ilokseni vähän alaspäin. Putti kulki tyydyttävästi – sehän on kelpo mittari ja buustasi pelillistä itsetuntoa.
Osaamisvajeeni paljastui kuitenkin karusti ”ulkomailla”, Ålands Golfin Slottsbananilla. Täydennystä tuli mantereen puolella, Archipelagia Golfissa Paraisilla ja Ruukki Golfissa Raaseporissa.
Nimenomaan griineillä romahtelin. Onnistumisen ilo himmeni muutamassa päivässä vieraissa, ja peli alkoi eri tavoin tökkiä.
Tulkinta: Yksipuolinen kotikenttäpelaaminen oli kyllä opettanut pelaamaan ja puttaamaan hetkellisesti hiukkasen paremmin – mutta vain kotikentällä!
Uskallan väittää, että vahvimpia myönteisiä ja kielteisiä muistijälkiä peleistä jää juuri puttigriiniltä.
Uusissa maisemissa olin uudessa pulassa. Mitä tapahtui?
Kaikin tavoin hieno ja vaativa Slottsbanan tarjosi melkoisen nopeaksi viilattuja griinejä. Sellaisista yleensä tykkään. Varsin muodokkailla ja kumpareisilla griineillä onnistuminen tuntui kuitenkin ylivoimaiselta.
Pallo vieri pelkästä henkäyksestä ties minne. Ilahduin jopa sadekuuroista, ne kun hidastivat hieman menoa.
Saarikentän vauhdikkaiden griiniseikkailujeni jälkeen mantereella tuli eteeni päinvastainen pulma: Archipelagian ja Ruukin griinit. Ne olivat tasaisempia ja varmaan ihan normaalivauhtisiakin, mutta tuntuivat mahdottoman hitailta.
En kertakaikkiaan uskaltanut putata napakasti Ålandin jälkeen. Puhuttelin itseäni joka reiällä: Pelkuri, älä himmaile! Mutta kun on sama pää kesät talvet, niin vähänkö se auttoi. Tosi vähän.
Oli pakko tunnustaa, että kotikenttäputti oli muutaman eritahtisen vieraspelin jälkeen ihan sekaisin. Ja vähän muukin sitä myöten. Paluu reissulta kotiin koronaturvaan on onneksi palauttanut jossain määrin uskoani, mutta aikansa toipuminen tuntuu ottavan.
Kannattaa pelata mahdollisimman usein vierailla kentillä. Se opettaa realismia.
Uskallan väittää, että vahvimpia myönteisiä ja kielteisiä muistijälkiä peleistä jää juuri puttigriiniltä. Onnistuneessa putissa – kotona ja vieraissa – tiivistyy koko pitkän kierroksen pelinautinto. Tai tuska.
Palautekyselyissä vieraspelaaja saa arvioida myös griinejä. Se pitäisi jaksaa aina tehdä. Kotikentälläkin kannattaa antaa kenttävastaaville niin kiitoksia kuin kertoa kehityskohteita ja samalla tiedostaa, miten olennaista työtä kentänhoitajat tekevät. Heidän käsissään – oman mailakätemme lisäksi – on pitkälti antoisa golfkierroksemme.
Mitä tästä nyt sitten oppii, osaamisvajeinen, seuraavia kausia odotellessaan?
Ensiksi: On pelattava ahkerasti (silloinkin kun pitkästyttää) kotikentällä, jotta sieltä saatu oppi, kokemus ja onnistumisen elämykset vahvistavat itsetuntoa ja pelaamisen perustaa. Ne taas lisäävät varmuutta ja rauhoittavat päätä. Myös huonommalla säällä voi piipahtaa omalle kentälle. Oppii keskittymistä eri olosuhteissa.
Toiseksi: Kannattaa pelata mahdollisimman usein myös vierailla kentillä. Se kehittää kykyä ratkaista yhä uusia ongelmia. Se myös opettaa realismia, sillä pelitason mittaaminen vain kotikentällä ei ole koko totuus taidoista.
Ellei kotikentällä jo tajua niin viimeistään vieraskentällä ymmärtää, että golfissa opittavaa riittää koko lyheneväksi loppuelämäksi.
Tuo keskenään erilaisten griinien aiheuttama ongelma ei tunnu itselleni tutulta, mutta sen sijaan pallot tuntuvat katoavan entuudestaan tuntemattomalla vieraalla kentällä helpommin kuin kotikentällä.
Omalla kentällä sitä on oppinut tietämään, mistä palloa kannattaa etsiä, mutta vieraskentällä varsinkin epäonnistuneen lyönnin pituuden arviointi on aina vaikeaa. Niinpä seurauksena on penalteja, jotka usein nostavat lyöntien määrää 5 – 10%. Naisgolffarit eivät tästä samalla tavalla kärsi, koska osaavat lyödä pallonsa aina (?) väylälle.