Kun golfkausi on kääntymässä kohti syksyä – ellei se jatku taaskin parin mailan tylsähköinä talvigriinikierroksina – voi koetun tiivistää pariin sanaan: kelpo, vaikka korona. Golfari on saanut todella olla kiitollinen lajinvalinnastaan. Pelaaminen on ollut sallittua huvia myös senioreille ja aivojakin aktivoivaa ulkoliikuntaa.
Pelin oma, intensiivinen kupla on suojannut mielenrauhaa koronaisessa maailmassa. Neljä tuntia irti joka tuutista tulvivasta taudista rentouttaa kummasti.
Tätä muiden lajien harrastajat alkuun jopa kadehtivat: Miksi yhdet saavat pelata, kun toiset eivät pääse salille? Tässä vaiheessa virusta syy lienee valjennut. Mutta kyllä itsekin ihmettelin, kun tuttu meloja kertoi, että laineille ei ole ollut asiaa koko kesänä. Kerho kiinni, kanootit narikassa. Luulisi, että meloakin voisi yksin tai kaksin ja melan tartuntapinnan desinfioiden. Toivottavasti tuo oli poikkeustapaus.
Golfia on mahtunut entisen tytön koronakesäänkin paljon, mutta sepä on nostanut vain tasoitusta, ei tulostasoa. Määrä ei välttämättä lisää laatua. Tasoitus kesti talven laskentauudistuksessa kutakuinkin ennallaan, mutta suht ahkerana korttien jättäjänä olen saanut murheekseni seurata händärin hiipimistä ylöspäin toukokuusta heinäkuun loppuun.
Händärin pitäminen taitojen tasalla taas on mielestäni tärkeää, koska en halua luulotella olevani itseäni parempi pelaaja – jos kohta en huonompikaan.
Vasta elokuussa peli on alkanut hienokseltaan sujua, kun olen puhunut itselleni kannustavasti ja muistuttanut, että osaat kyllä, kunhan keskityt tuohon paikallaan kököttävään palloon. Ei ole pakko viimeisellä reiällä romahduttaa hyvin edennyttä kierrosta, eihän?
Peli-ilokin on pikkuhiljaa löytynyt.
Jostain syystä huippuamatöörigolfari Kiira Riihijärven haastattelu taannoisessa Hesarissa pisti mielessäni liikkeelle jotain, mikä auttoi karistamaan erinäisiä apinoita harteilta. Ainakin toviksi.
Alkukauden motivaatiokatoon ja sen aiheuttamiin pelipulmiin oli useampia syitä. Yhtäältä juuri tuo talveton talvi, jolloin bägiä ja golfia ei malttanut panna pariksi kuukaudeksi totaaliseen lepoon eikä kuntosalillekaan päässyt. Toisaalta koronan aiheuttama huoli, joka kuplii pinnan alla silloinkin, kun ei purskahda esiin yleismaailmallisena elämäntuskana. Se vaikuttaa keskittymiseen. Tulee tunne, että turhuutta kaikki tyynni, jopa golf.
Kolmas syy on kuitenkin ollut ratkaisevin. Paras golfkaverini, jonka kanssa olen kokenut suurimman osan elämäni pelitunneista, sairastui vakavasti. Tämä kausi jäi häneltä väliin.
En toki ole ennenkään kaihtanut peliä tuntemattomien ryhmissä, mutta nyt kun siitä on tullut pakon edessä uusi normaali, tuntuu usein yksinäiseltä, porukassakin.
Se on myös aiheuttanut ajanvaraustilanteissa kummallista sisäistä spekulointia, jonka ytimessä on ollut epävarma kysymys: Voinkohan ottaa tuon ajan, joka minulle sopisi?
Koska:
Pariskunta. He haluavat varmaan pelata kaksin.
Kolme naista tai miestä. Kavereita. Eivät ehkä tahdo mukaan ulkopuolista.
Työporukka? Onkohan niillä kisa?
Yksi nainen. Jospa se haluaa pelata yksin koska korona.
Yksi mies. Ei varmaan halua pelata vieraan naisen kanssa kaksistaan.
Niko. Tiia. Nuoria nimistä päätellen. Viitsivätköhän pelata entisen tytön kanssa tai heidän näkökulmastaan nykyisen mummin?
Singeli, help? Se varmaan huokailee, jos ryhmään tulee parinkympin händärinen…
Ynnä muita apinoita harteilla – ei vain ajanvarausta haittaamassa vaan myös itse peliin keskittymistä, kun sinne asti päästään.
Jos sitten hätäpäissäni varaan ajan varmuuden vuoksi tyhjästä lähdöstä, niin ilmaantuuko peliseuraa. Ei ollenkaan aina. Ehkä muutkin ajattelevat, että tuo haluaa pelata nimenomaan yksin koska korona.
Viisainta olisikin – seniorin väljällä aikataululla – vain ajaa kentälle ja hypätä lennosta ensimmäiseen mahdolliseen lähtöön. Silloin ei jää aikaa epäröidä kelpoisuuttaan ja ujostella etukäteen turhia. Ensimmäisen väylän jälkeen ja viimeistään kolmannella kipsi joka tapauksessa karisee yhdeltä jos toiselta.
