Olen aikaisemminkin sivunnut samaa teemaa, eli reiluutta. Golf ei nimittäin ole perusluonteeltaan erityisen reilu peli. Epäreiluudessa tai enemmänkin sattumanvaraisuudessa piilee eräs lajin viekoittelevimmista puolista, ja siksi tuota reiluutta on golfkierrokselta turha liikaa etsiäkään.
Moni kuitenkin etsii epätoivon vimmalla. Suuri syy tähän on se vakavuus, jolla omaan peliin, kierrostulokseen ja koko lajiin suhtaudutaan. Sillä eihän kukaan ota omaa liikuntaharrastustaan totisemmin kuin golfari.
Ei ikämiesfutari kerro puolipakolla koko seurueelle, kuinka lähellä joukkueensa oli voittaa tiukassa vieraspelissä naapurikylän joukkueen. Tai kuinka kevyeltä Repan uudet syndit vaikuttivat; ihan kuin olisi Repan vetokin nyt lähtenyt entistä sähäkämmin, että pitäisikö sitä nyt sijoittaa itsekin uusiin syndeihin?
Tai kuinka Make meinasi onnistua yksinläpitilanteessa puulaakisählyssä. Tai kuinka upeasti iltarasteilla se kolmas rastiväli meni, en jukoliuta edes komapastunut kertaakaan!
Mutta golfaripa kertaa kierroksensa, huippuhetkensä ja vastoinkäymisensä, halusipa kuuntelija sitä tai ei. Hän kyllä kuvailee, kuinka lähellä holari oli, kuinka upea se nelosväylän avaus olikaan ja kuinka hiton hyvin uuden wedgen terävät urat saavat pallon spinnaamaan.
Golf on reilua juuri siksi, että se on kaikille yhtä epäreilua ja ennalta-arvaamatonta.
Eräs yleisimmistä reiluuden etsimisen ilmenemismuodoista on siirtosääntö. Se on käytössä monella kentällä, jos ei nyt puolet kaudesta, niin aina kun on vähän vakavampi tilanne, väylällä vähän heikosti kasvavaa ruohoa, märkyyttä tai muuta epistä. Ja ainakin siirtosääntöä sovelletaan silloin, kun pelataan klubikisat tai seuraottelu. Ne ovat tiukkoja tilanteita, ja silloin pelin pitää olla äärimmäisen reilua.
Kilpailutilanteessa toki on hieman perustellumpaa tasapuolistaa olosuhteita. Kituvalta, tynkämittaiselta ruoholta lyöminen ei ole kivaa ja märän pallon chippaamisessa saattaa kastua pöksyt. Mutta entä sitten?
Golf on reilua juuri siksi, että se on kaikille yhtä epäreilua ja ennalta-arvaamatonta. Ja osaltaan pelin viehätys perustuu siihen, että huonon tuurin mahdollisuus pitää pyrkiä minimoimaan niillä keinoilla, mitä käytettävissä on. Aina se ei onnistu, ja se kuuluu peliin.
Golfarin muisti on myös valikoiva. Huono tuuri rekisteröidään, sitä manataan ja kokemusta kerrataan, mutta hyvä tuuri sivuutetaan ilman sen kummempia mutinoita ja analyyseja. Tuurin suhteen golf on kuitenkin nollasummapeli: jo melko lyhyessä juoksussa hyvän ja huonon tuurin määrä tasoittuu. Olennaista on pyrkiä olemaan antamatta huonolle tuurille mahdollisuutta iskeä.
Golf on ulkoilmalaji, eikä Suomessa ole ideaaleja olosuhteita sen pelaamiseen tai kentänhoitoon. Eikä muuten ole Iso-Britanniassakaan, ja siellä laji sentään syntyi.
Oma käsitys golfista muuttui viimeistään siinä vaiheessa, kun seurasin The Openia St Andrewssa paikan päällä vuonna 2015. Kisa pelattiin karmeassa tuulessa, ja luonnonvoimat pitivät osaltaan huolen siitä, että reiluus loisti poissaolollaan. Jos joutui kentälle pahimman myräkän aikaan, sai melkein siltä istumalta unohtaa haaveet pärjäämisestä maailman ikonisimmassa golfkilpailussa. Se tuntui jopa katsojasta vähän epäreilulta.
Eräs nuori, nykyään erinomaisesti menestyvä jenkkipeluri valitti tuomarille, että pelaaminen ei ole reilua kovasta tuulesta johtuen. Tuomari katsoi nuorukaista hetken ja kehotti suuntaamaan kohti klubia, jos pelin jatkaminen skotlantilaisessa kesäsäässä ei tunnu kohtuulliselta.
Jos golfkentältä alkaa metsästää reiluutta, mihin on vedettävä raja? Mikä on hyväksyttävä määrä huonoa tuuria, sattumanvaraisuutta tai luonnonolosuhteiden suoranaista kettuilua?
Kysymykseen löytyy niin monta vastausta kuin vastaajiakin, jos sille tielle lähdetään. On kuitenkin olemassa yksi aukoton nyrkkisääntö, joka vapauttaa turhilta moraalifilosofisilta pohdinnoilta. Play as it lies. Mikä nerokas sääntö.
