Tiiauspaikkojen valikoimasta johtuen keskimääräinen nais- ja miesharrastaja pelaavat melkein eri peliä.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran marraskuussa 2016. Nyt, lähes seitsemän vuotta myöhemmin, aihe ja jutun esittämä ongelma ovat edelleen ajankohtaisia.
Golfkenttäsuunnittelun traditio ponnistaa pitkälti seuraavasta taustaoletuksesta: hyvä golfkenttä tarjoaa pelaajalle kierroksen, joka on monitasoinen golftaitojen testi. Hän kohtaa vaihtelevia ja vaikeustasoltaan eritasoisia haasteita kaikilla pelin osa-alueilla avauksista lähestymislyönteihin ja lähipeliin. Pelaajan on hyvää tulosta tavoitellessaan turvauduttava erilaisiin lyönteihin ja käytettävä kierroksen aikana mailavalikoimaansa monipuolisesti.
Tämä on siis suunnittelun lähtökohta – joka kenttien suunnittelussa on osittain kokonaan unohdettu. Tavoitellun haasteen golfkierros toki tarjoaa, mutta keskimäärin vain silloin, kun pelaaja on riittävän pitkälle lyövä mies tai erittäin hyvin pelaava ja pitkälle lyövä nainen.
Lyhytlyöntisille golf on eri peli.
Väyläbunkkerit ja muut avauslyöntien haasteiksi sijoitetut esteet eivät tule samalla tavalla suunnitellusti peliin, eikä lyhytlyöntisillä ole avausten tai par-viitosten jatkolyöntien jälkeisillä lähestymislyönneillä useinkaan asiaa griineille, ei ainakaan bägin lyhimmillä mailoilla. Bogey on lyhytlyöntiselle pelaajalle par – tai birdie – ja pelaamisen nautinto ja onnistumisen elämykset on haettava muualta kuin asioista, joista edistyneemmät ja pitkälyöntisemmät pelaajat klubeilla keskustelevat ja samoissa peliryhmissä iloitsevat.
Maailmalla golfkentän sopiva pituus on puhuttanut viime aikoina runsaasti. Skotlannissa kesällä järjestetyn golfin tieteellisen tutkimuksen maailmankongressin yhteydessä esiin nousi kaava, jolla itselle sopivan kentän pituuden voisi laskea seuraavalla tavalla:
18 x oma rautaseiskan lyöntipituus + 14 x oma draivin lyöntipituus
Golfpiste julkaisi lokakuussa 2016 artikkelin, jonka pohjustamana ryhdyimme tutkimaan, kuinka pitkänä eri pelaajat golfkentän keskimäärin todellisuudessa pelaavat. Laadimme tarkoitusta varten kaavaan perustuvan lyöntipituuslaskurin, jolla lukijat pystyivät kätevästi laskemaan itselleen sopivan kentän pituuden.
Laskuria kokeili ensimmäisen viikon aikana yli 6 000 lukijaa, ja artikkeli nousi lyhyessä ajassa yhdeksi sivustomme kuluvan vuoden luetuimmista jutuista. Laskurin vastauksista kertyi massiivinen tietokanta, jonka tulokset puramme tässä artikkelissa.
Ja tulokset ovat monilta osin hätkähdyttäviä.
Tuloksiin perehtyessä on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että oheinen tarkastelu on mielekästä vain silloin, kun golfkierrosta halutaan tarkastella haasteena, johon edellä mainittu, hyvä kenttäsuunnittelu kaikkien pelaajien osalta tähtää. Tulokset perustuvat keskiarvoihin ja ovat luonteeltaan suuntaa antavia.
Puolet pelaa kentän liian pitkänä
Vastausten perusteella vain alle kolmasosa (29 %) kaikista golfareista pelaa golfkierroksensa sopivalta tiiltä. Sopivuuden mittarina on selvityksessämme käytetty sitä, että kenttä ja tii, jolta pelaaja on ilmoittanut useimmin pelaavansa, osuu tiipaikkana lähimmäs laskurin suosittelemaa (ja pelaajan ilmoittamien lyöntipituuksien perusteella laskettua) kentänpituutta. Numeroiden valossa sama tarkoittaa, että pelaajalle laskettu sopiva kentän pituus heittää keskimäärin korkeintaan +/- 180 metriä (=10 m/reikä) kentän pituudesta, jota pelaaja ilmoitti useimmin pelaavansa. Mikäli ero on tätä suurempi, pelaajan tulisi siirtyä seuraavalle tiille, joko lähemmäs tai kauemmas, päästäkseen lähemmäksi itselleen sopivaa kentän pituutta.
Yli puolet kaikista pelaajista (51 %) pelaa kentän liian pitkänä. Miehistä kentän pelaa liian pitkänä hieman alle puolet (48 %), ja 22 prosenttia miehistä pelaa kentän liian lyhyenä. Sopivimmillaan kentän pituus on miehillä, jotka kuuluvat toiseen tasoitusryhmään (4,5–11,4). He pelaavat kentän keskimäärin lähes täsmälleen oikean pituisena.
Toisin kuin useimmille miehille, monille naisille ei jää mahdollisuutta korjata tilannetta tiiauspaikkaa vaihtamalla.
Tilanne muuttuu kuitenkin huomattavasti jo seuraavassa tasoitusryhmässä (11,5–18,4), jossa 56 % pelaa kentän liian pitkänä ja vain 15 % liian lyhyenä. Peräti 27 prosentille ryhmään kuuluvista kenttä on vähintään 540 metriä liian pitkä, eli kentän jokainen reikä on keskimäärin ainakin 30 metriä suositeltua pidempi. Pelaajat ilmoittavat pelaavansa kentän keskimäärin 5 594 metrin pituisena, kun taas ilmoitettujen lyöntipituuksien perusteella laskettu suositeltu kentän pituus on 5 316 metriä.
Tasoitusryhmässä 4 (18,4–26,4) suositeltu kentän pituus putoaa jo alle 5 000 metrin (4 995 m). Pelaajat kuitenkin ilmoittavat pelaavansa keskimäärin 5 469 metrin pituista kenttää. Lähes joka toiselle (47 %) reiät ovat vähintään 30 metriä liian pitkiä ja melkein neljännekselle (24 %) rei’illä on vähintään 50 metriä liikaa pituutta. Tasoitusryhmässä 5 (26,5–36) suositeltu kentän pituus miehille vaihtelee 4 670 ja 4 700 metriä välillä. Se on vähemmän kuin Suomen kenttien keskipituus (4 830 metriä) punaiselta tiiltä.
Miesten alin tasoitusryhmä (tasoitus alle 4,5) on tutkimuksessamme ainoa kohderyhmä, joka pelaa kentän keskimäärin liian lyhyenä. Pelaajat ilmoittavat pelaavansa kentän keskimäärin 5 971 metrin pituisena suosituksen ollessa 6 114 metriä. 44 % tasoitusryhmään kuuluvista olisi lähempänä suositeltua kokonaispituutta, jos pelaisi kentän yhtä tiitä kauempaa. Joka viides (20 %) voisi sen sijaan siirtyä yhden tiiauspaikan verran lähemmäs.
Miesten kannalta tilanne on kuitenkin yleisesti ottaen sikäli edullinen, että useimmilla miehillä on mahdollisuus vaihtaa tiiauspaikkaa ja siirtyä keltaisilta sinisille, tai edelleen punaisille, ja pelata kenttä itselleen sopivan pituisena. 79 % miehistä ilmoittaa pelaavansa useimmiten keltaiselta tiiltä, kun taas lähempää sinisiltä ja punaisilta kierroksensa kertoo pelaavansa vain joka kymmenes mies.
Todellinen ongelma on punainen tii
Varsinainen ongelma, jonka lyöntipituuslaskurin tulokset paljastavat, koskettaa kuitenkin naispelaajia – ja heistä valtaosaa. Kaikista laskuria käyttäneistä naisgolfareista (yhteensä 544 kpl) peräti 78 prosenttia pelaa kentän liian pitkänä. Vain joka kuudennelle (16 %) kenttä on sopivan pituinen ja ainoastaan 6 % pelaa keskimäärin liian lyhyttä kenttä.
Toisin kuin useimmille miehille, monille naisille ei jää mahdollisuutta korjata tilannetta tiiauspaikkaa vaihtamalla. 86 % naisista nimittäin ilmoittaa jo pelaavansa kierroksensa lyhimmältä, eli perinteisten värikoodien mukaiselta punaiselta tiiltä. Osa Suomen kentistä on jo tehnyt ns. lyhytkenttiä, eli rakentanut tiiauspaikkoja, jotka ovat selvästi punaisten edellä. Suurella osalla kentistä ei kuitenkaan ole edelleenkään tarjota punaisia tiitä lyhempiä tiiauspaikkavaihtoehtoja.
Punainen tii on liian pitkä jo toisen tasoitusryhmän (4,5–11,4) naispelaajille, joille lyöntipituuksien mukaan määritelty suositus on 4 698 metriä. Suomen kenttien keskipituus punaiselta tiiltä on edellä mainittu 4 830 metriä.
Pelkkä tiipaikkojen rakentaminen ei kuitenkaan vielä riitä. Sen rinnalla myös lajikulttuurin tulisi muuttua.
Tasoituksella 11,5–18,4 pelaaville punaisen tiin lyöntipaikat ovat jokaisella reiällä keskimäärin jo lähes 30 metriä liian kaukana. Ja kun puhutaan keskimääräisestä, noin tasoituksella 32 (naisten tasoitusten mediaani) pelaavasta naisgolfarista, 18 reiän kierros lähimmältä tiiauspaikalta on jo toista kilometriä liian pitkä. Naisten kahden korkeimman tasoitusryhmän pelaajille punaisen tiiauspaikan pitäisi olla jokaisella reiällä keskimäärin 60 metriä lähempänä reikää.
Lyöntipituuslaskurin mukaan tasoituksella 18,5–54 pelaaville naisille kenttä olisi keskimäärin sopivan pituinen noin 3 950 metrin mittaisena. Samaan on päätynyt omissa laskelmissaan yhdysvaltalainen kenttäarkkitehti Alice Dye, joka on suositellut kentän pituudeksi lyhimmiltä tiipaikoilta pelattuna noin 3 900 metriä. Tähän suuruusluokkaan yltävät kentät pidentäisivät Dyen mukaan peliuraa molemmista päistä.
Kuinka ongelma ratkaistaan?
Golfista voi tietysti nauttia monella tasolla ja lukemattomilla eri tavoilla. Monelle golf on ensisijaisesti terveysliikuntaa ja parasta vapaa-aikaa, jonka nautinnollisuudella on vain vähän tai ei ollenkaan tekemistä reikä- tai kierrostulosten kanssa.
Golfyhteisöjen olisi kuitenkin aiheellista pohtia, mitä se voisi lajin kannalta todella tarkoittaa, jos peli tarjoaisi useammin onnistumisen mahdollisuuksia aloittelijoille ja kokeneemmillekin pelaajille, joiden lyöntipituudella onnistumiset ovat edistyneempiin pelaajiin verrattuna harvassa. Saisiko se useammat aloittelijat innostumaan lajista? Houkuttelisiko se enemmän naispelaajia voimakkaasti miesvaltaisen lajin pariin? Pitäisikö se iäkkäämmät pelaajat pidempään lajin parissa? Entä olisivatko lyhyemmät kentät samalla myös lääke lajin varsinaiseksi vitsaukseksi muodostuneen hitaan pelin ongelmaan?
Teknisesti ongelma on suhteellisen helppo ratkaista. Yksi uusi, kauas nykyisen punaisen tiin eteen sijoitettu tiipaikka kullekin reiälle voisi riittää. Ilmaista sekään ei laadukkaasti rakennettuna kentille toki ole, muttei kohtuuttoman kallistakaan. Joka tapauksessa kyse olisi investoinnista pelaajien viihtyvyyteen, mikä voisi maksaa itsensä nopeasti takaisin.
Optimaalisen kenttäsuunnittelun kannalta haaste on silti olemassa. Jos pitkälyöntinen pelaaja etenee draivilla ja rautaseiskalla yhteensä 400 metriä ja lyhytlyöntinen 240 metriä, kuinka suunnitella yksittäiset reiät ja koko kentän reititys siten, että edellytykset tasaiselle ja mielekkäälle pelirytmille koko kirjavan harrastajakunnan kesken säilyvät? Tasaveroista golfkentästä ei huomattavan eritasoisille pelaajille esimerkiksi esteiden sijoittelun valossa koskaan saa. Mutta kenties olennaisinta olisi tarjota lisää onnistumisen mahdollisuuksia lyöntipituudeltaan eritasoisille pelaajille.
Tiiauspaikat voisi värikoodata siten, ettei niillä olisi perinteisiä sukupuolivivahteita rasitteinaan.
Pelkkä tiipaikkojen rakentaminen ei kuitenkaan vielä riitä. Sen rinnalla myös lajikulttuurin tulisi muuttua. Varsinkin miehiä on vaikea saada valitsemaan muun kuin keltaisen tiin, vaikka pelaaminen siniseltä tai punaiselta tiiltä takaisi monille ainakin lyöntipituuksien perusteella nautinnollisemman kierroksen.
Monissa golfyhteisöissä ongelma tiedostetaan, mutta ovatko golfyhteisöt tehneet voitavansa ja rohkaisseet pelaajia lyhemmän kentän kiertämiseen? Asiasta on kenties huomautettu, mutta onko työtä tehty pitkäjänteisesti? Monessako golfyhteisössä on lähdetty rohkeasti kokeilemaan jotain uutta?
Lue seuraavaksi: Pelaat väärältä tiiltä – testaa, mikä on itsellesi sopiva kentänpituus
Ilmeisesti tässä viitataan Steven Clarkin artikkeliin ko konferenssissa; sivulla 22-23 julkaisussa. Käy mielessä, onko arikkelin kirjoittaja lukenut sen…
Artikkelin pointteja ovat:
– USGAn Tee It Forward -kampanja esitti suuren määrän kriteereitä tiiboksin valintaan, mutta ”There was little agreement amongst the golfers for selecting teeboxes and relatively few appeals to Tee It Forward”
– kirjoittaja esittää tiiboksin valintaan kolmivaiheista kriteeriä, jossa ensin on driveripituus (ilman mitään numeerista sääntöä), toinen lähestymislyöntimailojen jakauma par4:lla (referenssinä ammattilaiset, jotka lyövät noin 80% rauta seiskalla tai sitä lyhyemmällä) ja kolmantena, että lähestymisistä par-4:lla 50% lyödään rauta-9:llä
Merkillepantavaa on, ettei missään sanota, mihin näillä kriteereillä pyritään.
Papan sääntö on: lyö tiitikkusi mihin haluat, mutta niin, että pelaat kierroksen säädetyssä ajassa neljän ryhmän jäsenenä. Lisävinkkinä on, että ei kannata laittaa sitä tiitikkua niin, että joutuu pelaamaan paksun heinän tai estealueen yli x metriä päästäkseen väylälle, jos draivin pituus on alle x metriä.
Kaavassa on jotain pielessä, mikäli ajatus on, että täydellisesti onnistuessaan noilla lyönneillä tulisi yltää griiniosumiin jokaisella väylällä (näinhän kai kentän pituutta voisi karkeasti haarukoida). Ensinnäkin, muita kuin putteja + muita lähilyöntejä kertyy ihannepelillä normikentällä 36 ei 32. Toiseksi ”testatakseen kaikkia lyöntejä” lyödään par 5 -rei’illä kaiketi ”nautinnollisillakin” kierroksilla kakkoslyönti muulla kuin rauta seiskalla vaikkei aiota mennä griinille kahdella.
Esim. minulle (veteraani, tasoitus 12 – 15) tuo kaava antaa 18 x 125 + 14 x 175 = 4700 m (lopetettava golf, ei löydy!).
Itse lasken näin (parit eriteltyinä, par 4 + par 3 + par 5): 10x(175+125) + 4 x 140 + 4x(175+155+125) = 5380 m.
Tuo 140 m par 3 menee ihan mukavasti keskihybridillä ja par5 kakkoslyönti on haastavaa mutta ”nautinnollista” väylämetalli 7/5:llä.
Ottamalla huomioon, että väylän etuosaan lentänyt lyönti riittää harrastajalle voidaan tuohon lisätä parisaataa metriä. Näin päädynkin siihen, että noin 5500 – 5600 metriä pitkä kenttä on minulle sopiva, kuten olen huomannut käytännössäkin. Tietenkin griiniosumia tulee ”vain” 2 – 10, mutta eihän tämän ole tarkoitus olla ”minigolfia”.
Eri juttu on naispelaajilta puuttuva etutii, ja se on todellinen puute useimmilla kentillä. On väyliä, joissa avaukset eivät edes voi yltää edessä olevan estealueen tai muun pusikon yli eikä järkevää lyhyksi jättämisen vaihtoehtoa ole. Tämä, jos mikä kauhistuttanee ko. kenttien pellamisessa.
Naisia kyllä käy sääliksi. Miesten keltaisilta ja naisten punaisilta aloituspaikoilta lyömät (onnistuneet) draivit päätyvät yleensä yhtä kauaksi viheriöstä. Miehille riittää draivin jälkeen griinille lyhyemmät mailat kuin naisille. Se vaikeuttaa naisten griiniosumiin pääsyä toisella (par 4-väylät) tai kolmannella (par 5-väylät). Vain par 3-väylillä puntit ovat tasan. Olenkin sitä mieltä, että naisten HCP 15 vastaa pelillisesti miesten tasoa HCP 10-12.
Onko tosiaankin niin, että golfin nautinto perustuu joillakin pelaajilla siihen, että kierros sujuu ns. säädetyssä ajassa? Outo ajatus kerrassaan.
Tänään kaverin kanssa kentältä kotiin ajaessamme pikkaisen paneuduttiin tähän asiaan. Onko golf oikeasti nautittavaa, jos ei koskaan pääse puttaamaan birkkua? Ehkä on, mutta artikkelin kuvaus naisten ”ahdingosta” on aivan todellinen, mutta golfkenttäyhtiöitä asia ei tunnu kiinnostavan.
Jere Jaakkola: ”Teknisesti ongelma on suhteellisen helppo ratkaista. Yksi uusi, kauas nykyisen punaisen tiin eteen sijoitettu tiipaikka kullekin reiälle voisi riittää.”
Ehkä se riittääkin, mikäli uuden etutiin väri säilytettäisiin punaisena ja soupattaisiin vain naisille.
Uskon, että tällä ratkaisulla moni nainen siiryisi mielellään uusille punaisille ja moni mies puolestaan entisille punaisille – uusi väri vaikkapa vihreä. Lyhytlyöntisille miehille kynnys siirtää aloituslyönnit lähemmäs lippua madaltuisi, kun ei tarvitsisi avata ”naisten tiiltä”.
Joka tapauksessa, mielestäni yleensä kaikilla kentillä pitäisi olla naisille ja miehille yhtä monta sloupattua tiiauspaikkaa. Jos siis jollakin kentällä takatii on sloupattu vain miehille – mikä poikkeuksetta järkevää onkin – niin tällaiselle kentälle olisi hyvä rakentaa uusi etutii vain naisille sloupattuna.
”Ehkä se riittääkin, mikäli uuden etutiin väri säilytettäisiin punaisena ja soupattaisiin vain naisille.”
Miksi? Monilla kentillä on nk. harjoitustii, joka on sloupattu ihan kaikille. Meillä Talmassakin oli sellainen, mutta joku suuressa viisaudessaan päätti poistaa sen, vaikka sen tarkoitus oli auttaa uusia golffareita siirtymään par3-kentältä isolle kentälle.
Pelattavan kentän lyhentäminen on hyvin yksinkertaista. Laitetaan vain tiitupsuja raffin/väylälle sopiviin paikkoihin. Jostain kumman syystä halu tehdä niin puuttuu. Johtunee hallitusten miesvaltaisuudesta…
”Miksi?”
Psykologisisten syiden takia..
Noiden etutiiden – joita täytyy hoitaakin vai onko ajatus, että ne ovat (vielä) huonommat kuin ”naisten tiit” (= punaiset) tuppaa olemaan (puolisoni kertoman mukaan) – sijaan voisi ottaa mallia vaikka St Andrewsista, missä reikien par-luku on miehille ja naisille eri. Old Coursehan on miehille par 72 ja naisille par 76.
KL1:lle: maininta säädetystä ajasta ei viitannut pelaajan pelikokemukseen vaan kaikkien muiden hänen ryhmässään ja sen jälkeen tulevien pelikokemukseen.
Pappa, ei ole minkäänlainen ongelma pystyttää tiiboksia väylälle käyttäen leikkurin kestäviä tupsuja. Siis jos halua löytyy. Joillakin kentillä on löytynyt.
Haluatko Pappa selittää mikä on ”säädetty aika” ?
Papan ehdottama malli voisi toimia ainakin kokeiluna. Olen pelannut Skotlannissa kentillä, joissa on eri par-luku naisille ja miehille. Vaikeahko par4 on naisille samalta tiiltä par5. Samalla tosin reikien hcp-luvut täytyy muuttaa naisille ja miehille, mikä tekee omat haasteensa parikilpailuihin.
Minä en ole huomannut naisoletettujen kanssapelaajien nautinnoissa mitään eroa verrattuna siihen, että naisille on ihan omat tii-paikat ja sama par-luku. Mutta ehkä pelikaveiden tyytyväisyys on ollut sillälailla ”piilevää”
Eikös Lakistossakin ole kaksi reikää, joilla naisilla ja miehillä on eri par-luvut?
Mitä tulee reikien indeksointeihin, niin kuulemani mukaan tuolla Ameriikan maalla hyvin monella kentällä on tehty indeksointi erikseen naisille ja miehille. Jostain syystä Suomessa ei ole sitä tehty. Datan saisi kuitenkin aika helposti vaikkapa klubimestiksistä.
KL1:n kysymykseen aihetta sivuamaton vastaus: säädetyssä ajassa pysyminen oli huonon huumorintajuni tuottama eufemismi sille, että pelaaja ei ole kentän tukkona.
”Onko golf nautittavaa jos ei pääse koskaan puttaamaan birkkua.”
Itse ajattelen niin, että par on bogipelaajan birkku. Kun lasken tulosta kierroksen aikana, pidän kirjaa siitä, miten olen pelannut suhteessa bogiin, en pariin. Siis kun kierrostulokseni on -3, se tarkoittaa +15. Tämä on mentaalisesti mukavampaa näin.
Olen aina ajatellut, että monta tiipaikkaa tarvitaan siksi, ettei pelaaminen ole mahdotonta (esim estealueen yli ei pääse millään keinoin), että peli etenee sujuvasti (todennäköisyys esim pallon katoamiselle on kohtuullinen) ja että kenttä tarjoaa mielekkäitä risk-reward -mahdollisuuksia (esim estealueiden ja bunkkereiden sijoittelu) pelaajan normaaleilla lyönneillä. Viimeksi mainittu on kyllä vaikea kenttäsuunnittelun rasti.
Muutenhan se, että kenttä on pitkä on liikunnan ja greenfeehyötysuhteen (lyöntiä/€) kannalta vain positiivinen asia ;-).
Mutta kukin tyylillään – hedonismi ja masokismihan tässä kisaavat pelaajan sielusta.
Noita kaipaamiasi risk and reward -reikiä saa aikaiseksi vaihtamalla tiipaikkaa.
Aika moni tuuppari lyö yli 100 lyöntiä lähes jokaisella kierroksellaan. Miestuuppari voi siirtyä pelaamaan lyhyempää kenttää, mutta naistuupparipa ei voi. Se vaikuttaa vääjäämättömästi kierrosnopeuteen.
Mitä tulee liikuntaan, niin aika tarkalleen sama matka tulee käveltyä käytetystä tiiboksista riippumatta.
Monella kentällä punaisilta pelatessa tulee vähemmän kiipeämistä, mikä onkin yksi syy minulle polvivaivaisena pelata punaisilta. Liikuntaa tulee silti riittävästi, kun pelaa tarpeeksi usein. Toinen syy on että en halua yli 100 lyönnin tuloksia ja mitä enemmän pareja sen mukavampaa.
”Varsinkin miehiä on vaikea saada valitsemaan muun kuin keltaisen tiin”
Pitää paikkansa. Tämä tosiasia huomattiin Kytäjälläkin melko pian kenttien valmistumisen jälkeen. Useimmille klubipelaajille kentät olisivat olleet siniseltä pelattuna sopivamman mittaiset kuin keltaiselta, mutta sininen ei juuri kenellekään kevannut kenttäyhtiön toiveista huolimatta. Kun keltainen muutettiin sinisen paikalle, miehet seurasivat mukana lähes poikkeuksetta.
Uskon, että vastaavasti naisten olisi vaikea saada valitsemaan muun kuin punaisen tiin. Siirretään siis punaisia eteenpäin ja naiset seuraavat perässä.
Samalla sininen tii tulisi vaihtaa keltaiseksi ja vanha punainen siniseksi, vihreäksi tai muun väriseksi. Lisänä mielellään myös kentän pituuden osoittavat numerokoodit.
Naisille tarkoitetut uudet tiiauspaikat tulee olla luonnollisesti samantyyliset ja -tasoiset kuin vanhat. Pelkät väylällä olevat tupsut eivät toimi – sekin on jo nähty.
Koska tasoituksellisissa kilpailuissa naiset pelaavat punaiselta ja miehet keltaiselta kuten ennenkin, niin varmasti myös harjoituskierrokset tullaan pelaamaan pääsääntöisesti näiltä. Pelinopeus ja pelistä nauttiminen paranee. Masokisti voi pettyä, mutta sen hän kokee nautintona..
Tällä logiikalla flagellantitkin olisivat vaihtaneet vihtaan…
Keskustelun alkuun palatakseni: jutussa esitettiin tapa laskea asia ja annettiin ymmärtää sillä olevan tieteellistä taustaa (”Skotlannissa kesällä järjestetyn golfin tieteellisen tutkimuksen maailmankongressin yhteydessä esiin nousi kaava”), mutta eipä noista proceedingseista löytynyt mitään tätä tukevaa eli löysille puheille yritettiin antaa tieteen syvää rintaääntä. Tämä sieppasi jutussa – muuten kukin saa tulla onnelliseksi tavallaan.
Kiitos runsaista kommenteista. Pari kommenttia kirjoittajalta…
Kyseinen kaava ei ole Golfpisteen keksimä, eikä sitä tule ottaa kirjaimellisesti. Kaava on laskennallinen, eikä missään nimessä tarkoita sitä, että kenttä on sopiva silloin, kun lyöt par-nelosten ja -viitosten avaukset draiverilla ja par-kolmosten avaukset sekä kaikki lähestymiset rautaseiskalla. Sellainen kenttä olisi hyvän golfkentän irvikuva.
Kaava on vain hauska tapa laskea kentälle se pituus, jonka mittaisena kenttää pelatessaan golfin harrastaja saisi mahdollisuuden kokea pelin samankaltaisena (lyöntipituuksien valossa) kuin hyvä pelaaja, tai jopa ammattilainen. Keskimäärin ja _karkeasti ottaen_ tuohon pituuteen päästään oheisen, laskennallisen kaavan avulla.
Harrastajan kierros kaavan suosituksen mittaiselta kentältä ei olisi edelleenkään sama kuin ammattilaisen kierros. Harrastaja onnistuisi pitkissä lyönneissään huomattavasti harvemmin ja häviäisi ammattilaiselle lähipelissä lukemattomia lyöntejä. Mutta onnistuessaan hänellä olisi joka tapauksessa mahdollisuus kokea sellaisia onnistumisen elämyksiä kuin lajin parhaat pelaajat toistuvasti kokevat, kuten tehdä kierroksella useita pareja ja birdiejä, joskus jopa eagleja, lähestyä lyhyillä mailoilla griineille ja yltää toisinaan jopa kakkoslyönnillä par-viitosen viheriölle. Selvästi liian pitkää kenttää pelattaessa tällaisia mahdollisuuksia tulee keskitasoiselle harrastajalle eteen vain satunnaisesti tai ei ollenkaan.
Pappa Tykki: ”Tällä logiikalla flagellantitkin olisivat vaihtaneet vihtaan…”
OK. En esittänyt lauseelle ”Pelinopeus ja pelistä nauttiminen paranee” mitään perusteluja. Tarkoitus olikin laittaa kysymysmerkki sen perään, mutta unohtui.
Sen sijaan pelaajien käyttäytyminen Kytäjällä oli fakataa. Myös se, miltä tiiltä kilpailuissa pelataan, on omien havaintojeni mukaan vaikuttanut pelaajien harjoituskierrosten tiivalintaan – myös niiden, jotka eivät kilpaile.
Itse pelaan mieluiten keltaisilta, vaikka draiverin ja rautaseuiskan lyöntipituuksiin perustuva lasketakaava näyttää lähinnä punaista. Tosin peliseura vie usein myös punaisille. Hyvä niin – vaihtelu virkistää.
Kytäjällä sinisten korvaaminen keltaisilla toteutettiin jo vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Jos tulevaisuudessa punaiset pelataan puoli kilometriä lyhyempänä kuin nyt, niin SE:n osalta kentän pituudet olisivat: punainen (44), sininen (49), keltainen (55), valkoinen (59), musta (64).