Suomen Golfin Hall of Fameen, valittiin äskettäin neljä uutta jäsentä. Kunniagalleriaan itsekin kuuluva Lassi Tilander tuntee hyvin kaikkien valittujen tarinat ja tekee seuraavassa yhteenvedon henkilöistä, joista kolme ensin mainittua on jo edesmenneitä.
Pentti Nurminen
Kunniagallerian jäseneksi numero 13 valittiin Pentti ”Pesa” Nurminen. Pesa seisoi 11-vuotiaana polvihousuisena pojankoltiaana Talin kartanon pihalla, kun ensimmäiset golfarit karauttivat sinne autoillaan kesällä 1932. Samassa pihapiirissä asunut Pesa värvättiin saman tien mailapojaksi, ja hänen ensimmäinen kierroksensa tässä roolissa alkoi.
Ensimmäinen pelaaja jota hän palveli, oli Charles P. “Poika” Jensen. Hän olisi saanut samana päivänä vielä toisenkin keikan, mutta äiti määräsi hänet saunaan. Pesa jatkoi mailapoikana koko 30-luvun, ja yksi hänen viimeisiä keikkojaan oli matka Aulangolle, jossa 15. syyskuuta 1940 pidettiin uuden kentän eli nykyisen Hugon avajaiskilpailut. Koska Hämeenlinnassa ei ollut ensimmäistäkään golfaria, koostui osanottajajoukko pelkästään talilaisista ja heidän mukaansa ottamista caddieista.
Pesa Nurminen hyväksyttiin HGK:n jäseneksi vuonna 1948 ja ilmeisesti aivan ensimmäisenä 30-luvun sadoista mailapojista. Melkein kaikkien mailapoikien harrastama “salaharjoittelu” oli tehnyt hänestäkin niin taitavan pelaajan, että hän alkoi saman tien voittaa kilpailuja, ja hänestä kehittyi 50-luvulla seuran parhaita pelaajia.
Nurminen voitti omakseen Erkko Trophya edeltäneen Broman Cupin, joka oli tuolloin maan tärkein suuri kilpailu SM-kisojen jälkeen. Vuonna 1960 Pesa valittiin joukkueiden MM-kisoihin (Eisenhower Trophy), jotka pelattiin ison veden takana USA:n Philadelphiassa kuuluisalla kentällä nimeltä Merion. Joukkueen muut jäsenet olivat Jalo Grönlund, Mauri Vikström ja Eero Hänninen.
Suomen Golfliitto halusi Pesasta 60-luvulla eräänlaisen golfin ilosanomaa levittävän lähettilään, joka kiersi maata puhuen golfista ja näyttäen mistä on kysymys. Löysin kerran Turun Sanomista jutun ja kuvan Pesasta, joka löi palloa Kupittaan jalkapallostadionilla. Jutussa kerrottiin, kuinka hän oli hämmästyttänyt paikalla olleet toimittajat lyömällä pallonsa toisella puolella kenttää olevaan maaliin.
Kun Suomen kolmatta 18-reikäistä kenttää, Sarfvikin Old Coursea, alettiin rakentaa, oltiin vähän huolissaan siitä, kuinka etupäässä taloja rakentanut yhtiö selviäisi golfkentän rakentamisesta etenkin, kun kentän arkkitehti Jan Sederholm asui kaukana Ruotsin Skånessa eikä sieltä ennättäisi tarvittaessa noin vain paikalle. Niinpä Pesa Nurminen palkattiin vahtimaan, että kentän muodot saataisiin sellaisiksi, että ne kelpaisivat pelaajille. Vaikka klubille on jo rakennettu uudempi kenttä, näyttää vanha kenttä edelleen olevan se suositumpi.
Vuonna 1981 Pentti Nurminen oli perustamassa Suomen Golfliiton Senioreita. Uusi yhdistys helpotti paljon niitä senioreita, joita kiinnostivat EM-tason pelit. Ikiomat rahankeruutoimet loivat niihin nyt aivan uusia mahdollisuuksia. Suomen seniorimestaruuksia Pesalle kertyi kaikkiaan neljä kappaletta.
Pesa Nurmisen pitkän elämän viimeinen näyttävä teko oli, kun hän vuonna 1983, 82-vuotiaana, alitti, ainakin omien laskujeni mukaan, ensimmäisenä suomalaisena oman ikänsä, yhdellä lyönnillä, Talin keltaisilta tiiauspaikoilta pelaten.
Sigurd Nyström
Kunniagallerian jäseneksi numero 14 valittiin Sigurd “Sigge” Nyström, joka tuli monien pitäjänmäkisten pikkupoikien tavoin ja yhdessä veljensä Torstenin kanssa Taliin caddieksi heti kentän auettua vuonna 1932.
Siggen caddiehommat muuttuivat kuitenkin pian vähän erilaisiksi, kun kentän silloiset prot, britti Stanley Turner (Talissa 1932–1935) ja ruotsalainen Thure Lindskog (1936–1939), halusivat hänet omaan käyttöönsä eli etsimään oppilaiden lyömiä palloja lähimaastosta. Talissa ei vielä silloin ollut rangea eikä pallonkeruukoneita, ja opettaminen tapahtui joissain väylien sivuissa kuten esimerkiksi nykyisen 6:nnen ja 18:nnen reiän välisellä alueella. Sigge seisoi usein siinä lähellä, kun opettajat opettivat oppien siinä samalla itsekin paitsi pelaamaan niin myös vähän opettamaankin.
Useammin kuin kerran kävi sitten niin, että kun oppilas oli jo paikalla eikä opettajasta ollut tietoakaan, alkoi Sigge tunnollisena poikana itsekin vähän neuvomaan ja pohjustamaan tulevaa uraansa.
Aivan 30-luvun loppuvuosina hän toimi myös kaikkien caddien esimiehenä, caddiemasterina, jolloin tehtäviin kuului siis uusien caddien rekrytointi ja koulutus.
Kun Talin toiminta sitten sodan jälkeen hiljalleen elpyi, ruvettiin seurassa miettimään opettajakysymystä. Silloin Lauri Arkkola muisti, kuinka Sigge oli jo 30-luvulla vähän opettamista harjoitellut. Niinpä Arkkola hyppäsi eräänä päivänä pyöränsä selkään ja lähti etsimään Siggeä kylältä. Mies löytyi, eikä juurikaan vastustellut, kun hänelle tarjottiin pron hommia. Näin alkoi kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen golfopettajan ura, miehen, joka Suomen PGA:n jäsenluettelossa kantaa numeroa yksi.
Sigge siis oppi myös ihan hyväksi pelaajaksi ja jopa niin hyväksi, että hänet valittiin ammattilaisten World Cupiin kahdesti. Vuonna 1968 hän edusti maatamme Roomassa Olgiatan kentällä yhdessä Jalo Grönlundin kanssa ja kymmenen vuotta myöhemmin Hanalein kentällä Havaijilla yhdessä Jusa Hämäläisen kanssa.
Kun Suomessa ei Siggen aikana juurikaan ammattilaiskilpailuja järjestetty, ei hän myöskään täällä juuri kilpaillut. Ystävyysotteluita parempien jäsenten kanssa hän kyllä pelasi. Hänellä oli luonnollisesti myös maamme ensimmäinen pro shop suunnilleen sillä paikalla Talin kartanossa, missä nyt on hänen nimeään kantava ja Henrik Kuninkaan kustantama baari.
Olin 60 -luvulla paljon tekemisissä Siggen kanssa, kun ostelin häneltä vaihdossa tulleita golfvälineitä silloisen kotiseurani Lahden Golfin jäsenten käyttöön. Ensimmäiset tuntini otin Siggeltä kesällä 1962.
Koska Sigge koki olevansa jäsenten palvelija, vältteli hän loppuun saakka menemästä sisälle klubitiloihin. Ruokansa hän haki takakautta keittiön ovelta ja nautti sen omissa tiloissaan. Kun klubi halusi antaa hänelle 60-vuotislahjaksi matkalahjakortin, tiukasti hanttiin paneva Sigge jouduttiin kantamaan ruokasaliin vastaanottamaan lahjaansa.
Talvisin Sigge opetti pitkään Tennispalatsissa joutuen lopettamaan siellä, kun koko talo korjattiin muuhun käyttöön.
Sampsa J. Ahokas
Hall of Fame -jäseneksi numero 15 valittiin Sampsa J. Ahokas eli kaikkien tuntema värikäs persoonallisuus Sami. Hän kiinnostui golfista luettuaan ison läjän P. G. Wodehousen kirjoja, joissa golf oli usein läsnä.
Talin jäseneksi hän pääsi vuonna 1951 aloittaen peliuransa, joka kesti noin 60 vuotta. Samin ehkä merkittävin aikaansaannos golfissa oli Espoon kenttä, jonka eri vaiheissa hän oli mukana alusta alkaen. Olin Samin kanssa samassa työpaikassa vuonna 1977, kun ruotsalainen arkkitehti Jan Sederholm lähetti hänelle tulevaa kenttää koskevat ensimmäiset piirustukset. Sain kutsun hänen huoneeseensa, ja punaisen ovivalon takana tutkimme niitä monta tuntia. Tästä hetkestä meni vielä viisi vuotta ennen kuin Suomen toinen 18-reikäinen kenttä valmistui. Sami toimi uuden seuran räväkkänä puheenjohtajana sen ensimmäiset 20 vuotta, ja iso jäsenmäärä pysyi hyvin kurissa ja herran nuhteessa.
Vuonna 1987 Sami Ahokas aloitti Suomen Golflehden päätoimittajana. Samin reippaat pääkirjoitukset olivat hauskaa luettavaa, vaikkeivät niistä kaikki aina pitäneetkään. Kun USA:ssa kehitetty Slope-tasoitusjärjestelmä rantautui Suomeen, oli Sami tärkeässä roolissa, kun sitä meille sovellettiin ja kenttiä “sloupattiin”. Vuosina 1974–1975 Sami toimi EM-kisoissa Suomen nuorten maajoukkueen kapteenina.
Sami Ahokkaalla oli paljon muutakin urheilutaustaa. Harva taitaa muistaa, että tämä noin 165 sentin mittainen kaveri voitti joskus 40-luvulla Suomen koripallomestaruuden kaksi kertaa. Hän oli myös kohtalainen tennispelaaja, omien sanojensa mukaan maan paras B-luokan pelaaja. Jos pelaaja halusi A-luokkaan, hänen oli ensin voitettava Sami.
Hän oli myös mainio kitaristi, joka soitti Jorma Veneskosken suuressa tanssiorkesterissa, yleensä selin yleisöön.
Erkki K.M. Leppävuori
Kunniagallerian jäsen numero 16, Erkki K. M. Leppävuori, oli monessa mukana, kun laji maassamme kasvoi ja kehittyi. Pitkän golfuransa hän aloitti Suur-Helsingin Golfin riveissä, silloin vielä pikkuriikkisellä Luukin kentällä.
Vuonna 1973 hän siirtyi maan vanhimman seuran, HGK:n, jäseneksi, ja kun Suomen PGA perustettiin vuonna 1985, kutsuttiin ”Eki” sen johtoon. Silloin vähän ihmeteltiin, voiko amatööri johtaa maamme ammattilaisia, mutta nyt taidettaisiin enemmän ihmetellä, jos paikalle istutettaisiin joku ammattilainen. PGA:n kaikki puheenjohtajat ovat Leppävuoren jälkeenkin olleet amatöörejä.
Leppävuoren “ammattilaisura” ei kestänyt kovin pitkään, sillä jo vuoden kuluttua hänet valittiin johtamaan Suomen Golfliittoa Seppo Soratien jälkeen.
Erkki Leppävuoren erikoisosaaminen golfissa liittyi muun muassa hänen hyvään sääntötuntemukseensa. Aina kun sääntöjä muuteltiin, hän vastasi uusien pykälien kääntämisestä suomen kielelle.
Golf kasvoi Leppävuoren puheenjohtajakaudella edelleen voimakkaasti, ja kenttiä syntyi kuin sieniä sateella.
Yksi mukava muisto noilta ajoilta on se, kun kuopiolaiset olivat onnistuneet vuonna 1988 saamaan maailman vaikutusvaltaisimman golfvirkamiehen, R&A:n pääsihteeri Michael Bonallackin, uuden Tarinanharjun kenttänsä avajaisiin, jossa pääsin itse avausryhmässä pelaamaan hänen kanssaan keskiyön golfia.
Kuopion viikonvaihteen jälkeen tapasimme miehen vielä maanantaina Talissa, jossa hän ihmetteli, voisiko Helsingissä missään nähdä, kun sunnuntaina Nick Faldon ja Curtis Strangen tasapeliin päättynyt U.S. Open ratkaistaisiin täyden kierroksen playoffina seuraavana yönä. Se ei ollut siihen aikaan kovinkaan helppoa, mutta onnistuin kuitenkin järjestämään asian, ja Erkki Leppävuori liittyi joukkoon. Näin jälkeenpäin ajatellen, hän saattoi silloin ensimmäisen kerran pohjustaa sittemmin toteutunutta tavoitettaan päästä jäseneksi maailman kuuluisimpaan seuraan nimeltä The Royal & Ancient. Aamuyöllä Bonallack kiitteli järjestelyä todeten, että vain yksi asia meni tässä asiassa pieleen. Väärä mies – Strange – voitti.
Miten sama henkilö voi olla vuonna 1932 11-vuotias ja vuonna 1983 82-vuotias?