Päätin keväällä, että kesästä 2020 tulisi kaikkien aikojen golfkesä. Muutamana edellisenä kesänä olin kyllä kiertänyt golfkenttiä ja -kisoja urakalla, mutta omat mailat olivat saaneet levätä rauhassa auton takakontissa.
Kaivoin pölyttyneet mailani ulos autosta. Puunasin ja kiillotin niitä iltaisin, tyhjensin bägin taskut välipalapatukan muruista ja muista aarteista. Tiedättekö muuten, kuinka montaa hanskaa golfari voi kierroksen aikana tarvita? Oikea vastaus on 11.
Yhdentoista bägin taskuihin jemmatun hanskan, kolmen puolitäyden patteripaketin ja muodottomaksi taittuneen lippiksen lisäksi bägistäni löytyi myös jotain, jonka olin jo ehtinyt luulla kadonneen: peli-ilo.
Pursusin peli-iloa, niin kuin uunituore green card taskussaan asteleva golfari. Kävin rangella paukuttamassa piikkisuoria driveja ja harjoitusalueilla upottelin toinen toistaan pidempiä putteja. Eihän se golf niin vaikeaa ollutkaan, ajattelin.
Ykköstiille astellessa mieleni alkoi kuitenkin pursuta kauhukuvia. Sydän takoi rinnassa ja häpeän tunne kummitteli mielessä jo ennen ensimmäistäkään lyöntiä – entä, jos en enää osaakaan? Mitähän pelikaveritkin ajattelevat? Olisiko sittenkin pitänyt vielä jäädä vain harjoittelemaan?
Eikä tämä uusi alku minulla mitään ruusuilla tanssimista ollutkaan. Pallo lensi välillä oikealle, vasemmalle ja metsään. Välillä hävetti kirjata Gamebookiin tuloksia ylös kaikkien golftuttujen nähtäville ja useamman kerran olisi tehnyt mieli lisätä tuloksen viereen selite, mistä huono tulos milloinkin johtui: epätasainen griini! Huono makuu! Bunkkerissa liian vähän hiekkaa! Oli vaikeaa hyväksyä, etteivät lyöntini olleet yhtä suoria ja osumat yhtä puhtaita kuin mihin olin aikoinaan tottunut. Bägistä kaivettu peli-ilo oli koetuksella.
Sinnillä ja sisulla jatkoin kuitenkin epäonnistumisista piittaamatta, ja kas! Yritykseni palkittiin, kun lyönnit alkoivat pikkuhiljaa suoristua ja pallo löytää tiensä yhä useammin väylälle ja griinille. Kierrostulokset alkoivat liikkua mielestäni oikeilla kymmenyksillä. Tasoituskin laski! Minulle kävi niin kuin niin monelle on käynyt – golf koukutti minut.
Hurmosta kesti hetken. Niin kuin Timo Rauhala kirjoitti viimeisimmässä Golflehden artikkelissaan, golf on aallokkoa. Aallon harjalla ratsastamista seuraa kuitenkin aina laskuvaihe.
Aiempina kesinä kierros golfia oli harvinaista herkkua, mutta tänä kesänä siitä olikin tullut arkista makaronilaatikkoa. Enää wedgen urien syväpuhdistus tai merkkiviivojen piirtely palloihin ei tuntunutkaan juhlalliselta toimitukselta, vaan välttämättömältä rutiinilta. Huomasin myös, että tulokset olivat alkaneet liikaa määritellä sitä, kuinka mukavalta pelaaminen tuntui.
Päätin siirtää fokuksen tuloksista itse pelaamiseen: leppoisaan kävelyyn, pelikavereiden kanssa jutusteluun, nurmen pintaan piirtyviin valoihin ja varjoihin ja herkkueväisiin.
Uskomatonta kyllä, kun lopetin numeroiden tuijottamisen, alkoi tapahtua ja lujaa. Olen nimittäin 12 pelivuoteni ajan jokaisella pelaamallani par 3 -väylällä yrittänyt lyödä pallon ensimmäisellä lyönnillä reikään. Useimmiten olen myös ennen lyöntiä sanonut sen ääneen. Sanoin sen ääneen myös eräällä maanantaisella iltakierroksella – sillä erotuksella, että pettyneen tuhahduksen sijaan pääsin tällä kertaa lyönnin jälkeen kiljumaan ilosta.
Uran ensimmäinen hole in one tuntui suloiselta, mutta samaan aikaan se paljastaa golfin kieron luonteen. Juuri kun olin laskemassa aallonharjalta kohti pohjaa ja saamassa golfista ähkyn, päättivät suuremmat golfvoimat toisin. Holarin tuoman lisäbuustin avulla jaksan epäilemättä taas pelata hymy huulilla koko loppukauden.
Kun vain antaa itselleen mahdollisuuden nauttia pelistä, golf kyllä hoitaa loput. Oppi, jonka muistaminen tuottaa ainakin minulle suuria vaikeuksia. Tulosta tulee, kun pelissä on iloa. Ja ilman iloa ei kannata pelata.
