Muutama millimetri tiin korkeudessa voi merkitä jopa pariakymmentä metriä draivin pituudessa.
Uusin draiveriteknologia on muuttanut vakiintuneita käsityksiä tiin sopivasta korkeudesta avauslyönneissä. Vanhat nyrkkisäännöt eivät välttämättä enää päde, vaan mailan ja pallon yhteispeliä on seurattava tapauskohtaisesti tarvittavat johtopäätökset tehden.
Sopiva tiin korkeus löytyy kokeilemalla. Vielä varmempaan tulokseen päästään, jos apuun otetaan Trackman tai jokin muu niin sanottu launch monitor.
Tavoitteena sopiva määrä kierrettä
Tietyllä mailanpään nopeudella saavutettava optimaalinen pituus on tulosta omaan tekniikkkaan (mailan tulokulma) parhaiten istuvasta alakierteen määrästä ja nostokulmasta. Teoriassa parhaat pituudet saavutetaan tyynellä kelillä tai myötätuulessa silloin, kun nostokulma on varsin suuri ja alakierrettä pallossa sopivan vähän.
Uusimpien mailojen materiaaleissa ja sisäisissä rakenneratkaisuissa on huomattavan paljon eroja. Ulospäin hyvin samalta näyttävät draiverit voivat olla painonjakaumaltaan varsin erilaisia, mikä heijastuu myös osumassa syntyvän kierteen määrään.
Kannattaa myös muistaa, että lyöntipinta ei puumailoissa ole suora, vaan moneen suuntaan kaareutuva. Mailan tehollinen nostokulma elää sen mukaan, mihin kohtaan lapaa pallo osuu. Myös niin sanotun lapakulman muutokset mailaa vaihdettaessa sekä säädettävän mailan asetusten muuttaminen voivat merkitä tarvetta tiiaustottumusten muuttamiseen. Varret tuovat palapeliin vielä lisää muuttujia vaikkapa erilaisine taipumapisteineen.
Pitkän pelaaja- ja pro-uran tehnyt ja PGA:n seniorimestaruuden äskettäin voittanut Antti Vaalas kertoo aina tiianneensa pallon hyvin ylös. Vaihto uuteen mailaan herätti kuitenkin ihmetystä.
”Pallo ei enää noussutkaan ilmaan, vaan hyvältäkin tuntuva svingi sai pallon painumaan nopeasti alas. Alakierrettä ei ollut tarpeeksi. Piti opetella uusille tavoille.”
Pisimmistäkin tiiaustikuista on usein hyvä käyttää lähes koko pituus. Kuva @ Getty Images
Valtaosalle pelaajista parhaat pituudet ovat tulosta keskikorkealle tai hyvin korkealle tiiaamisesta. Kun pallon tiiaa riittävän ylös, palloon on parhaat mahdollisuudet osua ylöspäin jo suuntautuvalla liikkeellä ja lavan niin sanotulla sweet spotilla, joka yleensä on hieman keskikohdan yläpuolella. Silloin tuloksena on kantava kaari, joka vähäisen alakierteen ansiosta tuottaa myös jonkin verran rullia.
Golf.com-sivustolla vuonna 2007 julkaistu tutkimus osoitti, että testiryhmän (tasoitukset 0–29) draivien keskipituuksiin saatiin noin 11 metrin ero tiiauskorkeutta vaihtamalla. Pisimmät avaukset saatiin korkeimmalla tiillä. Kaiken lisäksi pallo osui korkeimmalle tiiatessa väylälle selvästi paremmin kuin matalammilla tiillä.
Alemmas tiiaaminen puolestaan on perusteltua, jos pallo esimerkiksi voimakkaan tuulen ansiosta on syytä pitää normaalia matalammalla. Alimmillaankin pallon yläreunan on nykyaikaisilla draivereilla pelattaessa hyvä ulottua hieman lavan kuoriosan yläpuolelle.
Kokeilu kannattaa
Korkealla tiillä pelaaminen voi olla myös hyvä tapa pyrkiä pois liian jyrkästä ja ulkoa sisään suuntautuvasta tulokulmasta. Kannattaa ainakin kokeilla. Moni pro on jo pitkään suosinut harjoitetta, jossa avausyönteihin pyritään saamaan puhtia tiiaamalla pallo korkealle ja harjoittelemalla pallon sivaltamista matkaan niin että tii pysyy paikallaan.