Kaikki golfpallot näyttävät päällisin puolin jokseenkin samanlaisilta, painatuksia lukuun ottamatta. Perinteisen valkoisen värin sijasta vastaan voi toki tulla myös keltaisia, sinisiä tai vaikkapa vaaleanpunaisia palloja.
Tarkemmin katsoessa pinnan kuopissa (dimpleissä) alkaa nähdä eroja. Painaumien koko, määrä (nykyisin yleensä välillä 300-500) ja niiden järjestely pallon pinnalla vaihtelee varsin suurestikin. Ratkaisuilla pyritään hallitsemaan pallon aerodynamiikkaa ja hienosäätämään pinnan ja sisuksen välistä yhteispeliä.
Kuoriosalla voi markkinoinnissa olla monenlaisia nimiä, mutta käytännössä vaihtoehtoja on kaksi: kuori on valmistettu joko termoplastisista ionomeereista (tällainen on esimerkiksi DuPont-yhtiön tutuksi tullut Surlyn) tai polyuretaanista.
Vielä 1980-luvulla parhaina pidettyjen golfpallojen kuori oli tehty balatasta, kovaksi jähmettyvästä kumimaisesta aineesta, jota saatiin samannimisestä puusta (lat. Manilkara bidentata).
Balatapallojen aikaan pallot olivat kolmiosaisia. Sisällä oli nestetäytteinen pussi, jonka ympärille oli punottu kumilankaa tiukaksi vyyhdeksi. Kuori puolestaan oli valettu tämän vyyhden päälle.
Kolmikerrospalloja ryhmäkuvassa. Kuvasta näkyy hyvin, kuinka kuoren ja ytimen välinen vaippakerros voi olla hyvinkin eri paksuinen. Huomio kiinnittyy myös alhaalla vasemmalla olevaan palloon. Näin suuren epäkeskosuuden voi olettaa vaikuttavan pallon käyttäytymiseen niin pitkässä pelissä kuin puteissakin.
Balatakuori sai helposti halkeamia epäpuhtaissa osumissa, minkä vuoksi harrastajapelaajat yleensä turvautuivat 1960-luvulla markkinoille tulleisiin synteettisiin kuorivaihtoehtoihin, jotka nekään eivät aina pitkään säästyneet pelattavuutta haittaavilta lyöntijäljiltä.
Pahimmillaan kuoren halkeama ulottui sisuksiin asti. Silloin pallo oli helppo sahata halki esimerkiksi puukolla. Kun paineistetun nesteytimen puhkaisi, sisältä pursusi, joskus jopa suihkusi, ulos juoksevan kitin kaltaista ainetta. Joissakin tapauksissa kyse ei ollut sen teknisemmästä ratkaisusta kuin veden ja maissisiirapin seoksesta.
Tuon perinteisen kolmikerrosrakenteen rinnalle alkoi 1970-luvun aikana tulla palloja, joiden kuoren alla oli vain yhtenäinen kumisisus. Alettiin puhua kaksikerrospalloista.
1990-luvulta alkaen kehitys on ollut nopeaa. Erilaisia kumi- ja muoviseoksia yhdistelemällä pallojen pituus- ja kierreominaisuuksia on kyetty hienosäätämään tavalla, joka ei aiemmin ollut mahdollinen. Kilpapelaajat esimerkiksi pelaavat palloilla, jotka avauslyönneissä lentävät suorempaan kuin ennen ja silti tuottavat suuren määrän kierrettä lähestymislyönneissä.
Erilaisia rakenneratkaisuja on lähes loputon määrä mm. pelaajan tuottaman mailanpään nopeuden ja haetun pelituntuman ehdoilla. Kuoren alta voi löytyä kaikkea yksiosaisen ja neliosaisen sisuksen väliltä. Eikä kerrosten lisääminen välttämättä tee pallosta muita vaihtoehtoja parempaa. Esimerkiksi PGA Tourilla eniten käytetystä pallokaksikosta toinen (Titleist ProV1) on kolme- ja toinen (Titleist ProV1x) nelikerroksinen.
Leikkauspinnan ja muotonsa menettäneen kuoren perusteella voi päätellä, että ylhäällä keskellä oleva pallo on sisukseltaan pehmeä ja suunnattu alhaisilla mailanpään nopeuksilla pelaaville. Pane kaksikerrospalloissa merkille myös ominaisuuksien hienosäädössä käytetyt hiukkaset.
Sisuksessa käytössä olevat materiaalit ovat nykyisin erilaisia ionomeereja ja kumeja. Kumit ovat nykyisin valtaosin niin sanottuja polybutadieeneja, joiden ominaisuuksia säädellään erilaisilla lisäaineilla tavoiteltavan kovuuden tai pehmeyden ehdoilla. Samaisia polybutadieeneja käytettiin alun perin autojen renkaissa. Ei olekaan sattumaa, että monen palloyhtiön juuret ulottuvat juuri rengasteollisuuteen.
Uusimpien polybutadieenin ominaisuuksiin kuuluu erittäin nopea palautumiskyky. Osumassa kasaan painunut pallo palaa hyvin lyhyessä ajassa alkuperäiseen muotoonsa, mikä antaa palloille suuren lähtönopeuden.
Teknisesti orientoituneimpia saattaa kiinnostaa, että kumien ominaisuuksia palloissa säädellään mm. sinkkiakrylaateilla ja -oksidilla sekä bentsoyyliperoksidilla, joka on tuttua ainetta esimerkiksi aknevoiteista. Lisäaineilla, kiinteillä tai nestemäisillä ns. masterbatseilla (engl. masterbatch), annetaan sisuksen eri kerroksille haluttu väri, säädellään sisuksen painoa tai jopa nopeutetaan pallon hajoamista luonnossa. Seassa voi olla myös metallihiukkasia, esimerkiksi titaania tai volframia. Onpa sellainenkin pallo kehitetty, jossa ytimenä on ontto metallikuula.
Miltä tämä kaikki todellisuudessa näyttää? Useimmilla ei ole asiasta mitään käsitystä.
USGA ja R&A hyväksyivät kuvan laidalta löytyvät metalliytimelliset golfpallot vuoden 2013 aikana. Valmistajan mukaan ratkaisun synnyttämä kehäpainoisuus vähentää merkittävästi etenkin sivukierteen määrää ja vakauttaa palloa myös puteissa. Ensikommenttien perusteella pallo tuottaa hyvin voimakkaan osumaäänen.
Onneksi palkittu yhdysvaltalainen valokuvaaja James Friedman halkaisi uteliaisuuttaan joukon erilaisia golfpalloja alkuvuodesta 2013. Hän ihastui sisusten tarjoamaan abstraktiin eleganssiin ja sisusratkaisujen monessa tapauksessa metaforisiin ulottuvuuksiin. Muutamat pallot ovat kuin planeettoja tai lämpöään tarjoavia aurinkoja.
Näiden kuvien näkemisen jälkeen kenellekään ei pitäisi jäädä epäselväksi, että pallojen välillä on kuin onkin eroja.
Friedman antoi golfpalloprojektilleen nimen Interior Design. Siihen voi lähemmin tutustua täällä.
Janne Tarmio
vielä kun olisi saanut tietää mikä valmistaja ja malli on. Kiinnostaisi tietää minkä pallon sisältä löytyy tuo metallikuula.
Täältä löytyy lisää tietoa: http://www.oncoregolf.com/index.htm
Mulla on tapana lyödä huonompia löytöpalloja mökillä järveen. Muistan hiljattain lukeneeni, että palloissa on raskasmetalleja tms ympäristölle haitallisia aineita. Pilaanko siis kalaveteni? Onko naapurien kuittailuille aihetta?
Golfpallojen päästöjä on viimeisen reilun viiden aikana tutkittu mm. Tanskassa, missä ympäristöviranomaiset ovat pitäneet lajia jo jonkin aikaa silmällä. Tanskan golfliiton tutkimuksissa tuo jutussanikin mainittu sinkki on herättänyt eniten huolta, mutta muitakin saastuttavia aineita palloista varmastikin löytyy. On arvioitu, että yksistään Yhdysvalloissa katoaa joka vuosi noin 300 miljoonaa palloa. Vaikka pitoisuudet/määrät yksittäisessä pallossa olisivat pieniä, ylimääräinen ”vesipalloilu” ei tunnu tarpeelliselta. Itse pitäisin pallot kuivalla maalla naapurisovunkin säilymiseksi. Ihan välitöntä uhkaa pallojen mahdollinen ympäristövaikutus ei aiheuta. Tanskalaistutkijoiden simulaatioissa pallojen hajoamisajaksi on haarukoitu 100-1000 vuotta.