Lajin kuin lajin ratkaisuhetkille tulisi uusinnan poistuessa toisenlaisia vivahteita.
Keskustelumme ajautui eräänä päivänä toimituspalaverissa Budapestissä pidettyihin yleisurheilun MM-kisoihin, jonka seiväshypyssä Australian Nina Kennedy ja USA:n Katie Moon poikkeuksellisesti jakoivat voiton ja kultamitalin. Hyppääjien suoritustilasto finaalissa oli identtinen, ja kun kumpikin oli pudottanut riman kolmesti korkeudesta 495, annettiin Kennedylle ja Moonille kaksi vaihtoehtoa: he joko jatkaisivat kisaa alemmista korkeuksista, kunnes voittaja on selvillä tai sitten mestaruus jaetaan. Iloiset urheilijat valitsivat tasapelin tuloksellaan 490. Pysähdyin hetkeksi miettimään tasatuloksen filosofiaa. Tuskin missään muussa maailmanlaajuisesti tunnetussa urheilulajissa päädytään yhtä usein tasatuloksiin kuin ammattilaisgolfissa – tulkittiin paremmuutta millä kriteerillä tahansa. Esimerkiksi viime viikolla Prahassa käydyn DP World Tourin kilpailun jatkokierroksille päässeistä 69 pelaajasta 63 päätyi tasatulokseen ja jakamaan sijoituksen vähintään yhden muun pelaajan kanssa. Golf, jos mikä, on tasatulosten luvattu urheilulaji. Voitto kuitenkin ratkaistaan samojen tulosten sattuessa uusinnassa, ja isoilla kiertueilla järjestetään tarvittaessa vaikka ylimääräinen kilpailupäivä, jotta parhaista parhain saadaan selville. Miksi tasapeli ei kelpaa lopputulokseksi? Golfin pääkiertueiden turnauksissa pelataan normaalisti 72 reikää eli neljä kierrosta. Jos kerran kukaan ei ole onnistunut neljän päivän aikana nousemaan ylitse muiden, eikö voittoa voisi vain jakaa? Voittamisesta on muodostunut lukuisille huippupelaajille iso kynnys. On heitäkin, jotka ovat urallaan pelanneet useamman kerran uusinnassa, mutta eivät ole koskaan pystyneet voittamaan yhtään kilpailua. Paikan päällä ja vastaanottimien äärellä kisatapahtumia seuraavien katsojien kannalta on toki kiehtovampaa, jos jännitystä tarjotaan koko rahan edestä. Voiton jakamisessa olisi kuitenkin jotain kaunista; mahdollisuus antaa useamman pelaajan tuntea ison menestyksen tarjoama autuus. Sanonnan mukaan sääli on sairautta. Sitä joka tapauksessa useasti poden, kun katselen uusinnassa hävinneiden pettyneitä ilmeitä. Joillekin pelaajille nämä hyvät yritykset ja toistuvat kakkossijat voivat uran varrella muodostua traumaattiseksi kokemukseksi. Ja onhan uusinta armoton tapa selvittää paremmuus. Kukaan ei ole neljän pelipäivän päätteeksi onnistunut kiilamaan edellesi, mutta yksi playoff-reikä voi lopulta haihduttaa voittohaaveet. Karu totuus on, ettei kakkoseksi jääneillä ole tapana jäädä mieleen. Minkälaiseksi esimerkiksi yli 30 kertaa PGA Tourilla top 10:een yltäneen Briny Bairdin elämä olisi muodostunut, jos hän olisi saanut kerran kokea voiton tunteen vaikkapa siinä vuoden 2011 Frys.com Openissa, missä peli ratkesi vastustajan eduksi kuudennella playoff-reiällä? Vaikka Bairdin uraa kokoamillaan sijoituksilla voidaan pitää onnistuneena, olisi hän kerran kotiin voittajana palatessaan varmasti halunnut kokea mestarin vastaanoton. Se olisi ollut noin 20 vuotta kestäneen ammattilaisuran todellinen kruunu. Sitä paitsi isoilla kiertueilla olisi täysin erilainen voittotilasto ja paljon enemmän onnellisia huippupelaajia, kun myös ykkössija olisi jaettavissa. Mielenkiintoista olisi tietysti nähdä, millaiseksi peli muuttuisi kriittisillä hetkillä, kun ei enää lähdettäisi uusintaan. Viimeisissä ryhmissä kärkipaikkaa tavoittelevat kilpailijat voisivat pelata 18. reiällä upporikasta ja rutiköyhää. Luultavasti riskinotto lisääntyisi, mutta jotkut saattaisivat tyytyä konservatiivisempaan maaliintuloon, jos voitto olisi jaettavissa. Voisiko käydä jopa niin, että tässä mallissa kärjen tasatulokset vähenisivät? Nostan hattua tasapelien ystävänä jalkapallon kaltaisille harvoille lajeille, joissa pistepotin jaolle löytyy vielä sijaa, eikä voittajaa tarvitse ehkä mestaruutta ratkaisevaa ottelua lukuun ottamatta hakea jatkoilta. Jääkiekossakin tasapeli tunnettiin ylempiä sarjatasoja myöden menneinä vuosikymmeninä. Sitten tuli jatkoaika, jota pelattiin ensin viidellä ja nyttemmin kolmella kenttäpelaajalla. Ja kun jatkoaikakaan ei tuntunut selvittävän tarpeeksi usein voittajaa, oli keksittävä hieman väkinäisen oloinen rangaistuslaukauskilpailu. Budapestissä seiväshyppääjät päättivät keskenään mestaruuden kohtalon. Tunnettiin tasapeli säännöissä tai ei, pitäisi urheilussa viimeisen sanan olla kuitenkin kilpailun tai ottelun tuomarilla. Sopupelistä ei jää koskaan hyvä maku, vaikka siihen olisi lupa. Pelaan ystävieni kanssa toisinaan yhdeksän reiän kierroksen kahden tai kolmen hengen joukkuekisana. Olemme päättäneet, että mikäli kaksi joukkuetta sattuu jakamaan kärkituloksen, merkitsee se kaikkien joukkueiden kohdalla automaattista ”tasuria”. Silloin kisan nimellistä pottia ei jaeta. Siinä on aitoa tasapelihenkeä.Lisää aiheesta
Tilaa Golfpisteen uutiskirje