Peli-iloa kannattaa vaalia. Mikään ei syö sitä niin paljon kuin jatkuvat epäonnistumiset.
Kävin sitten pitkään kärvisteltyäni viimein prolla. Jokakeväinen juttu monille, mutta minulle tuiki harvinainen tapaus. Koska tielle osui aikanaan osaava ja opetuskykyinen pelikaveri, kouliinnuin vähin erin hänen avullaan. Pelasin paljon, liikaakin, mutta se ei parantanut peliäni tai lyöntejäni. Päinvastoin. Taannuin hissukseen ja vähitellen parin viime vuoden aikana golf alkoi oikein kunnolla tökkiä.
Tunne tuli ihan puskista, yllätti täysin ja masensikin. Kuin rakkaussuhde olisi katkolla.
Syitä lamaan on varmaan monia, mutta yksi on ilmeinen: mitä enemmän pelasin, sitä enemmän ahdistuin. Lyönti, erityisesti draivi, ei tuntunut hyvältä, tuloksista puhumattakaan. Alkuvuosien virheet palasivat vähän kaikkeen, ja uusia pulmia ilmaantui.
En millään keksinyt, mikä kaikki tarkalleen oli pielessä. En vaikka olin peilannut lyöntiäni harjoitushallissa tai kaverin videoista. Kuvien katseleminen vain ärsytti enkä osannut niitä analysoida opikseni.
Alkukausi ei tuntunut tänäkään vuonna yhtään mukavammalta kuin viime kauden lopetus. Lyönti ei talvehtinut hyvin. Virheet kylläkin.
Kunnes.
Tunti hyvällä, ongelmiani ja yksilöllisiä rajoitteitani ymmärtävällä prolla pelasti tämän kesän ja ehkä tulevienkin pelit, niin uskon nyt.
Sen tunnin ajan kävimme läpi ensisijaisesti ongelmaista draiviani, johon olin kuitenkin suuren osan pelihistoriastani luottanut, vaikkei se pitkä ole koskaan ollut. Mutta kuitenkin napakka.
Tavoittelin entistä tuntua ja sitä, että saisin takaisin menettämäni parikymmentä metriä, ryhdikkäämmän lyönnin, joka ei tuota löpsyä lentorataa vaan suoran ja rapsakan, jossa pallo rullii eteenpäin eikä spinnaa ja pysähdy paikoilleen.
Paremmin en osannut asiaa kuvata, mutta se riitti ammattilaiselle. Tuon pro-tunnin jälkeen ymmärsin paremmin, missä se vika piilee ja mitä on tehtävä.
Pron draivineuvot olivat selkeitä, eivät avaruustiedettä. Tuttuja juttuja palasi mieleen ja paljon uuttakin. Itselleni merkityksellisintä oli kuitenkin se kannustava, arvostava ja juuri minun pulmiini paneutuva tyyli, jolla asiat sanottiin.
Jouduin toki katselemaan videoitakin lyönneistäni. Eihän se nytkään herkkua ollut, mutta konkreettisen opettavaista. Näin sen, mitä olin tuntenut kehossani: kuin ongelmien edessä luovuttaneen lyöntiasennon, koukistuneet käsivarret ja paikoilleen jämähtäneen lantion.
Videolle piirretyt viivat ja nuolet kertoivat, missä kohden on korjattavaa.
Kuvat palaavat mieleen, kun nyt seison tiiboksissa maila kädessä etsien ryhtiä, rentoutta ja itsetuntoa tiin päällä vaativana tuijottavan pallon edessä.
Tunnistan prokäynnin jälkeen muutamia olennaisia muutoksia pelielämässäni: Ensinnäkin tiedän nyt, millaista lyöntiä tavoitella ja miten. Se tekee pelaamisesta kiinnostavampaa. Keskityn paremmin. Yhä useammin osun niin, että se tuntuu kehossani – ja mielessä – aiempaa paremmalta ja pallo lentää himpun verran pitemmälle. Ei paljoa, mutta motivoivasti.
Toiseksi hyväksyn, että kehoni – ja mieleni – tarvitsee nykyisin aiempaa enemmän palautumisaikaa ja pelitaukoja, vaikka Suomen kesä onkin niin lyhyt. Pelaan hieman vähemmän, mutta nautin silloin pelistä enemmän. Välipäivinä pelikokemukset ja pron neuvot muhivat päässä ja muuttuvat vähin erin, niin uskon, uudeksi normaaliksi.
Kaikkein parasta on se, että pelifiilikseni koheni kertalaakista prokäynnin jälkeen. Sain uskoa, toivoa ja lisäannoksen rakkautta lajiin. Suhde ei ole enää katkolla.
Miksi ihmeessä sitten välttelin prota niin pitkään, vaikka olin havainnut ja tiennyt ongelmani? Yhtenä syynä ovat varmasti monet vuosien varrella kuulemani lausahdukset pelikentällä. ”En mä voi mennä prolle, kun sitten mun lyönti menee ihan lopullisesti sekaisin.”
Tai: ”Kävin prolla alkukaudesta ja meni koko kesä siinä, että yritin saada uuden lyönnin toimimaan enkä onnistunut.”
Mistä nuo pelaajien kommentit kertovat? Että opettaja tietää, muttei osaa opettaa niin että oppilas ymmärtää. Että opettaja ei tunnista oppilaan yksilöllisiä ominaisuuksia ja rajoitteita ja opeta niihin sopivaa lyöntiä vaan jonkin yleisen ”oikean” lyöntitavan, jonka pitäisi passata kaikenikäisille, -kokoisille, -muotoisille ja -taitoisille. Kiertyi lantio tai ei.
Oli miten oli, älkää uskoko kaupunkilegendoja pron tuhoamasta draivista tai muista lyönneistä. Golfissa tieto ei lisää tuskaa, kunhan se sovelletaan kunkin pelaajan tarpeisiin toteutuskelpoisiksi neuvoiksi.
Nyt siis hinkkaan draivia. Mitä sen jälkeen? Palaan pron pakeille ja anon analyysiä muutamaan muuhun probleemaan. Niitähän riittää.
Oletteko nimittäin koskaan törmänneet golfariin, joka olisi tekemisiinsä tyytyväinen? Epäilen. Toisaalta ehkä juuri se on golfin paras puoli, elinikäisen oppimisen vaatimus ja mahdollisuus.
Jos siis oma golftarinasi pitkästyttää, koska lyönti on hukassa, etsi opetustaitoinen ja empaattinen pro, niin saat uudelleen juonesta kiinni. Sen juonen ytimessä on peli-ilo.