Golf paljastaa suomalaisen urheilukulttuurin kipupisteen: miksi sankarin kaatuminen koskettaa enemmän kuin hänen nousunsa.
Urheilijan epäonnistuessa some ja juttujen mielipidekentät reagoivat nopeasti. Huippugolfarin kolmen päivän vahva suoritus voi kääntyä hetkessä keskusteluryöpyksi, jos ratkaiseva hetki menee pieleen. Ilmiö ei ole yksin suomalainen, mutta Suomessa se saa tunnistettavan sävyn.
Aletaan puhua henkisestä kantista, voittamisen pelosta ja ihmetellä, miksi urheilija ”jälleen suli”. Usein keskustelu karkaa itse suorituksesta lajin ulkopuolelle. Kaikki kelpaa, kun pettymykselle etsitään purkautumiskanavaa.
Sosiaalinen kontrolli on osa suomalaista kulttuuria, jossa menestyjään suhtaudutaan varauksella. Kun joku menestyy, hänen odotetaan pysyvän kohtuullisena ja maanläheisenä. Epäonnistuminen tarjoaa hetken, jolloin yhteisö ikään kuin vetää menestyjän takaisin maan pinnalle. Moni kommentoija ei edes huomaa käyttävänsä urheilijaa välineenä omien tunteidensa purkamiseen. Kun toivo ja pelko sekoittuvat, syntyy ärtymys, joka on helpointa purkaa nimettömänä.
Psykologisesti kyse on itsesuojelusta. Jos huippupelaajakin epäonnistuu, oma arki tuntuu turvallisemmalta. Maailma pysyy tutussa järjestyksessä. Britit tekevät samaa jalkapalloilijoilleen, yhdysvaltalaiset baseball- ja NFL-tähdille ja eteläeurooppalaiset futisidoleilleen. Suomalaisessa keskustelukulttuurissa on silti yksi selvä erityispiirre: epäonnistuminen henkilöidään. Kritiikki kohdistuu myös ihmiseen, ei pelkästään taktisiin ratkaisuihin, valmennukseen tai olosuhteisiin.
Kritiikki suorituksesta on urheilun ydintä, mutta ivaan kääntyessään se lakkaa rakentamasta mitään.
Pieni maa myös odottaa harvoilta huipuiltaan paljon. Kun kärkipelaajia on vähän, heihin ladataan valtavat toiveet. Yhden epäonnistuminen tuntuu koko lajin tappiolta. Tässä golf on poikkeuksellisen otollinen näyttämö suurille tunteille. Laji rakentaa tarinaa neljän päivän ajan. Draama on valmis, kun kolme päivää luovat nousun ja viimeinen tuo romahduksen. Golfissa ei ole joukkuetta jakamassa vastuuta. Virhe näkyy heti ja syyllinen on selvä. Marginaalit ovat pieniä, mutta vaikutus suuri: yksi huono rautalyönti voi pyyhkiä pois koko viikon työn.
Katsojan näkökulmasta romahdus näyttää dramaattisemmalta kuin monessa muussa lajissa. Ja kun urheilun seuraaja näkee, että kolmen päivän unelma kaatui muutamaan viimeisen kierroksen virheeseen, reaktio on usein tunneperäinen, ei analyyttinen.
Suurin osa kriittisistä kommenteista ei lopulta kerro urheilijasta mitään. Ne kertovat kirjoittajasta. Pettymys syntyy korkeista odotuksista, ja korkeat odotukset syntyvät arvostuksesta. Arvostus kääntyy hetkessä paineeksi, ja paine pettymykseksi. Kun joku kirjoittaa, ettei urheilijalla ole henkistä kanttia, hän ei oikeasti tiedä tämän henkisestä kapasiteetista mitään. Hän kertoo vain, että halusi päästä juhlimaan menestystä.
Sosiaalisessa mediassa pettymys leviää nopeasti. Nimettömyys vähentää empatiaa ja lisää kärjistystä. Yksi kriittinen ääni houkuttelee toisen, ja pian syntyy digitaalinen kaiku, jossa todellinen mielipidekenttä vääristyy. Kun keskustelu irtoaa urheilusta ja siirtyy henkilökohtaisuuksiin, kyse on tutusta nettikulttuurin mekanismista: argumenttien loppuessa aletaan etsiä ärsykkeitä. Urheilija muuttuu symboliksi, johon puretaan turhautumista.
Reaktiot kohdistuvat erityisesti parhaisiin pelaajiin, koska heihin on investoitu tunnetta ja toivoa. Kun he epäonnistuvat, seuraaja ei koe menettäneensä vain tulosta, vaan mahdollisuuden juhlaan. Golfissa tämä korostuu, koska onnistuminen tuntuu usein olevan aivan käden ulottuvilla. Kun se lipuu ohi, tunne on voimakas.
Ilmiöstä on syytä puhua, koska sillä on seurauksia. Monet suomalaiset huippu-urheilijat ovat kertoneet välttelevänsä kommenttipalstoja kilpailujen jälkeen. He eivät pelkää kritiikkiä, vaan karttavat kohtuuttomuutta. Kritiikki suorituksesta on urheilun ydintä, mutta ivaan kääntyessään se lakkaa rakentamasta mitään.
Keskustelukulttuuri on silti hitaasti muuttumassa. Nuoremmat sukupolvet näkevät urheilijat yhä useammin ihmisinä, eivät symboleina. Myös mediatalot suhtautuvat moderointiin aiempaa vakavammin. Tunnepohjainen samaistuminen ei silti katoa. Se on urheilun suola ja kirous.
Suomalainen urheilun seuraaja palvoo sankariaan. Ja juuri siksi hänen epäonnistumisensa tuntuu niin suurelta. Siksi epäonnistumiset sytyttävät tunteita, joita edes voitot eivät aina onnistu herättämään.
Lue seuraavaksi: Näkökulma: U.S. Openissa maailmanhuiput taantuivat tavallisiksi golfareiksi, ja siksi kisa oli niin onnistunut
Tämä on kyllä niin hyvä juttu.
Olen täällä tuon huomannut, kuinka parjataan ja annetaan kyllä jos minkälaisia
ohjeita, kuinka olisi pitänyt toimia ja miksi hän ei sitä ja tätä.
Ottaa tällä palstalla muutaman nimimerkin kommentit todella pattiin. AI ETTÄ.
Hyvä sekä aiheellinen artikkeli. Olen samaa mieltä ja kuten aiemmin totesin, niin ihmettelen näitä kotisohva psykologeja.
Kyllä ja ihmettelen sitä, että moni kommentoi, ettei pää kestänyt, jos tulee viimeisillä reijillä virhe. Kukaan heistä ei kommentoi pelaajaa siitä, että pää ei kestänyt, joka tekee samanlaisen virheen toisen päivän 11. reijällä tai aiemmin ja oikeasti pilaa esim. jo mahdollisuudet hyville sijoituksille. Joku näistä jopa saa ns. sankarin viitan, kun nousee virheen jälkeen melkein hyville sijoille hyvän birdie putken jälkeen. Silti se, joka teki virheen 4. päivänä 17. tai 18. reijällä saa kommentteja, ettei pää kestänyt ja pelaaja suli. Sitä ennen on kuitenkin lyöty onnistuneesti 260 – 270 lyöntiä.
Mielestäni tuo ei ole oikeutettua ketään kohtaan.
Penkkiurheilu on viihdettä, jossa seuraamisen olennainen osa on tunne. Tunnetta voi purkaa keskusteluissa ja myös somessa. Ilman tunnetta ja tunteiden purkamista, ei penkkiurheilulle ole sijaa. Siis annetaan vaan kaikkien tunteiden tulla esiin ja lopulta some on aika vaaraton paikka purkaa niitä
Oma osansa on kansanluonne, valitettavasti. Suomalaiset taitavat olla varsin kateellista kansaa, tässä maaperässä toisen (tässä tapauksessa ammattigolffarin) epäonnistuminen aiheuttaa tiettyä tyydytystä yksilötasolla. Kun vielä seuraa tämänhetkistä uutisointia ”silmien venyttelystä ja rasismista”, ei voi kuin ihmetellä myöskään aivan ilmeistä rasismia Suomessa. Kun joskus harvoin käy ”karvahattupaikassa kaljalla” tai seuraa somekeskustelua, niin totuus paljastuu – poliitikkoja, urheilijoita tai muita julkisia henkilöitä haukutaan estottomasti mitä törkeimmillä nimillä.
Hyvä kirjoitus näin joulun alla. Muistetaan yhteisöllisyys, empatia muita kohtaan ja hiljennytään viettämään joulua. Joulurauhaa.
Amen to that.
Valitettavan totta, ja ilmeisen monelle oman pahan olon purkamiskeino.
Lisäksi urheilijoiden halu kehittyä hankaluuksista huolimatta on monelle todella punainen vaate, kun alleviivaa liiaksi omaa kyvyttömyyttä tai haluttomuutta vastaavaan.
Tuntuu välillä, että urheilija on joillekin katsojille henkilökohtaisessa tulosvastuussa ja pettää katsojan, jos ei tulekaan menestystä.
Näkökulmassa kirjoitettiin: ”Kun joku kirjoittaa, ettei urheilijalla ole henkistä kanttia, hän ei oikeasti tiedä tämän henkisestä kapasiteetista mitään.”
Entä mites, kun joku kirjoittaa, että nyt urheilija on löytänyt maltin (liittyy vahvasti henkiseen kapasiteettiin), niin tietääkö hän oikeasti, vai haluaako vain päästä juhlimaan?
Ilmiö on varmasti todellinen, ja koska huippuja on vähän, huomio kohdistuu helposti muutamaan henkilöön, varsinkin kun ei ole ketään, joka ottaisi paikan tappion hetkellä.
Suurelta osin tämä juttu tuntuu kuitenkin kotisohvan psykologin kirjoitukselta. Oluttuopin äärellä on luotu jokin prototyyppikommentoija, joka varmasti on olemassa, mutta samalla ollaan heikosti perillä internetin kulttuurista. Varsinkin pienessä kommentoijajoukossa muodostuu helposti oma metansa. Tai ehkä tässä on taustalla jokin tutkimus, johon artikkelissa ei vain viitata. Ihan mutupohjalta väittäisin, että kommentointi on täällä sivistyneempää kuin vaikka vapaan sanan Amerikassa.
Tekniseltä kantilta kommentit ovat näillä ratkaisuilla liikaa korostettuja suhteessa artikkeliin. Esimerkiksi Ylen tapa piilottaa kommentit erillisen napin taakse on parempi. Vaikka luen urheilu-uutisia säännöllisesti, kommentteja tulee harvoin katsottua. Täällä ne kuitenkin tulevat lähes aina luettua ja joskus palattua sivulle vain lukemaan uusia kommentteja. Ehkä tällä haetaankin lisää klikkauksia.
Hyvä kirjoitus. Minua harmittaa eniten muutaman kirjoittajan negatiivinen asenne meidän parhaisiin pelaajiin. Mikään ei tunnu kelpaavan ja pelaajien epäonnistumisista lähes nautitaan.
Negatiiviseen palautteeseen saattaa sortua jokainen kun pelaaja ei yllä katsojan korkealle asetettuihin tavoitteisiin. Tämä on meidän kotisohvavalmentajien ja – psykologien heikkoutta ei pelaajan.
Yritetään löytää hyvää huonosta päivästäkin. Oliver, Tapsa ja Sami kertovat sitten mitä todella tapahtui.Juttujen paras osa
Malttia tännekin😊
Menkääs katsomaan NY Yankeesin X sivuille keskustelun mallia hävityn pelin jälkeen. Suomessa keskustelu on kuin pyhäkoulu tyttöjen touhua siihen verrattuna.
Joukkuelajit ovat toinen juttu. Katso nyt Kärpät- ja HIFK-fanien reaktiot.
Joukkueet tekevät tavallaan lupauksen katsojille/omistajille ja yksilölajeissa tavoitteet ovat henkilökohtaisia.
Oli asiantunteva kirjoitus.
Tämän takia emme ole urheiluhullu vaan menestyshullu kansa.
Mutta kuten kírjoituksessakin todettiin, olemme menossa oikeaan suuntaan: urheilijan uran ymmärtäminen ja arvostus kasvaa. Sitä ei mitata ainoastaan mitaleilla.
Some on nyt mitä se on…..
Samalla logiikalla voisi sanoa että kun toimittaja pettyy seuraajiin, hän alkaa purkaa pettymystään ja tämä kertookin enemmän itse toimittajista kuin urheilun seuraajista.. ja niin päin pois.
Kun täällä katsoin muutamia kommentteja suomalaisten suorituksista niin enemmän on kannustavia ja kehuvia kuin mollaavia. Notta sori vaan, en usko että erityisesti painettaisiin ketään alas. Varmaan joukkoon mahtuu negatiivisia kommentteja mutta pääosa on silti jotain muuta.
En sitten tiedä miksi näin yleistävästi pitää urheilua seuraavia lytätä. Enkä usko että tämä on ikäpolvikysymyskään. Oikeastaan koko jutun sanoma jää epäselväksi minulle. Vika on varmasti minussa.
Täällä kukaan ei kuitenkaan toivo golffareidemme epäonnistuvan, mikä on sinänsä arvokasta. Itse suhtaudun peleihin aika intohimoisesti ja tunteella. Lähtökohtaisesti motivaatiot taitavat olla aika itsekkäitä. On vaan niin jännää päästä seuraamaan suomalaisia sunnuntaina taistelemassa hyvistä sijoituksista. Golffia seuraamattomien kavereiden mielestä pelissä ei tosin tapahdu mitään.