Ikääntynyttä Euroopan joukkuetta odottaa nuorennusleikkaus.
Yhdysvallat laittoi Euroopan numeroin 19–9 polvilleen sunnuntai-iltana Whistling Straitsin kentällä Wisconsinissa päättyneessä Ryder Cupissa. USA tarvitsi ratkaisevissa kaksinpelissä 3,5 pistettä varmistaakseen haasteottelun voiton, ja sen kotijoukkue teki jo, kun suurin osa singeleistä oli vielä kesken.
Viimeisen niitin Euroopan pyristelyille iski Collin Morikawa, joka tarvitsi ottelussaan Viktor Hovlandia vastaan vähintään puolikkaan pisteen. Kahden nuoren tähtipelaajan kamppailu myös päättyi pistejakoon.
Eurooppa on vuosien varrella nojannut kokemukseensa Ryder Cupeissa, mutta juuri tämä osasto petti haasteottelussa pahemman kerran. Ironista olikin, että kaksi ensimmäistä päivää vaisusti esiintyneet nollakerholaiset Rory McIlroy, Lee Westwood ja Ian Poulter olivat singeleiden ainoat eurooppalaisvoittajat.
Kaikesta näki, että murskavoitto oli viimevuosina useasti siipeensä Ryder Cupissa saaneelle USA:n joukkueelle ja sen kannattajille balsamia haavoille. Saavutusta juhlittiin antaumuksella niin kentän kuin 40 000 päisen katsomonkin puolella.
Yhdysvaltain joukkueessa ei heikkoa lenkkiä ollut. Se oli mainiosti koottu ja kapteeni Steve Stricker oli osannut valita sopivat peliparit kahden ensimmäisen päivän foursome- ja fourball-otteluihin, joissa 43. Ryder Cup käytännössä ratkesi. USA oli koonnut jo lauantaiaamun nelinpelisession jälkeen yhtä monta pistettä kuin sen vastustaja sai haalittua koko haasteottelussa.
Strickerin ei sinänsä tarvinnut käyttää suurta mielikuvitusta valitessaan kuutta harkinnallaan nimittämäänsä pelaajaa joukkueeseen. Valinnat olivat lähes pistejärjestyksessä samat, jotka tulivat Ryder Cup -karsinnassa automaattisen paikan saaneiden jälkeen lukuun ottamatta ”pahanilmanlintu” Patrick Reediä, jonka korvasi Scottie Scheffler.
Vielä ensimmäistä PGA Tour -voittoaan jahtaava Scheffler kantoi vastuunsa upeasti, sillä hän ei ollut häviämässä viikonvaihteessa yhtään pelaamaansa ottelua. Sunnuntaina Scheffler löi alkutahdit USA:n voittojuhlille kaatamalla kaksi päivää yhdessä Sergio Garcian kanssa vierasjoukkuetta kantaneen maailmanlistan ykkösen Jon Rahmin ylivoimaisesti 4/3.
Myös Garcia oli omassa singelissään aseeton (3/2) niin ikään tappioitta pelannutta ja Pariisissa kolme vuotta sitten epäonnistunutta Bryson DeChambeauta vastaan. Espanjalaisten urakointi paistoi päätöspäivänä kummankin otteissa ja vierasjoukkue olisi nimenomaan tarvinnut kaksikon panosta vielä sunnuntaina voidakseen jollain tavalla laittaa Yhdysvalloille hanttiin.
USA:lla riitti sankareita, mutta Dustin Johnson nousi hieman ylitse muiden voittamalla kaikki viisi pelaamaansa ottelua. Tämän hienon sarjan Paul Casey olisi voinut rikkoa hyödyntämällä 18. viheriöllä siunaantuneen loistavan birdie-paikan. Johnsonista tuli ensimmäinen yhdysvaltalainen sitten vuoden 1979, joka on henkilökohtaisesti saavuttanut maksimipistemäärän Ryder Cupissa.
Varmasti kaikilla mainituilla pelaajilla löytyy kykyä kasvaa tehtäväänsä, mutta samanaikaisesti vaarana on, että USA on ottamassa Ryder Cupeissa pidemmäksi aikaa itselleen komennon.
Caseyn ohi lyömään birdieputtiin kulminoitui pitkälti Euroopan ongelma Whistling Straitsilla. Vaikka se oli oikeastaan kaikilla osa-alueilla isäntiään jäljessä, suurin ero syntyi viheriöillä. Ryder Cupissa menestyminen vaatii joukkueelta erinomaista puttipeliä, ja siitä Euroopalta ei nähty kuin satunnaisia vilauksia.
Pahasti selkäänsä saaneen Euroopan joukkueen leirissä tunnelmat olivat apeat. Kuva: Getty Images
Eurooppa ansaitsee kuitenkin hatunnoston siitä, että yritystä riitti loppuun saakka, vaikka Ryder Cup pääsi henkisesti ratkeamaan jo haasteottelun puolivälissä. Sillä on kuitenkin tulevaisuudessa edessään jotain, mitä Yhdysvallat on jo tehnyt: nuorennusleikkaus.
Yhdysvallat on käytännössä aina ollut paperilla vastustajaansa edellä, mutta Eurooppa on yltänyt menestykseen yhtenäisyydellään, kokemuksellaan, sekä ainutlaatuisella joukkuehengellään. Tällä kertaa näistä ei ollut apua. Eurooppa oli etenkin avauspäivänä jopa kummallisen hengetön yhdistelmä.
Joka tapauksessa joukkueen kivijaloiksi Wisconsinissa kaavaillut Lee Westwood, Ian Poulter ja Paul Casey eivät kantaneet tärkeimmillä hetkillä vastuutaan sillä tavalla kuin sitä heiltä odotettiin. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella, että kolmikosta yksikään olisi enää mukana, kun joukkueet kohtaavat seuraavassa Ryder Cupissa Italiassa vuonna 2023. Myös Sergio Garcia alkaa vääjäämättä käydä hehkeimmän uransa ehtoopuolelle, vaikka hän enimmäkseen rautaa Whistling Straitsilla olikin. Karsinnan kautta toki tie on auki kaikille jatkossakin ikään katsomatta.
Samalla jonkinlaista huolta aiheuttaa konkareiden manttelinperijöiden ja Euroopan tulevien Ryder Cup -pelaajien kasvu uusiksi menestyjiksi. Euroopalta ei löydy samalla tavalla huippupelaajien ehtymätöntä massaa kuin Yhdysvalloilta, joten sen olisi jollain tavalla pian koulittava uusia tekijöitä tähän urheilun supertapahtumaan.
Seuraavia Euroopan potentiaalisia Ryder Cup -pelaajia voisivat olla muun muassa Victor Perez, Robert MacIntyre, Guido Migliozzi, Thomas Detry ja kumppanit. Varmasti kaikilla mainituilla pelaajilla löytyy kykyä kasvaa tehtäväänsä, mutta samanaikaisesti vaarana on, että USA on ottamassa Ryder Cupeissa pidemmäksi aikaa itselleen komennon. Yhdysvallat saa tärkeätä sparrausta myös sillä, että se pelaa joka toinen vuosi Presidents Cupia kansainvälistä joukkuetta vastaan.
On myös syytä miettiä, pitäisikö Euroopan kapteenille antaa käyttöön useampi villi kortti joukkueen pelaajiston valintaan. Strickerillä oli tänä vuona käytössään kuusi villiä korttia Padraig Harringtonin kolmea vastaan. Tällä tavalla voitaisiin varmistaa, että kaikki riittävän kuumat pelaajat saadaan haasteotteluun mukaan. Euroopan joukkueessa suoraan pisteillä mukaan päässeistä muun muassa Matthew Fitzpatrick ja Tommy Fleetwood olivat paikoin käyttökelvottomia.
Kapteeni Stricker osoitti mestarillisia kykyjä virittäessään joukkueensa menestykseen. Suurin huoli oli etukäteen, miten pitkään keskenään riidelleet DeChambeau ja Brooks Koepka mahtuvat samaan pukuhuoneeseen – ja miten näiden kahden kemia tulee vaikuttamaan muuhun ryhmään. Eripurasta ei ollut minkäänlaisia viitteitä, ja USA oli tällä kertaa poikkeuksellisen yhtenäinen ryhmä. Se oli yksi voiton avaintekijöistä.
Eurooppa oli kahdesti pystynyt peittomaan USA:n haasteottelussa lukemin 18½ –9½ ja USA samoin numeroin Euroopan kerran, mutta koskaan aiemmin kumpikaan ei ollut pystynyt kokoamaan 19:ää pistettä. Yhdysvallat on saavuttanut isomman pistemäärän Ryder Cupissa useamminkin, mutta tuolloin sen vastustajana oli Iso-Britannia tai Iso-Britannia ja Irlanti. Vuodesta 1979 lähtien USA on kohdannut haasteottelussa Euroopan joukkueen.
Omituinen kirjoitelma. Vanhat starat ovat mukana joukkueessa tasan niin kauan kuin ovat rankingissa tarpeeksi korkealla. Pelkkä nuoruus ei oikeuta paikan saamiseen joukkueessa eikä ole itseisarvo. Huolestua kylläkin pitää nuoremman pelaajapolven menestymättömyydestä.
Ja jos sormella ryhdytään osoittelemaan epäonnistujia niin olisi syytä mainita Tyrrell Hatton, josta ei ollut joukkueelle mitään hyötyä. Onneksi ei onnistunut pilaamaan Shane Lowryn peliä fourballissa.
”Paul Caseyn, Ian Poulterin ja Lee Westwoodin valinta joukkueeseen oli vielä ihan perusteltua”
***
hhhmm, Paul Caseyn ja Westien valintaa ei tarvitse perustella, koska he valitsivat itse itsensä. Kapteenin pickejä olivat Sergio, IJP ja Shane Lowry.
The Open Championship 2007 Carnoustie winner Pádraig Harrington Playoff runner-up Sergio García
En tiedä mitä tapahtui, mutta tuosta alkoivat riidat. Roryn häissä 2017 Irlannissa Paddy ja Sergio sopivat riitansa. Seuraavana maanantaina Paddy kertoi julkisuudessa, että riidat on sovittu, mutta hänen mielestään Sergio on kuitenkin huono häviäjä.
Aika erikoinen tapaus tämä Mr Nice Guy.
Kun Paddy valittiin kapteeniksi, tiesin että tämä Ryder Cup on hävitty.
Se häviäjä ei kuitenkaan ollut Sergio, koska hän halusi näyttää että hän on maailman paras Ryder Cup -pelaaja.
Häviämisen suoritti hänen puolestaan muu joukkue ja captain Harrington himself.