Suomen Golfliiton virallinen tavoite tämän vuoden miesten MM-kisoissa oli paikka 15 parhaan joukkoon. Joukkueen sijoitus oli lopulta 21:s, kaikkiaan 69 maan joukossa. Tämä ei paperilla kuulosta sinänsä hullummalta, paransihan Suomi sijoitustaan edellisiin MM-kisoihin nähden 14 pykälää.
Mutta tarkastelemalla joukkueen edelle sijoittuneita maita, on karvaasti todettava Suomen jääneen toistamiseen peränpitäjäksi Pohjoismaiden keskinäisessä kilvassa. Lisäksi länsieurooppalaisista maista Suomi pystyi selättämään ainoastaan käsittämättömästi kontanneen Hollannin. Espanjan, Itävallan ja Sveitsin kanssa maajoukkue ylsi tasatulokseen.
Suomi hävisi MM-kultaa voittaneelle Ranskalle yhteensä 26 lyöntiä. Kun kolmen kierroksen kilpailussa otettiin kahden parhaan pelaajan tulos huomioon, se merkitsee suomalaispelaajien tappiota ranskalaisille 4,33 lyöntiä yhteistulokseen hyväksyttyä kierrosta kohden. Koko totuus paljastuu vasta silloin kun lasketaan kaikkien kolmen pelaajan tulokset yhteen. Tässä tapauksessa Suomi jäi 54 reiän turnauksessa Ranskalle hulppeat 37 lyöntiä.
Naisten joukkueen tuliaisina oli viikkoa aikaisemmin Buenos Airesissa pelatuissa kisoissa Suomen kaikkien aikojen huonoin MM-menestys, 34:s sija. Golfliiton virallinen tavoite oli sijoitus 20 parhaan joukossa. Tappiota kaikkien kolmen pelaajan tulokset yhteen laskien tuli voittaja-Korealle 104 lyöntiä. Naisten kisassa pelattiin parempien olosuhteiden vuoksi neljä kierrosta.
Viimevuosina suomalaiset amatöörimaajoukkueet ovat valmistautuneet huipputurnauksiin niin kuin vaativassa kilpaurheilussa kuuluukin. On riittävä budjetti, valmentajia, paljon leirivuorokausia koti- ja ulkomailla, testejä, fysiikkaa, henkistä valmennusta, tiedotustilaisuuksia ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta jollakin tavalla viralliset tavoitteet eivät täsmää sen tosiseikan kanssa, ettei Suomi pysty systemaattisesti haastamaan isoja golfmaita. Ainakaan vielä aikoihin. Tätä väittämää on omiaan tukemaan myös elokuussa Hämeenlinnassa pelatut henkilökohtaiset EM-kisat, jonka viralliset tavoitteet osoittautuivat suomalaisille liian koviksi.
Maassamme on jo kohtuullisen vanha palloilukulttuuri, mutta golfia ei voi laskea tähän osastoon. Suomessa todellisen golfin harrastamisen voidaan katsoa alkaneen vasta 90-luvun alussa. Uudehkon lajin läpilyönti kansan syviin riveihin on edelleenkin vaiheessa, mutta nimenomaan harrastajat muodostavat ajan saatossa huomaamattaankin urheilullisen golfmenestyksen kaikkein tärkeimmän rakennusaineen: lajikulttuurin.
Sanna Nuutinen oli Suomen joukkueen paras pelaaja MM-kisoissa, mutta koko ryhmän tulos jäi valitettavan kesyksi.
Suomi joutuu antamaan maantieteellisesti paljon etumatkaa lukuisille golfmaille, mutta huomattavasti tärkeämpänä menestymättömyyden syynä on se, että hitaasti kehittyvän lajikulttuurin sisältä ei pursua vielä riittävän laajaa ja taitavaa pelaajamateriaalia. Käsi kädessä tämän ajan saatossa hoituvan tarpeen ohella tarvitaan riittävän tasokkaita valmentajia, joiden käyttöä ja panostusta on suunnattava yhä lujemmin pienempien junioreiden koulutuksen suuntaan.
Painoarvoa on laitettava enemmän myös tekniseen osaamiseen, sillä menestyvimpien maiden pelaajien svingit ovat yleensä järjestäen suomalaisiin verrattuna lähempänä sitä kuuluisaa ”kirjasvingiä”. Teknisesti huipputasoa oleva lyönti kun sortuu huonommin kovan paineen alla.
Staffan Johansson on varmasti ollut vanhan golfkulttuurin edustajana oikea valinta tehtäviinsä Golfliiton päävalmentajaksi. Onhan hän mm. hyvin analyyttisesti ja vailla korulauseita esitellyt niitä puutteita, joihin jatkossa pitää kiinnittää entistä enemmän huomiota. Mutta ei hänkään tai ylipäänsä kukaan golfvalmentaja pysty viemään Suomen lajikulttuuria yksin valovuosia eteenpäin.
Siksi aikanaan hänen seuraajansa olisi oltava mielellään jälleen suomalainen. Siis henkilö, joka tuntee riittävästi suomalaisen urheilijan sielunmaailmaa. Tätä pylvästä ei kannata kiertää liian kauan.
Hajaääniä kuuluu myös suomalaisten golfvalmentajien keskuudesta siitä, millä tavalla ja kenen toimesta lajivalmennusta olisi kehitettävä. Suomessa on riittävän hyvä ammattimaiseen golfopettajan- ja valmentajan leiviskään tähtäävä koulutusjärjestelmä, jolla on Euroopan golfammattilaisjärjestön, PGAE:n virallinen hyväksyntä. Mutta nykyisen jatkokoulutusjärjestelmän suuntaviivoista on lukuisilla kotimaisilla valmentajilla skeptisiä näkemyksiä. Nämä rivit olisikin saatava pikimmiten kuntoon, jotta lajikulttuuri voisi kehittyä parhaaseen mahdolliseen suuntaan myös tällä elintärkeällä sektorilla.
Marko Kuivasaari
