Vastaa aiheeseen: Onko suomalainen urheiluyleisö liian negatiivinen?

[Hana3]

Viime päivien kolumnit ja urheiluihmisten kommentit mietityttävät ketjun avausaiheessa pysyen. Me muutama kommentoija olemme täällä ketjussa kai kallistuneet tähän mennessä hieman siihen suuntaan, että urheilijat saattavat olla liian herkkähipiäisiä ja että Suomi on samanlainen maa kuin kaikki muutkin.

Miksi sitten Kummola ja Kojonkoski myös alleviivaavat tätä jatkuvan haukkumisen + kiitoksen puuttumisen ilmapiiriä. Minusta olisi väärin ohittaa nämä kommentit olankohautuksella ja ylemmyydentuntoisella kuittailulla. He ovat urheiluelämän sisällä, me emme. Olisi liian helppoa ja epäoikeudenmukaista väittää Kakkoa, Vuohijokea, Kaisa Mäkäräistä (viime talvena myös aika kovasanaisesti moitti suomalaista urheiluyleisöä ja mediaa) vain herkkähipiäisiksi. Tai etenkään Kummolaa! Edelleen: mistä on kyse?

Palataan alkuun. Entä jos sittenkin meidän katsojien tapa suhtautua urheiluun ja urheilijoihin on Suomessa (voi olla muuallakin, mutta ei muuta asiaa) kieroutunut? Katsommeko asiaa liikaa henkilöiden kautta, unohtaen isomman kuvan, jossa huippu-urheilua operoidaan. Urheiluyleisöä moititaan liian menestyskeskeiseksi. Se voi olla totta, vaikka ensiajattelemalla totta h***tissä me menestystä vaaditaan. Ehkä vika ei olekaan menestyksen vaatimisessa, vaan miten menestymättömyyteen suhtaudutaan ja mitä ylipäätään pidetään menestyksenä. Menestyksenä voisi pitää olympialaisissa omalla hyvällä tasolla urheilua, on tämä taso kansainvälisessä rankingissa sitten mikä vaan.

Olemmeko me suomalaiset ehkäpä japanilaisiin verrattavasti liikaa suorituskansaa. Prosessi ja varsinaisen urheilusuorituksen ohessa olevat muut asiat eivät ratkaise mitään jos varsinainen suoritus ei ole kyllin hyvä. Vaikkapa urheilullisesti epäonnistunut, mutta muuten upea empaattinen ja toisia kannustava urheilijapersoona. Suomalaisiahan on totuttu pitämään vastuuntuntoisina ja sanansa pitävänä kansana. On maksettava kiitollisuudenvelka kaikille tukijoukoille ja yleisölle. Sielläkö piilee yksi asian ydin. Kutsuuko sitä siten kansaluonteeksi tai pikkuvelisyndroomaksi (venäjä/ruotsi) tai miksi vaan on makuasia.

Onko onnistumisen kriterinä ”kesän paras” väärin. Vrt golfin händäri. Yksittäinen kesäinen huipputulos ei vielä oikeuta odottamaan suurkisoista mitaleita tai golfarina pelaamaan paineen alla alle oman tasoituksen. Rutiinitaso jos on mitalitasoa, vasta sitten urheilija on mitaliainesta. Näitä urheilijoita Suomella ei juuri ole.

Entä onko meidän helpompi hyväksyä Petra Ollin tapainen epäonnistuja kuin Roope Kakon tapainen? (En väitä kumpaakaan epäonnistujaksi!) Pää kuhmuilla, hikeä ja verta valuva itkevä kaikkensa antaneen olemuksella kommentoiva urheilija herättää meissä toisenlaisia myötäelämisen tunteita kuin suihkunraikas hymyilevä ja myönteisen elämän- ja urheilija-asenteen omaava. Silti heissä ei huippu-urheilun näkökulmasta ainakaan minun mielestäni saisi olla mitään eroa. Osaammeko riittävästi arvostaa valoisaa elämänasennetta, joka on paljon urheilua suurempi arvo? Antti Ruuskanen ja Wilma Murto olivat olympiakisoissa myös mielestäni loistavia esimerkkejä tästä, vaikka omiin odotuksiinsa nähden pettyivätkin.