-
JulkaisijaArtikkelit
-
Viime aikoina olen pelannut useasti itseäni paremmassa peliseurassa (ei ihme koska tasoitukseni on vasta 25 ja risat) ja kiinnitänyt huomiota siihen kuinka monelle pienemmällä tasoituksella pelaavalle peli on todella totisinta totta; ei liiemmin hymyillä, jutuskella ja manataan joka ainut epäonnistunut lyönti. Epäonnistuneen lyönnin jälkeen tarkastellaan käsien asennot, stanssi, tuulen suunnat ja mietitään mikä meni vikaan. Missään nimessä tämä yleistys ei koske kaikkia, mutta monia on tänä kesänä seurassa ollut. Tästä johtuen kysynkin: Missä vaiheessa mukavasta seurapelistä tulee suorittamista? Pystyykö hyvä pelaaja nauramaan epäonnistuneille lyönneille ja toteamaan ’no seuraava onnistuu’? Kommentteja odotellen.
Pystyy kyllä. Jos ei pysty, niin sitä epävarmenpaa se seuraavan lyönnin onnistuminen on.
Kyllähän noita ryppyotsia näkyy aina silloin tällöin ja valitettavasti pystyvät joskus hapattamaan koko ryhmän fiiliksen.
Muistaa kuitenkin täytyy, että pelaaminen on aina ensisijassa suorittamista eli pelaamista. ’Sivutuotteena’ on sitten seurustelu muiden ryhmän jäsenten kanssa. Nämä voi tietenkin jossain määrin yhdistää, kunhan muistaa pelaamisen primäärin tarkoituksen. Joskus on kierroksille sattunut sellainen moottoriturpa, joka 4h kierroksen aikana on ollut puhumatta yhteensä max 20 min. Muuten on suu käynyt koko ajan, mitä sylki vaan on suuhun tuonut. Oli sitten itse tai joku toinen lyömässä tai ei.
Sain tänä kesänä eräältä prolta golfurani parhaan neuvon. Tuskailin koko kevään epätasaisista kierroksista, välillä lyönti kulki todella mukavasti, mutta seuraavalla väylällä lyöntituntuma saattoi kadota kokonaan. Kun tiedustelin tältä prolta jotakin niksiä ongelman korjaamiseksi, oli vastaus seuraava: ’Älä mieti niin paljon. Mene vain pallolle ja lyö sitä’.
Ja kyllä lähti peli kulkemaan. Ennen kierroksilla tuli analysoitua jokaisen lyönnin jälkeen mikä meni oikein tai mitä tein väärin. Nyt sitä osaa vain mennä pallolle ja lyödä sitä eteenpäin. Pohtimisen hoidan sitten kierroksen jälkeen rangella tai lähipelialueella. Suurin muutos, jonka tunnen tänä kesänä saavuttaneeni, on hermojen pitäminen. En ole koskaan ollut mikään mailojen heittelijä, mutta kieltämättä aikaisemmin suusta pääsi muutama kirosana ja naama oli vakava jokaisen huonnon lyönnin jälkeen. Nyt osaan unohtaa epäonnistumiset samantien ja vain nauraa niille.
Nyt olen jo vähän saavuttanut juuri sitä, mitä golfin pitäisi meille tavallisille klubituuppareille olla: Hauskaa yhdessäoloa ja pelistä nauttimista. Useimmille meistä tämä on kuitenkin vain harrastus.
Ensin lyhyt vastaukseni kysymykseen, voiko alhaisen händärin pelaaja suhtautua kevyesti huonoon lyöntiin: ei.
Nythän on niin, että kun händäri tippuu jonnekin singeliin tai vähän päälle, niin pelaamisen asetelma muuttuu sellaiseksi, että vain pari huonoa lyöntiä riittää tuhoamaan kierroksen tuloksen. Tämä tekee matalan-hcp:n pelaajista sellasia surullisen hahmon ritareita, jotka kiertävät kenttää peläten, että milloin se huono lyönti taas osuu kuin salama kirkkaalta taivaalta. Menee siis aika masokismin puolelle eikä sitä ruoskan sivallusta – sitten kun se kohdalle osuu – voi ottaa kevyesti.
Miten sitten kukin tämän taakkansa kantaa, onkin toinen juttu. Kyllä silti voi olla seurallinen ja jutustella lyöntien välissä. Oikeastaan se on välttämätöntäkin, koska peliin ei pysty keskittymään neljää tuntia putkeen vaan välillä on rentouduttavakin. Itse en huonoja lyöntejä juurikaan manaile – minkäs luonnon laeille mahtaa – mutta aina se hieman vakavaksi vetää. En myöskään analysoi, mikä meni vikaan, koska kyllä sen tietää heti lyötyään.
Lupaan, etten näitä murheita kanssapelaajien näkösälle tuo. Kuitenkin tätä helpottaa, jos kanssapelurit jättävät lyöntien kehumisen siihen hetkeen, kun näkee mitä lyönnille lopulta tapahtui. Pientä ukkospliveä ja keskustelukankeutta ainakin minulle aiheuttavat seuraavat jutut:
– drive näyttää lähtevän hyvin, mutta lopuksi kääntyy ja päätyy jonnekin pöpelikköön; joku etii sanoa heti lyönnin lähdön jälkeen että hyvä lyönti
– viismetrinen putti näyttää oleban metrin ennen menossa sisään, mutta lopulta kääntyy hieman ulos; joku ehtii siinä metriä ennen sanomaan että ’siellä’.Käänäen voi ajatella tietysti niinkin, että ellei ole valmis ryhtymään tällaiseksi surullisen hahmon Don Quijoteksi, niin ei se tasoituskaan sitten putoa kovin alas… No, tietysti jos olis aloittanut junnuna niin sitten… Byääh, miksi en aloittanut junnuna…
NimetönPelaaminen Suomessa ja seurueessa jossa tuntemattomia pelaajia on totisinta totta ja tietenkin kukaan ei halua menettää kasvojaa. Olen itse pelannut muutamissa ryhmissä joissa kanssa kumppanit ovat kertoneet että ovat pelanneet 10 – 15 vuotta mut heti kun epäonnistuu tai menee muuten huonosti on vika mailassa tai kentässä, mailoja paiskitaan bägiin ja näytetään erittäin huonoa kuvaa itsestään muille.
Golf on seurapeli ja minä kun pelaan kavereiden kanssa niin meillä on mukavaa, me nauretaan lyönneille mutta silti me pelataan hyvin ja nautitaan pelistä. Pelaaminen on sitten totta jos on panos tai suuri voitto ja voi manailla mut ei niin että peliseura kärsii.
Suomessahan on se kuuluisa kateelliseksi tekeminen ja häpeä suuria asioita ja jotkut ihmiset ovat vielä niitä pelkääviä ja golfmaailmassa niitä riittää koska eihän kentällä sovi olla huono.
Iloinen seura ja seurapeli josta saa nauttia kävellen nurmikentällä on kivaa ku on kunnon tyypit ympärillä.
Lopuksi ANTAKAA POSITIIVISEN ENERGIAN VALLATA KEHONNE KUN PELAATTE! POSITIIVISUUS VAIKITTAA LYÖNTIIN JA TEKEE SIITÄ JOUHEVAA!!!
Itselleni golf on urheilua: peliin keskittymistä ja pallon saamista reikään nopeasti. Parhammillaan golf on kavereiden kanssa kisattaessa. Silloin yhdistyy tuo ns urheilu ja sosiaalinen aspekti.
Ehkä olen sosiaalivammainen, mutta ’hauska yhdessäolo’ varsinkin vieraissa ryhmissä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ihan vaan ulkoiluna ja seurusteluna golf on armotonta ajanhukkaa, ja vielä tylsää sellaista jos oma peli ja sen sujuminen on kierroksella sivuseikka. Sellaista näkee paljon, varsinkin sunnuntaisin.
Ryppyotsaisuus ja kierroksella murjottaminen on sitten ihan eri asia, eikä se liity alhaisiin tasoituksiin. Pikemminkin päinvastoin. Pahimpia mailanheittäjiä ovat oman kokemukseni mukaan 1-2 kesää pelanneet, suhtkoht nopeasti kehittyneet kolmekymppiset miehet, jotka tasoituksella 23 olettavat tekevänsä birkun joka reiällä. Itsekin kuuluin joskus tuohon ryhmään.
Pidempään pelanneet tajuavat paremmin mistä hommassa on kysymys. Rennoimpia ovat useimmiten naiset ja alhaisella händärillä pelaavat pelimiehet.
Edustan sitä asennetta, että golf on ensisijaisesti terveellistä liikuntaa mukavalla tavalla ja toissijaisesti kilpaurheilua. Siksi en ymmärrä jonkun kirjoittajan viime viikolla esittämää kysymystä, miten golfia pelataan yksin. Jos kilpaillaan, yksin sitä ei voi tehdä, mutta jos harrastetaan golfia liikuntamielessä, se onnistuu myös ilman seuraa. Golfliikunnan lisämauste on mukava ja leppoisa, ilman paineita pelaava seura.
Sitten on joukko lajin harrastajia, joille tämä on vain ja ainoastaan kilpaurheilua. Kun näin on, jokainen pelikierros on tiukkaa suorittamista. Asenne lajiin on silloin aivan toinen kuin liikunnanharrastajilla. Suotavaa kuitenkin olisi, että sekä liikuntamielessä että kilpaurheilumielessä golfia harrastavat mahtuvat samoille kentille ja jopa samoihin flaitteihin toisiaan ymmärtäen.
Tekee mieli vielä jatkaa samasta aiheesta sen lisäkommentin verran, että lajin valtamaassa Yhdysvalloissa näyttää kokemuksien mukaan siltä, että vain pieni vähemmistö sikäläisistä golfin harrastajista on suorittajia ja tuloksen tavoittelijoita (’urheilijoita’) ja valtaenemmistö eli miljoonat golfarit scorecardia hylkiviä leppoisia liikkujia – varsin usein eläkeläisiä. Sikäläiselle golfliikunnalle ominaista näyttää olevan mm. se, että huonoa pallon paikkaa parannellaan pikku potkaisuilla. Kun kysymyksessä ei ole kilpagolf tai jonkun tasoituksen ylläpito vaan leppeä liikunta golfia muistuttavan pelin ja seurustelun merkeissä niin mikäs siinä.
Golf on aikoinaan Hollannissa (tai Skotlannissa) kehitetty nimenomaan peliksi pelien joukkoon, jossa aina kilpaillaan: kumpi lyö sauvallaan pelivälineen vähimmillä lyönneillä esim. kaninkoloon.
Tulkaa kisoihin, hyvät golfsiskot- ja veljet. Takaan ja alleviivaan, että saatte harrastuksesta 80 -prosenttia enemmän hupia kuin mieltä vailla olevassa laahustamisessa pallon perässä vain siksi että ’on maksettu maksut ja kaikkea’.
20 vuoteen en ole nähnyt kilpailuissa kenenkään naureskelevan kanssakilpailijan epäonnistuneelle lyönnille. Nk. Murphyn lain mukaan sama epäonnistuminen osuu samalla kierroksella nimittäin kaikkien muidenkin kilpailijoiden kohdalle.Ballmarker kirjoitti: (2.8.2006 12:20:24)
Siksi en ymmärrä jonkun kirjoittajan viime viikolla esittämää kysymystä, miten golfia pelataan yksin. Jos kilpaillaan, yksin sitä ei voi tehdä, mutta jos harrastetaan golfia liikuntamielessä, se onnistuu myös ilman seuraa.En nyt ole aivan varma mitä Ballmarker ei ymmärtänyt, mutta kommentoin varmuuden vuoksi 😉
Meikä kuuluu koulukuntaan joka pelaa kenttää vastaan. Tarkoitus on ensisijaisesti pelata joikainen väylä par-tulokseen tai paremmin. Silloin on sama miten muut pelaavat; voi iloita muiden kukistaessa ilkeän Bogeyn ottaa osaa suruun kun pelikaverin par katoaa epäonnistuneeseen lyöntiin.
Tämä päivästä/vuodesta toiseen käytävä kamppailu on täysin henkilökohtainen juttu ja sitä voi pelata myös ilman sivullisia. Toki seurassa pelaaminen on paljon hauskempaa.
Entä alkuperäinen kysymys? Suorittamista vai yhdessäoloa? En osaa olla kentällä ilman tavoitetta bogeyn lyömiseen. Pallon lyöminen vie kuitenkin vain murto-osan ajasta, loppu (=paljon) aika jää omien/kanssatarpojien golfillisten ilojen ja surujen jakamiseen.
Sekä että. Mitä rutinoituneempi pelaaja, sitä vähemmän selittelyä ja kiukuttelua. Täysin hälläväliänautitaankauniistasäästä tökkijät ovat kuitenkin mielestäni raivostuttavampia kuin pari kertaa kunnolla noituvat. Oma lukunsa ovat usein korkeammalla händärillä pelaavat säätäjät, jotka analysoivat ennen ja jälkeen lyönnin pelinsä vieläkin enemmän sekaisin (lyönti ’katoaa’ mystisesti vaikka viimeksi siellä ja täällä lyötiin niin ja niin pitkälle…)
Itseasiassa golf ei olekaan scorea pelatessa varsinaisesti seurapeli, mennäänhän siinä iso osa matkasta usein fyysisestikin varsin etäällä toisistaan. Suoritus pelin suunnittelusta, mailan valinnasta jne alkaen on varsin yksinäistä puuhaa, vaikka 4 ryhmässä mentäisiinkin. Pieni huomaavaisuus siellä täällä on parempaa kuin ylenpalttinen ja väkinäinen hauskanpito.Bosco kirjoitti: (3.8.2006 0:40:16)
Sekä että. Mitä rutinoituneempi pelaaja, sitä vähemmän selittelyä ja kiukuttelua. Täysin hälläväliänautitaankauniistasäästä tökkijät ovat kuitenkin mielestäni raivostuttavampia kuin pari kertaa kunnolla noituvat. Oma lukunsa ovat usein korkeammalla händärillä pelaavat säätäjät, jotka analysoivat ennen ja jälkeen lyönnin pelinsä vieläkin enemmän sekaisin (lyönti ’katoaa’ mystisesti vaikka viimeksi siellä ja täällä lyötiin niin ja niin pitkälle…)
Itseasiassa golf ei olekaan scorea pelatessa varsinaisesti seurapeli, mennäänhän siinä iso osa matkasta usein fyysisestikin varsin etäällä toisistaan. Suoritus pelin suunnittelusta, mailan valinnasta jne alkaen on varsin yksinäistä puuhaa, vaikka 4 ryhmässä mentäisiinkin. Pieni huomaavaisuus siellä täällä on parempaa kuin ylenpalttinen ja väkinäinen hauskanpito.Jäikös tähän nyt yhtään pelaajatyyppiä, mikä ei enemmän tai vähemmän ärsytä? 😉
Tapper kirjoitti: (3.8.2006 9:04:54)
Bosco kirjoitti: (3.8.2006 0:40:16)
Sekä että. Mitä rutinoituneempi pelaaja, sitä vähemmän selittelyä ja kiukuttelua. Täysin hälläväliänautitaankauniistasäästä tökkijät ovat kuitenkin mielestäni raivostuttavampia kuin pari kertaa kunnolla noituvat. Oma lukunsa ovat usein korkeammalla händärillä pelaavat säätäjät, jotka analysoivat ennen ja jälkeen lyönnin pelinsä vieläkin enemmän sekaisin (lyönti ’katoaa’ mystisesti vaikka viimeksi siellä ja täällä lyötiin niin ja niin pitkälle…)
Itseasiassa golf ei olekaan scorea pelatessa varsinaisesti seurapeli, mennäänhän siinä iso osa matkasta usein fyysisestikin varsin etäällä toisistaan. Suoritus pelin suunnittelusta, mailan valinnasta jne alkaen on varsin yksinäistä puuhaa, vaikka 4 ryhmässä mentäisiinkin. Pieni huomaavaisuus siellä täällä on parempaa kuin ylenpalttinen ja väkinäinen hauskanpito.Jäikös tähän nyt yhtään pelaajatyyppiä, mikä ei enemmän tai vähemmän ärsytä? 😉
No nämä pelaajat jotka kertovat miten vuonna 1998 löivät pallon niin ja ja noin ja se meni sinne. Ja tämä sama toistuu jokaisen lyönnin jälkeen. Ja muutenkin kerrotaan kaikki vanhat kierrokset ja lyönnit. Ja juttu loppuu sitten vasta kun maila lähtee päkäriin ja alkaa taas kun maila on osunut palloon.
Tosin itse osaan ’sulkea’ kuuntelemisen ja nyökkäilen vaan sujuvasti 🙂Tarkoitin sitä, kun viime viikolla jossain toisessa ketjussa joku kyseli ironisesti, ’miten golfia pelataan yksin’ ja perusteli kysymystään seuraavassa kommentissaan, että golfkierros on aina kilpailu, jossa on useita osanottajia (tai jotain sinne päin), joten sitä ei voi pelata yksin.
Tottakai voi. Juoksuakin voi harrastaa yksin koskaan kilpailematta (kuten useimmat lajin harrastajat tekevät) tai sitten osallistua juoksukilpailuihin ja harjoitella niihin. Sama koskee golfia. Sitä voi harrastaa vuodesta toiseen koskaan kilpailematta kenenkään kanssa tai ketään vastaan.
Olen täsmälleen samoilla linjoilla Partin kanssa: jokainen golfkierros on henkilökohtainen juttu, jossa vastustajana on kenttä. Yritän pelata jokaisen kentän mahdollisimman vähillä lyönneillä sääntöjä noudattaen, mutta minua ei paljoakaan liikuta millaisia tuloksia pelikumppanini tekevät. En kilpaile tuloksista kenenkään kanssa.
Protestoin jyrkästi, että tällaisen golfin harrastaminen olisi ’tylsää’. Haastetta ja mielenkiintoa riittää jokaiselle kierrokselle vuodesta toiseen.
Minusta golf on kiva tapa ulkoilla. Ja useimmiten mukavassa seurassa. Harvemmin on sattunut vallan mänttejä ryppyotsia kierrokselle mukaan. Moottoriturville ilmaisen selkeästi tarvittaessa turpien kiinniolotarpeen. Useimmin jopa ymmärtävät.
Siinä vaiheessa, kun itselle tulisi veren maku suuhun, lopettaisin golfin.
Ammattilaiset tekevät siitä elantonsa, muutoin se on vain huvia.Kai tuo pasianssin paneminenkin on sitten huvia, saa pelata yksin kortteja(?) tai pöytää (?) vastaan. Toivon jännitystä ja onnea pelihetkiin.
Tällaisena vasta-alkajana kierros on aina jonkinlainen suoritus. Onneksi alkaa vähitellen itseluottamusta ja taitoja kertymään niin, että ei tarvitse ottaa stressiä kentällä.
Täällä Intiassa on tullut pelattua monenlaisessa seurassa, mutta tärkeimpänä koen sen, että kun kierrokselle lähtee niin eipähän tule duuniasiat mieleen. Lisäksi tutustuu uusiin ihmisiin, jotka kannustavat ja kehuvat hyviä suorituksia sekä lisäksi ottavat sopivan rennosti. Olen huomannut, että tämä rento ilmapiiri tarttuu ja pelistä nauttii vaikka ei aina niin hyvin kulkisikaan.
Jos sitten vielä yrittäisi vastata alkuperäiseen kyssäriin. Kaipa se seurapeli unohtuu kun suorituspaineet jäävät päälle – töistä tai kotoa. Vai onko kyse siitä, että mitä pelikaverit ajattelevat. Iltseltä ainakin irtoaa vähintäin kunnon hymy, kun töppään oikein kunnolla – ja kun tätä tapahtuu riittävän usein niin hymy on kentällä herkässä.Joskus Hieman närästää joidenkin kanssa pelaajien tapa kommentoida ’loistava lyönti’ kommentilla lyöntiäni, joka tosin nousee korkealle (yleensä osuu niin kärkeen ettei urat edes kulu)mutta useimmiten päätyy pöheikköön lopuksi pöheikköön. Mitäköhän nämä pelikumppanit tuumaisivat jos kehuisin heidän maata pitkin 20 metriä kantavia lyöntejä samoin sanoin. Turpaan taitaisi tulla.
Kyllä kentältä tilaa löytyy tosissaan pelaaville sekä lintujen katselijoille kunhan yrittävät olla liika häiritsemättä tai arvostelematta toisiaan.
senior kirjoitti: (5.8.2006 14:44:38)
Kai tuo pasianssin paneminenkin on sitten huvia, saa pelata yksin kortteja(?) tai pöytää (?) vastaan. Toivon jännitystä ja onnea pelihetkiin.
Kiitos.
Pasianssivertaus ei ehkä kuitenkaan ole paras mahdollinen. Jos välttämättä haluaa verrata johonkin ehkä ennemminkin japanilaiseen jousiammuntaan. Siinähän kaverit tavoitteena on ampua yksi täydellinen laukaus. Pääpaino on kasvattaa itseään henkisesti ja fyysesti sellaiseen iskuun että pystyy tuon täydellisen laukauksen saavuttamaan.
Onhan se tavallaan yksinäistä, mutta yksilölajihan tämä on.Ps. Hulluja nuo japanilaiset.
’In its most pure form, kyudo is practiced as an art and as a means of moral and spiritual development. Many archers practice kyudo as a sport, with marksmanship being paramount. However, the highest ideal of kyudo is ’seisha seichu’, ’correct shooting is correct hitting’. In kyudo the unique action of expansion (nobiai) that results in a natural release, is strived for. When the spirit and balance of the shooting is correct the result will be for the arrow to arrive in the target. To give oneself completely to the shooting is the spiritual goal. In this respect, many kyudo practitioners believe that competition, examination, and any opportunity that places the archer in this uncompromising situation is important, while other practitioners will avoid competitions or examinations of any kind.’
Kuulostaako kenestäkään tutulta?
Lainaus:
Tapper kirjoitti: (3.8.2006 09:04:54)
Jäikös tähän nyt yhtään pelaajatyyppiä, mikä ei enemmän tai vähemmän ärsytä? 😉
—————————–Clip——————-
Jäi. Ne kanssapelaajat jotka kehuvat jokaista lyöntiäsi sen jatkuvan lyönnin kulun selostamisen lisäksi ovat todella ärsyttäviä. Se on teko-positiivisuutta. Ei voi olla niin ihmeellinen asia, että osuu palloon ja pallo lentää väylälle/griinille, että niitä lyöntejä pitää joka kerran päivitellä yksitellen koko kierroksen ajan;) Eikä ainakaan sitten jos vain osuu palloon (ja lopputulos on mahdottomassa maskissa/esteessä/bunkkerissa). Ei moista määrää kannustusta tarvitse kukaan, ei nainen eikä mies. Ei metsään kaartavasta villistä slicesta halua välttämättä keskustella oli se kaari lyhyt tai pitkä ja kuunnella ’olipa hyvä lyönti’ tyyppistä juttua silloinkun haluaisit pysyä väylällä eikä metsään ole muuta asiaa. -
JulkaisijaArtikkelit
Esillä 21 viestiä, 1 - 21 (kaikkiaan 21)
Esillä 21 viestiä, 1 - 21 (kaikkiaan 21)