-
JulkaisijaArtikkelit
-
On noita paljon kenttiä jossa on ylipitkiä 380-400 metrisiä par4 väyliä. Usein vielä vastatuuleen tai esim. oikominen estetty. On siinä keltaiselta pelaavalle seniorille tekemistä.
Kilpailijalle oikea tii harjoituskierroksilla on luonnollisesti se tii, jolta klubikilpailuissa pääsääntöisesti pelataan: miehille keltainen ja naisille punainen. Uskon, että kilpailuissa käytetyt tiit vaikuttavat myös kilpailemattomien pelaajien tii-valintaan.
Eräiden klubien tasoituksellisissa viikkokilpailuissa näyttää nykyään olevan tiinvalinnan mahdollisuus. Valinta kohdistuu luonnollisesti tiihin, jolta kilpailija uskoo saavansa eniten bogipisteitä. Välttämättä se ei ole miehillä punainen, vaikka kaavojen perusteella pelaajan lyöntipituus sitä edellyttäisi.
Olen huomannut että koko ajan tulee lisää punaisilta pelaavia ukkoja eli kehitys kulkee selkeästi siihen suuntaan, mitä täällä moni peräänkuuluttaa.
Vanhojen ukkojen eteenpäin siirtymisen olen minäkin havainnut. Ehkä syy on siinä että vanhojen ukkojen määrä kentillä on lisääntynyt. Vastaavaa havaintoa akoista ei ole. Tosin vain harvoin sellainen mahdollisuus heille edes annetaan. Jos pelaajan lyöntipituus ja tasoitus on tiin valinnan kriteerinä, niin suurimmalle osalle naisista etutii – yleensä punainen – on liian kaukana reiästä. (Vuoden 2017 tilaston mukaan eniten naisia oli tasoitusryhmässä 26,5 – 36).
Kilpailijalle oikea tii harjoituskierroksilla on luonnollisesti se tii, jolta klubikilpailuissa pääsääntöisesti pelataan
Jos jokainen kierros on harjoitusta seuraavaan kisaan, niin sitten kyllä. Jos taas haluaa olla sosiaalinen, niin tii voi olla mikä vain. Tai jos haluaa vaihtelua pelaamiseen ja miksei myös harjoitteluun, niin erimittainen kenttä on siihen omiaan.
Nostan hattua niille, jotka viitsivät tahkota yhtä ja samaa kenttää samalta tiiltä vuodesta toiseen. Toisaalta ihmettelen moista urautuneisuutta. Ei kukaan syö samaa ruokaakaan joka päivä.
NimetönKuitenkin kentän pituus on aika suhteellinen kysymys. Pelasin talvella Aurinkorannikolla Mijas Los Lagos -kentän, joka on keltaisilta yli 6.000m Kenttä ei tunnu erityisen pitkältä johtuen siitä, että kenttä on yleensä kuiva ja tasainen, jolloin pallo rullaa tavallista paremmin. Vastaavasti Aurinkorannikolta löytyy monta kenttää, jotka niin ”kikkaisia”, että 5.400m on edelleen haastava. Siis pelkkä pituus ei kerro koko totuutta, vaan riippuu layoutista ja esteiden sijoittelusta.
Mijaksessa on kaksi kenttää, Lagos ja Olivos. Olivoksella ei ole sinistä ollenkaan mutta sen keltainen on noin samanmittainen kuin Lagosin sininen. Ja Olivoksen valkoinen on hieman lyhyempi kuin Lagosin keltainen. Ketään ei näy koskaan Lagosin sinisellä eikä Olivoksen valkoisella. Keltainen käy hyvin molemmilla. Ehkä olemme fiksautuneita väreihin tai sitten ne kentät on vaan sellaisia että keltainen sopii hyvin.
Marchall pitää huolta sujuvuudesta. Ei auta jäädä ed ryhmästä takana tulevia tulppaamaan.
Junnugolfarin vanhempana kuuntelin aiemmin tänä vuonna Golfliiton webinaarin, jossa käsiteltiin junnujen kasvua ja kehittymistä golfareina. Webinaarissa käytiin myös läpi lyöntipituuksien (draivi) merkitystä oikean tiin valinnassa – itse ymmärsin tällä tarkoitetun ensi sijassa kilpapelaamista, mutta ihan samalla tavoin lyöntipituus vaikuttaa mielekkääseen tiivalintaan harjoituskierroksella.
Ohjenuorana oli, että junnutiiltä (joskus myös oranssitii) olisi tarkoituksenmukaista siirtyä etutiille (entinen punainen tii) vasta kun draivin mitta (total – ei siis carry) on vähintään 180 metriä. Vastaavasti poikajunnujen ei tulisi siirtyä (entiselle) keltaiselle tiille ennen kuin draivin mitta on vastaavasti vähintään 220 metriä. Tuostahan voisi vielä vetää sen johtopäätöksen (kirjoittajan oma), että (entiselle) siniselle tiille voisi olla loogista siirtyä draivin mitan ollessa luokkaa 200 metriä – olkoonkin, että poikajunnut eivät juurikaan pelaa kisakenttiä siniseltä tiiltä.
Itse komppaan ajatusta siitä, että kenttä olisi mielekkäintä pelata juuri sellaiselta tiiltä, että (ainakin keskimäärin) esim. par4 -väylillä muunkin kuin aivan täydellisen avauksen jälkeen käteen ei tarvisisi juurikaan ottaa hybridiä, saati sitten väyläpuuta, ja että viheriöosuma olisi mahdollinen lyöntimitan puolesta muutenkin kuin vain teoriassa – tämä laji kun tarjoaa onnistumisia/onnistumisentunteita (ainakin omalla kohdalla) joskus turhankin harvoin.
Olin toistakymmentä vuotta takaperin parin viikon ajan Epsanjan auringon alla pelaamassa erästä DP World Tourinkin kisakenttää kaverin kanssa (mukana muutamia muita itselleni aiemmin tuntemattomia suomalaisia – pääasiassa eläkeikäisiä miehiä). Kenttä pelasi keltaiselta tiiltä yli 6.000 metrisenä ja useimmilla väylillä väyläruoholle päästäkseen avauksen olisi pitänyt kantaa varmaankin luokkaa 160 – 180 metriä, ellei joskus enemmänkin.
Pelasimme kaverini kanssa useampana päivänä kahden liike-elämässä verraten hyvin mertoituneen eläkeläisherran kanssa, jotka herrat itsepäisesti halusivat pelata kanssamme ko. keltaiselta tiiltä, yltämättä avauksillaan (pl. par3 -väylät) juuri koskaan väyläruoholle saakka. Ymmärrettävästi tuuheasta karheikosta pelaaminen lähes poikkeuksetta yli kahdensadan metrin matkalta (siis par4 -väylillä) oli molemmille herroille kovin haastavaa. Muutaman päivän tuota tuskaa seurattuani ehdotinkin herroille, että olisiko mielekkäämpää pelata kenttää hiukan edempänä olevalta tiiltä. Toinen herroista asiaa harkittuaan ottikin tuon – ehkäpä siviilirohkeutta vaatineen – askeleen ja pelasi loppureissun ajan kentän selvästi lyhyempänä. Se toinen herroista sen sijaan pelasi loppureissunkin ajan itsepintaisesti tuolta samalta (keltaiselta) tiiltä ja jatkoi avaustensa jälkeen väyläpuulla monesti toivottomankin tiukasta raffista… Tokihan tuo on jokaisen oma valinta.
NimetönJoskus tuntuu että kun siniseltä pitää lyödä 3 lyöntiä vähemmän kuin keltaiselta, se on aika paljon. Lyöntejä kun tulee herkästi lähipelissä ja puttaaminen on puttaamista. Varmaan se on oikein mutta mun on vaikeampi päästä omaan pariin tai alle siniseltä kuin keltaiselta.
Ei ainakaan helpompaa ole.
Varmaan se on oikein mutta mun on vaikeampi päästä omaan pariin tai alle siniseltä kuin keltaiselta.
Ei ainakaan helpompaa ole.
Ei kai sen pidäkään olla, jos tasoitusjärjestelmässä on vähänkään tolkkua.
Kentällä ja omalla lyöntirepertuaarilla on valtavasti merkitystä. Esimerkiksi Katinkullan Nuas on keltaisilta 5 686 metriä, sinisiltä 5 240 (eroa 446 m) ja punaisilta peräti vain 4 701 (eroa keltaisiin 985 m !!!). Vastaavasti tasoituslyönnit vaikkapa 15 händärillä 17, 14 ja 10. Punaisilta pelattaessa 15 händärin pelaaja ylettyy kaikkiin griineihin in regulation ja useimpiin vallan helposti. Keltaisilta muutama reikä tekee tuskaa. Sama 7 lyönnin ero on händärillä 25.
Hyvä skrämblääjä hyötyy usein pidemmästä kentästä, koska parin pelastaminen onnistuu hyvällä prosentilla myös missatuilla griineillä. Vastaavasti hänen tuloksensa ei välttämättä kohene juurikaan hieman lyhyemmällä kentällä. Hyvä puttaaja puolestaan hyötyy siitä, että hän on useammin puttaamassa birkkua kun pelastamassa paria.
Joillakin kentillä parvitoset ovat oikeita lyöntien säästäjiä. Esimerkkeinä Kullon #12, Nuaksen #14 ja #17. Kullossa keltaisen ja punaisen väli on noin 100 metriä, samoin Nuaksen #12:lla. Nuaksen #17:llä keskimittaistenkin lyöntien lyöjä pääsee kohtuullisilla lyönneillä puttaamaan tai chippaamaan iigeliä, kun taas keltaisilta samaan vaaditaan oikeasti pitkä ja oikein sijoitettu avauslyönti. Eikä pidä väheksyä tiettyjä parkolmosiakaan, kuten vaikkapa Talman Laakson #15. Punaisilta keskelle griiniä noin 105 metriä aina, mutta keltaisilta vaihtelee 150 – 170 metriä. Ainakin minulle tuo 105 metriä on pirun paljon helpompi.
NimetönLyhyempänä kentän voi mieltää helpommaksi. Mutta kun mä lasken kaikki lyönnit aina. En viitsi lätkiä vaan aikani kuluksi ja luonnossa voi kävellä ilmaiseksi. Ei pidä toki olla helpompi.
Hirsalassa on 1, 10, 11,12, 17 ainakin joita ei kannata avata draiverilla siniseltä. Tulee helposti liian pitkä kun sellainen 160m on sopiva. On rotkoja yms. Keltaiselta voi oikeastaan lyödä niinkuin seniori jaksaa.
Muistuu vielä mieleen aika, kun kortti oli suoritettu ja golf oli helppoa: lyöntipituus ei riittänyt parnelosilla GIR-suorituksiin, joten kakkoslyönti turvallisesti greenin eteen, tsippi ja sitten puttaamaan viittä pb-pistettä. Ympyrä alkaa taas vähitellen sulkeutua muilta, paitsi pB-pisteiden osalta…
Jaoittelin kotikenttäni väylät kolmeen ryhmään:
* ryhmä1 (R1): väylät, joilla lyöntipituus ei riitä GIR-suoritukseen
* ryhmä2 (R2): väylät, joilla GIR on pituuden puolesta mahdollista, mutta keskimäärin parempi tulos syntyy jättämällä lähestymislyönti lyhyeksi. Edullinen lipun paikka saattaa siirtää tällaisen väylän ryhmä kolmoseen.
* ryhmä3 (R3): tavoitteena on GIR (tai parempi)
Alla on ym ryhmityksen mukaiset väylien lukumäärät eri teepaikoilta pelattuna: R1 / R2 / R3
* keltainen tee: 2 / 8 / 8
* sininen tee: 1 / 6 / 11
* punainen tee: 0 / 3 / 15
Mitä tästä sitten voi päätellä? Ehkä sininen on minulle oikea tee; tuloksellisesti sinisellä ja punaisella ei ole mitään eroa.* sininen tee: 1 / 6 / 11
* punainen tee: 0 / 3 / 15
Mitä tästä sitten voi päätellä? Ehkä sininen on minulle oikea tee; tuloksellisesti sinisellä ja punaisella ei ole mitään eroa.Puhutko nyt brutto- vai nettotuloksesta? Esittämiesi lukujen valossa olisi aika ihmeellistä, jos bruttotuloksissa ei syntyisi eroja.
Tarkasteluni perustuu nettotuloksiin. Senioreiden viikkokilpailuissa (pb-kisoja), joista kolmasosa kutakin pelataan keltaisilta, sinisiltä ja punaisilta (miehet ja naiset samalta teeltä), paras menestys tulee sinisiltä. Kesän parhaan kierroksen olen pelannut Cooken sinisiltä: 2 birdietä, 5 paria, 22+19=41 pb-pistettä.
Tarkasteluni perustuu nettotuloksiin.
Siinä tapauksessa tasoitusjärjestelmä toimii kohdallasi.
NimetönAnteeksi, nettini oli poikki viime päivät enkä päässyt ottamaan osaa keskusteluun. Omasta mielestäni kentän pituudessa täytyy ottaa huomioon muutkin vaikeudet, esim kenttä voi olla lyhyt jolloin pääset lyömään wedgeillä griineille mutta griinit voi atkin olla muutamien kymmenien neliömetrin kokoluokkaa ja ympärillä vaikka vettä ja ryteikköä. Sitten voi olla taas kenttiä joissa on pitkiä väyliä mutta ne ovatkin alamäkeen, jolloinka 400m pitkä par-4 pelaata
Lähempänä 320metristä. Olen myös pohtinut että voisi lisätä ns senioritiit, jolloin ikäihmsten itsetuntoon ei ottaisi niin paljoa siirtyminen ”naisten tiille”. Esim monilla ulkomaisilla kentillä on ollut vaikkapa 6 eri tiiauspaikkaaMiehillä ongelmana on lähinnä takaraivoon iskostunut tapa pelata klubitiiltä ja tietysti myös ego, mutta heillä sentään asiaan pystyy omilla valinnoillaan vaikuttamaan siinä tapauksessa, jos lyöntimitta ei vain riitä GIR:n saavuttamiseen.
Naisilla taasen tämmöistä vaihtoehtoa ja mahdollisuutta ei ole olemassakaan, joka on mielestäni hieman epäreilu heitä kohtaan. Harvassa ovat ne naiset, joilla lyöntimitta riittää punaiseltakaan puhumattakaan seniori-ikäisten naisten tilannetta. Omalla kotikentällä ”junnutii” on lähinnä par3-kenttä ison kentän sisälle rakennettuna ja ei tuolta pelaaminenkaan mikään ratkaisu ole. Aivan hyvin kentille voisi tehdä vielä yhden tiiauspaikan aloittelijoille ja niille naisille, jotka haluavat saada enemmän onnistumisen tunteita, joita lyhyempi kenttä mahdollistaa. Uskoisin monenkin naisen kaipaavan tuollaista vaihtoehtoa, kun heillä harvemmin egokaan olisi esteenä.
Mistä juontaa juurensa ajatus, että pitäisi saada joka väylällä GIR. Ymmärrän, että jos tasoitus on lähellä nollaa, GIRin pitäisi olla mahdollista joka väylällä.
Mutta, jos tasoitus on 18 ja pelaa joka väylän GIR+1 ja sitten 2 puttia, on pelannut hienosti omaan tasoitukseensa ja voi kokea onnistuneensa. Miksei siis yhtä hyvin ”alle oman tasoituksen” ole riittävä syy iloita erinomaisesta kierroksesta?
Mistä juontaa juurensa ajatus, että pitäisi saada joka väylällä GIR.
Ainakin itselläni se juontaa yksinkertaisesti omasta halustani. Ei minua kiinnosta pelata itselleni ylipitkää kenttää vaikka kuinka pelaisin tasoitukseeni tai satunnaisesti yhden alle. Haluan pelata golfia siten kuin se minusta mukavimmalta tuntuu, ja minusta tuntuu mukavimmalta, kun pääsen puttaamaan birkkuja. Siis aitoja sellaisia eikä mitään nettobirkkuja. Viikko sitten tein aidon putti-iigelin 250-metrisen draivin jälkeen ja tuntui todella hyvältä. Yhtään ei harmittanut, että pelasin etutiiltä. Halvatun hyvä draivi ja pitkä putti joka tapauksessa. Sellaiset suoritukset pysyvät mielessä ja niiden edessä kaikki mahdolliset nettojutut kalpenevat haamuiksi.
Mielestäni scramblaaminen on tärkemämpää
NimetönMröstjöön, ehkä tilastojen valossa kyllä mutta ymmärtääkseni oli puhe siitä mikä on mielekkäämpää.
Mutta, jos tasoitus on 18 ja pelaa joka väylän GIR+1 ja sitten 2 puttia, on pelannut hienosti omaan tasoitukseensa ja voi kokea onnistuneensa. Miksei siis yhtä hyvin ”alle oman tasoituksen” ole riittävä syy iloita erinomaisesta kierroksesta?
Hyvä huomio. Strokes Gained tilastoinnin kehittänyt Mark Broadie suosittelee kirjassaan tätä GIR+1:n käyttämistä mielekkäämpänä mittarina harrastajille, joilla GIR-lukemat tuppaa jäämään turhauttavan pieniksi (Mark Broadie: Every Shot Counts).
Broadien tilastojen mukaan 95:n golfarilla keskim. GIR on vain 2.8, mutta GIR+1 olisi 10.8. Jos golffari pelaakin 95 kierroksiaan 8.0 GIR+1 tilastollaan, voi golffari päätellä lähipelinsä toimivan odotuksia paremmin.
Kentän oikeaa pituutta voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta kuin GIRin kautta. Kentällä on aina fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan ja pelitaidoiltaan kovin eritasoisia pelaajia. Sujuvaa golfin harrastamista tukisi se, että pelaajat valitsisivat itselleen kentän, jonka pystyvät pelaamaan neljän hengen ryhmässä noin 3,5 – 4 tunnissa. Kiireisemmätkin ihmiset kun mieluusti myös harrastaisivat lajia.
Em. tekijöiden lisäksi ryhmäkoko vaikuttaa olennaisesti pelinopeuteen. Yhden hengen ryhmä pelaa kentän yleensä noin 2 h – 2 h 15 min. Jokainen lisäpelaaja tuo lisää peliaikaa noin 30-40 min jo pelkästään ryhmän lisääntyneestä lyöntimäärästä johtuen. Oikean mittainen kenttä ajassa mitattuna vaihtelee ryhmän koon mukaan paljon. Tämä edellyttää pelisilmää ohitusten sallimisessa.
Mistä juontaa juurensa ajatus, että pitäisi saada joka väylällä GIR.
Ainakin itselläni se juontaa yksinkertaisesti omasta halustani. Ei minua kiinnosta pelata itselleni ylipitkää kenttää vaikka kuinka pelaisin tasoitukseeni tai satunnaisesti yhden alle. Haluan pelata golfia siten kuin se minusta mukavimmalta tuntuu, ja minusta tuntuu mukavimmalta, kun pääsen puttaamaan birkkuja.
Varmaan voisi olettaa, että tämä GIR olettama pohjautuu golfin lyöntienlaskun ja koko lajin perusideaan. Ei niitä väyliä turhaan määritetä mikä on ”ihannetulos”. Se, että pelaaja pelaa väylän omaan tasoitukseen vaikkapa 36 händärillä tuplaan, kertoo pelaajalle että parantamisen varaa on. Pelaajalla on parantamisen varaa yksinkertaisesti ajateltuna 0 tasoitukseen asti. Haluaako pelaaja ”tyytyä” heikompaan tulokseen ja tätä kautta heikompaan suoritustasoon, kuin mitä mahdollista? Todennäköisesti ei. Handicap-systeemihän on kehitetty lajiin sen takia, jotta eri tasoiset voivat paremmin kilpailla keskenään ja että pelaajan tason määritys olisi yksinkertaisempaa.
Tässä ei siis väitetä sitä, että jokainen ei saisi pelata omalla tasoituksella ja olla tyytyväinen siihen (kuten itsekin). Pointtina vain se, että lajissa, kuin lajissa lähdetään perusonnistumis-olettamasta joka golfissa on par (tai birdie ylisuoriutuminen väylällä). GIR lisää tätä.
GIR ei aina ole tavoite klubituupparille, eikä pidäkään olla. Otetaan esimerkki Nordcenterin Fream 17 – veden yli ja lippu usein vasemmalla ”takataskussa”. Klubipelaaja on avauksessaan tyypillisesti 150m lipusta, josta lipulle on mahdollista lyödä, mutta onko siinä järkeä, kun palloa ei saa pysähtymään griinille. Vaihtoehtona on pelata griinin vasemmalle, jossa tilaa on enemmän. Toisaalta voi ottaa välilyönnin 100m lipusta, josta klubipelaajankin saa pallon lähelle lippua (siis GIR+1 ja silti par tehtävissä – pienemmällä riskillä, kuin suoraan tikulle)
GIR ei aina ole tavoite klubituupparille,
Ei se voikaan olla, jos aina pelaa niin pitkää kenttää, jolla ei ole realistisia mahdollisuuksia saada GIR.
eikä pidäkään olla.
Ei tietenkään ole pakko, mutta SAA olla. Siitä oikean mittaisen kentän pelaamisessa on mielestäni kyse.
Otetaan esimerkki Nordcenterin Fream 17 – veden yli ja lippu usein vasemmalla ”takataskussa”. Klubipelaaja on avauksessaan tyypillisesti 150m lipusta,
Klubipelaaja voi myös pelata lyhyempää kenttää, jolloin hän on avauksensa jälkeen 80-100 metriä lipusta 😉
Klubipelaaja voi myös pelata lyhyempää kenttää, jolloin hän on avauksensa jälkeen 80-100 metriä lipusta 😉
Toki, mutta jos vaan pysyy aikatauluissa, voi pelata GIR+1 – eikä se sen huonompaa golfia ole
eikä se sen huonompaa golfia ole
Absoluuttisella nettotuloksella tarkasteltuna on.
-
JulkaisijaArtikkelit