Irlannin luoteisrannikolta löytyy kolme maailmanluokan kenttää ja golfaavan maailman dramaattisimpiin kuuluvat dyynimaisemat.
Tavaratilan luona on tungosta, kun kahdeksan henkilön seurueemme kiskoo bägilaukkuja ulos pikkubussista. Osa vaihtaa matkustusvaatteet golfvarusteisiin kursailematta County Sligo Golf Clubin parkkipaikalla, vaikka varsinaista kiirettä meillä ei vielä ole. Lento Helsingistä Dubliniin on ollut ajoissa perillä, ja vaikka matka Irlannin halki pääkaupungista länsirannikolle on ollut pitkä, tiiaikaan on vielä toista tuntia.
Vanhempi herrasmies kävelee klubin liepeillä vastaan ja tervehtii tuttavallisesti, kuten Irlannissa usein tapahtuu.
”Tiedättekö, kuka tuolla painelee”, mies kysyy ja osoittaa sormellaan ykkösväylän suuntaan. The Colt Championship Links -nimeä kantavan Sligon ykköskentän avausväylällä, draivien alastuloalueen kohdalla, liikkuu puolisen tusinaa golfautoa ja parinkymmenen henkilön seurue. Tunnettu yhdysvaltalaiskoomikko Bill Murray on tehnyt klubille yllätysvierailun. Golfareille muun muassa Caddyshack-elokuvasta ja PGA Tourin Pebble Beachin pro-ameista tuttu Murray kiertää tuotantoryhmänsä kanssa ympäri Irlannin saarta kuvaamassa Paramount- ja BBC-yhtiöille työnimeä Off Course -kantavaa golfohjelmaansa. Etäisyysmittarin kiikarin läpi erotan, kuinka tuttu hahmo valmistautuu lyömään lähestymislyöntiään raffista griinille.
”Teille voi tulla tänään tavallista hitaampi kierros, mutta he ovat luvanneet skipata muutaman reiän”, mies sanoo.
Siirrymme klubin ravintolaan ja tilaamme pitsat. Niiden valmistamisessa menee kuulemma 10–15 minuuttia. Ehdimme siis syödä lounaan hyvissä ajoin ennen lähtöämme.
Tiiaika lähenee, mutta pitsoja ei kuulu. Kymmenen minuuttia ennen starttiamme meidän on pakko pyytää pitsat take away -laatikoihin, ja ottaa ne mukaan kierroksellemme.
Irlannin länsirannikon dyynit ovat kuuluja koostaan.
En tiedä, mistä se lopulta oikein johtuu, mutta links-matkoillani tapahtuu todella usein jotain yllättävää ja odottamatonta. Tällä matkalla en ole vielä ehtinyt tehdä edes ensimmäistä harjoitussvingiäni, kun links-tarinoiden ehtymättömään arkkuun on kertynyt taas kaksi kertomusta lisää.
Nyt seison County Sligon ykköstiillä bägi selässäni ja pitsalaatikko kädessäni. Jälleen yksi links-seikkailu on alkanut.
Upea Irlanti tunnetaan golfkeitaana, jonka tarjonta hakee monipuolisuudessaan vertaistaan. Suomesta Irlantiin matkaava golfari saapuu tyypillisesti pääkaupunki Dubliniin, jossa kohtaavat urbaani metropoliympäristö, vehreät kaupunkipuistot ja Irlannin itärannikkoa huuhtova Irlanninmeri. Kenttiä on kymmenittäin links-kenttien klassikoista upeisiin puistokenttiin.
Siirtyminen sisämaahan tuo esiin toisenlaisen Irlannin. Laajat, loivina kumpuilevat alangot ja upeat järvimaisemat, joissa puistokentillä pelattava golf näyttäytyy parhaimmillaan.
Maisemista – ja golfkentistä – dramaattisimmat ovat tarjolla matkailijalle, joka on löytänyt tiensä saaren halki Atlantin vastaiselle rannikolle. Eteläisemmältä rantavyöhykkeeltä löytyvät muun muassa maailmankuulut Ballybunionin, Lahinchin ja Doonbegin kentät, pohjoisimmasta kolkasta taas Rosapennan upeat kentät ja Portsalonin ja Ballyliffinin links-klassikot.
Meidän matkamme sijoittuu edellisten väliin, Sligon ja Mayon kreivikuntiin, joiden golftarjonta tunnetaan erityisesti kolmesta golfkeskuksesta.
Irlannin länsirannikon dramatiikka ei näyttäydy yhdelläkään toisella kentällä sellaisessa jylhyydessä kuin Carnessa.
Näyttävä The Colt Championship Links, County Sligo Golf Clubin 18-reikäinen pääkenttä, antaa esimakua siitä, mitä meillä on viiden pelipäivän aikana luvassa. Ensin komea avausreikä nousee loivaa ylämäkeä, jonka jälkeen on vuorossa lyhyempi, mutta paljon jyrkempään ylämäkeen lyötävä toinen par-nelonen. Kolmosen tiillä ollaan jo korkealla, ja edessä avautuvat komeat maisemat Rosses Point -niemelle ja samannimiseen kylään. Myös itse kenttä tunnetaan Irlannissa Rosses Pointina, jopa paremmin kuin virallisella nimellään.
Kentän ensimmäinen par-kolmonen tulee vastaan neljännellä reiällä. Gan Gainemah -nimeä kantavan reiän erikoisuus on, ettei sillä ole yhtään bunkkeria. Nimi tarkoittaa iirin kielellä ”ilman hiekkaa”. Voimakkaasti muotoiltu griinialue ja suuri kaksitasoviheriö riittävät todistamaan sen, että haastava par 3 -reikä on mahdollista suunnitella ilman bunkkereitakin. Reikä jää erityisenä mieleen myös siitä syystä, että saan viimein syötyä viimeisen pitsaviipaleeni ja pääsen vihdoin eroon pitsalaatikon kantamisesta.
Kenttäsuunnittelusta ensimmäisenä itselleen ammatin tehneen Harry Coltin suunnittelema Sligo on kuin yhdistelmä Englannin Cornwallin laajoja muotoja, Pebble Beachin rannikkomaisemia ja klassisten links-kenttien piirteitä. Sen silmänkääntötemppuna on, että väylät näyttävät tiiltä hieman leveämmiltä kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Varsinaista väylää reunustaa tavallista leveämpi first cut, eli semiraffikaistale, joka on hyvin pelattava ja pysäyttää monet väylältä harhautuneista palloista ennen pidempiä heinikoita.
Sligo on kaikkiaan erittäin pelattava ja paljon visuaalisia herkkupaloja tarjoava kenttä, mutta lähistöltä löytyy vielä dramaattisempia maisemia.
Kauempana lännessä, noin tunnin ajomatkan päässä Sligosta, sykkii pieni Enniscronen rantakylä. Vain runsaan tuhannen asukkaan pikkupaikkakunta tunnetaan Killala-lahden pohjukassa aukeavista hiekkarannoistaan ja ennen kaikkea maailmankuulusta golfkentästään, Enniscrone Golf Clubista. Mutta aina ei ole ollut niin. Kului vuosikymmeniä ennen kuin Enniscrone todella ”löydettiin”.
Links-kentäksi Enniscrone on suhteellisen nuori, vain hieman yli 100-vuotias. Ensimmäiset yhdeksän reikää avattiin vuonna 1918, ja hieman yli vuosikymmen myöhemmin kenttää pelattiin jo 18-reikäisenä. Toisen maailmansodan jälkeen klubin tulevaisuus alkoi näyttää huonolta. Vuonna 1959 jäsenmäärä oli pudonnut vain neljääntoista henkilöön, mutta lähistölle rakennettu voimalaitos elvytti alueen talouden ja pelasti myös golfkentän. Irlantilainen kenttäarkkitehti Eddie Hackett suunnitteli 1970-luvun alussa Enniscroneen mittavan kenttäremontin ja uusia upeita reikiä. Uudelle vuosituhannelle tultaessa työtä jatkoi vielä Donald Steel, joka piirsi lisää reikiä ja reititti korkeiden dyynien lomassa soljuvan kentän uudelleen. Samalla Enniscrone laajeni 27-reikäiseksi golfkeskukseksi pitäen nykyisin sisällään 18-reikäisen Dunes-kentän sekä 9-reikäisen Scurmoren.
Kierros Dunes-kentällä lähtee komeasti käyntiin. Avausreikä on oikealle kääntyvä dogleg, keskipitkä par-nelonen. Draiville on rutkasti tilaa, ja kun on kävellyt tiiauspaikalta pallolle, Enniscrone tempaa jo mukaansa.
Ykkösen lähestyminen lyödään dyynien syleilemälle griinille, joka on kuin amfiteatteri. Näkymä voi kokematonta linksien kävijää huimata, mutta reikä on hyvä esimerkki siitä, miten edessä aukeavasta näkymästä ei aina voi vetää johtopäätöksiä reiän pelattavuudesta. Jos lähestymislyönnissä vain on riittävästi mittaa, suuri osa griinille asti tai vaikka vähän pitkäksikin lyödyistä palloista valuu dyynien rinteitä pitkin griinille. Linksien leikillisyyden ensimmäinen näytös saa kierroksen aikana vielä useita jatko-osia.
Dunes-kenttä on rytmitetty otteessaan pitävällä tavalla. Neljä ensimmäistä reikää on aseteltu mestarillisesti suurten ja ilmeikkäiden dyynien väliin. Reiät 5–10 pelataan puolestaan tasaisemmalla alueella hieman sisempänä rantaviivasta. Niiden vieressä risteilee niin ikään tasankomaisempi kakkoskenttä Scurmore.
Yhdenneltätoista reiältä alkaa sitten Enniscronen toinen tykitys, joka jatkuu kierroksen loppuun asti. Uuden dyynijakson avaavalla lyhyellä par-kolmosella tarvitaan joko tarkkaa avausta tai erittäin luovaa lähipeliä. Griinin vasemmalla puolella kohoaa jyrkkä rinne, jota voi käyttää hyväkseen chipeissä ja jopa puttaamisessa. Oikealla puolella odottaa puolestaan syvä rotko, jonka pohjalta lyödään korkeita lobeja lähes sokkona griinille.
Reiät 12 ja 13 ovat vuorostaan lyhyitä, lähemmältä tiiltä jopa päälle lyötäviä par-nelosia, joiden huimaa luonnon muotoilemaa korkeiden dyynien ja suurten notkelmien luomaa ilmettä on ihmisen rakentamana lähes mahdotonta matkia. Ne ovat esimerkkejä siitä, miten Irlannin länsirannikon dyynimaisemissa kenttäsuunnittelun kannalta olennaisinta on löytää kentän kulkureitti, jonka varrelle osuu usein ilmeeltään uskomattomia ja pelattavuudeltaan nautinnollisia reikäprofiileja.
Kierros jatkuu kahden par-viitosen ja niiden väliin rannansuuntaisesti sijoittuvan par-nelosen merkeissä, kunnes saavutaan kentän lyhimmälle, 135 metriä pitkälle seitsemännelletoista reiälle. Metrejään muhkeasti suuremman par-kolmosen haasteena on saada avaus griinille. Jos tuuli on mukana pelissä, kuten se Ennis-cronessa useimmiten on, tehtävä voi tuntua lähes mahdottomalta. Tiiauspaikkaa hieman alempana oleva griini viettää molemmilta sivuiltaan jyrkästi alas, ja ympäristöään ylempänä olevan, helposti kuivuvan griinin pinta on niin kova, että edes oikeaan paikkaan pienelle alueelle pudotettu pallo ei useinkaan pysy griinillä.
Viimeisenä koetinkivenä on kentän päätösreikä, kierroksen pisin par-nelonen, jota reunustaa koko matkan vasemmalla puolella kulkeva out-raja. Enniscronen tuulissa griinin saavuttaminen kahdella lyönnillä on jo sellaisenaan onnistuminen. Draivien jälkeen vielä kaukana häämöttävää viheriötä vartioi kolme griinibunkkeria, joihin liittyy Enniscronen lähes huomaamattomasti piilotettu erikoisuus: vain seitsemällä reiällä on ylipäätään griinibunkkereita. Peräti yhdellätoista reiällä griinialueiden haasteet on rakennettu viheriöiden nerokkaalla sijoittelulla ja pelaajan lähipelikyvyt haastavalla pinnanmuotoilulla.
Kun Irlannin luoteisrannikolle kerran on tiensä löytänyt, matkan kolmatta kenttää, Carne Golf Linksiä, ei voi jättää väliin. Hieman vaivaa on kuitenkin vielä nähtävä. Enniscronesta on köröteltävä autolla vielä toista tuntia länteen kohti Mulletin niemimaata.
Jo matkan aikana maisema muuttuu karummaksi, erämaamaiseksi. Irlanti on ollut kautta lähihistoriansa suosittu matkailumaa, mutta Mayon kreivikunta jäi pitkään turismivirroista sivuun. Osittain matkailun kiihdyttämiseksi Belmulletin kylään syntyi Carnen golfhanke. Siitä tuli Eddie Hackettin viimeiseksi jäänyt suunnittelutyö – ja monien mielestä myös hänen parhaansa.
Irlannin länsirannikon dramatiikka ei näyttäydy yhdelläkään toisella kentällä sellaisessa jylhyydessä kuin Carnessa. Dyynit ovat korkeampia ja dramaattisempia kuin missään muualla.
Griiniä ympäröivät kummut haastavat lähipelin liukkailla pinnoilla.
Kentällä Carnesta ei voisi juuri mistään päätellä, että kyseessä on hyvin moderni links-kenttä. Ensimmäiset Hackettin suunnittelemat 18 reikää avattiin vuonna 1992, jolloin arkkitehdilla oli jo visio kolmannesta yhdeksiköstä, joka yhdistettäisiin alkuperäisen kentän näyttävimpiin reikiin. Ally Macintosh ja Jim Engh saattoivat työn loppuun ja Carne laajeni 27 reiän keskukseksi. Nykyisin kenttää pelataan kahdella erilaisella, vuoropäivinä pelattavalla 18 reiän reitityksellä, jotka kantavat nimiä Hackett ja Wild Atlantic Dunes. Erityisesti jälkimmäinen on luonnonmukaisen, kesyttämättömän linksgolfin mestarinäyte.
Wild Atlantic Dunes -reitityksellä ei tarvitse tunnelmaan pääsyä hetkeäkään odotella. Heti ykkösen avaus lyödään huimaan maisemaan kahden dyynijonon väliin, josta seikkailu alkaa. Eteen tulee katkeamattomana ketjuna toinen toistaan mielenkiintoisempia väyläprofiileja, ja maisemat ovat päätähuimaavia.
Jos kierrosta pelaa tulos mielessään, paikallisen caddien käyttämistä kannattaa vakavasti harkita. Sen huomaa viimeistään kahdeksannella reiällä, par-viitosella, jossa hyvän draivin jälkeen on hetken aikaa hämmentynyt olo. Griiniä ei näy vielä missään, mutta reittivaihtoehtoja jatkaa peliä on kaksi: vasemmalle jatkuvaa kanjonimaista väylää pitkin eteenpäin tai oikealle sokkona suuren dyynirinteen yli. Osa links-golfin viehätystä on se, että aina välillä on heittäydyttävä onnen ja olosuhteiden armoille ja hyväksyttävä kaikenlaiset lyöntisuorituksesta koituvat seuraukset. Kaikille se ei kerrasta uppoa, mutta asian sisäistettyään pelistä tulee entistä nautinnollisempaa.
Irlannin saari on pinta-alaltaan noin neljännes Suomen pinta-alasta, ja etäisyyksien mittakaava on ainakin suomalaisin silmin sopivan pieni. Suotuisasti itärannikolla ja pohjois-eteläsuunnassa keskellä saarta sijaitsevasta pääkaupunki Dublinista ajaa alle viidessä tunnissa jokaiseen saaren kolkkaan. Mihin tahansa osaan Irlantia golfmailoineen sitten suuntaakin, kierroksen myös jollain Dublinin alueen lukuisista kentistä saa hyvin suunniteltuun matkaan helposti sopimaan.
Meidän seurueemme siirtyy viimeiseksi yöksi länsirannikolta yhteen pääkaupungin tunnetuimmista golfhotelleista, Portmarnock Hotel & Golf Links -nimeä kantavaan resortiin. Se on rakennettu Jamesonin maineikkaan viskisuvun entisen kotikartanon ympärille. Aivan hotellin vieressä on Portmarnockin maailmankuuluista links-kentistä uudempi, saksalaisikoni Bernhard Langerin suunnittelema Jameson Golf Links. Kentistä vieläkin tunnetumpi, Portmarnock Golf Club, sijaitsee saman niemen kärjessä, heti Jameson Golf Linksin eteläpuolella.
Sää on ollut – jälleen kerran – links-matkalle suosiollinen, mutta nyt sataa kaatamalla, ja kokemusta maustaa vielä noin neljän mailan tuuli. Kentän kakkosreiällä sadehousuni ovat jo läpimärät ja päästävät kaiken vihmovan veden lävitseen. Sateenvarjon käyttämistä ei kannata edes harkita. Tässä tuulessa varjo ei kestä, ja taivaalta suihkuava vesi löytää tiensä perille joka tapauksessa.
Britteinsaarten kentillä majoitutaan monesti edullisissa trailer parkeissa kentien liepeillä.
Links-kentillä pelaaminen rajuissakin olosuhteissa on kuitenkin usein hauskaa. Linksien hiekkapohjaiset kentät kestävät hyvin vettä ja säilyvät pelikelpoisina rankemmallakin sateella. Nyt vettä tulee niin paljon, että griineille alkaa muodostua jo pieniä lammikoita.
Oman elementtinsä kierrokseen tuo tuuli, jonka ehdoilla pelaaminen on oma kiehtova taitolajinsa. Sen mieleenpainuvin ilmentymä tulee vastaan Jameson Golf Linksin reiällä numero kahdeksan. Lyön lyhyellä, noin 300-metrisellä par-nelosella loistavan draivin. Se kantaa rajussa vastatuulessa 160 metriä. Myötätuuli takanani olisin noin sata metriä lähempänä griiniä.
Mutta tällaista on links-golf. Sopeutumista jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin. Yhtä suurta seikkailua, suunnattoman nautinnon hetkiä ja kärsivällisyyden ja mielenhallinnan testaavia tuokioita.
Kahdeksantoista reikää kestäneen suihkun jälkeen minua hymyilyttää yhä. Takana on jälleen yksi mieleenpainuva golfkierros ja upea links-matka. On aika pakata laukut ja palata kotiin.
Helsingin lentokentällä bägilaukkuni on painanut kuusitoista kiloa. Kun nostan läpimärät vaatteeni ja varusteeni sisältävän laukkuni Dublinin lentokentällä puntariin, vaaka näyttää kahtakymmentäkahta kiloa. Uusien, pitkään kerrottavien links-tarinoiden lisäksi vien tuliaisina kotiin kuusi litraa vihreän saaren vettä.
Artikkeli on julkaistu Golflehdessä 4/2025.
