Lanny Wadkins (1949–) voitti PGA Tourilla 21 kertaa. Kaikkien ihmetykseksi vain yksi kerta osui major-viikkoon.
Peloton, terrierimäinen, kilpailuhenkinen, ylimielinen.
Lanny Wadkins oli kilpakenttien kukkopoika, jonka peli oli väläyksittäin poikkeuksellisen suurenmoista katsottavaa.
Ammattilaiskenttien nopeimpiin lukeutuva svingi ja parhaimmillaan rautainen itseluottamus toivat pitkällä uralla 21 voittoa PGA Tourilla. Joukkoon mahtui useimpien yllätykseksi lopulta vain yksi major-täysosuma, vuoden 1977 PGA Championshipin mestaruus.
U.S. Openissa Wadkins oli kerran kakkonen, PGA Championshipissä peräti kolmesti. Mastersissa kolmossijoja kertyi kolme, kaikki 1990-luvun alussa.
Kaudella 1972 Wadkins oli heti PGA Tourin Rookie of the Year. Vuoden pelaaja hänestä leivottiin 1985.
Itseluottamus oli kohdillaan jo amatöörivuosina. Wadkins edusti Yhdysvaltoja kahdesti Walker Cupissa ja oli mukana vuoden 1970 voitokkaassa MM-joukkueessa. Samana vuonna hän vei nimiinsä U.S. Amateurin.
Röyhkeä itsevarmuus kiteytyi, kun Wadkins vuonna 1971 ammattilaiseksi siirryttyään uhosi tekevänsä PGA Tourilla uudet pohjat tulokaskauden ansioissa. Wadkins osoittautui sanojensa mittaiseksi. Tulokaskauteen mahtui jopa yksi voitto – lyönnin kaulalla ennen hänelle yliopistostipendin järjestänyttä Arnold Palmeria.
Toisella kaudella voittoja tuli kaksi lisää, mutta sitten itseluottamus katosi joksikin aikaa. Lopullinen paluu parrasvaloihin tapahtui Pebble Beachissä pelatussa vuoden 1977 voitokkaassa PGA Championshipissä.
Päätöskierroksen alkaessa Wadkins oli kuusi lyöntiä kärjen takana. Hän teki kaksi eaglea ulosmenossa, mutta eroa kärkeen oli yhä viisi lyöntiä. Kun muut alkoivat hiipua, Wadkins tarttui tilaisuuteensa ja selvitti tiensä uusintaan viimeisen reiän birdiellä. Gene Littler kukistui kiertueen historian ensimmäisen sudden death -uusinnan kolmannella reiällä.
Oli juhlan aika. Sen verran perinpohjaisten, että Wadkins ei aamulla löytänyt 45 000 dollarin palkintoshekkiä mistään. Lopulta se tuli mytyksi rutistettuna vastaan takan reunalta. Heitto liekkeihin oli ollut huti.
Kohti lippua, maksoi mitä maksoi
Pelottomuus ja itsetietoisuus heijastuivat otteissa kentällä. Monimutkaisista svingiteorioista Wadkins ei välittänyt.
”Minä annan vain palaa!”
Kun Wadkins oli parhaimmillaan, muut eivät pysyneet vauhdissa. Tähtäin oli silloin lipulla, paikasta kuin paikasta.
”Kun Wadkins on liekeissä, muut pelaajat kamppailevat lopuista sijoituksista ja tietävät sen”, Peter Dobereiner luonnehti aikoinaan.
”Kaikista näkemistäni pelaajista vain Lanny ja Johnny Miller ovat pystyneet lyömään säännönmukaisesti niin lähelle lippua mailalla kuin mailalla”, ihasteli Tom Weiskopf.
Wadkins ei halunnut turvautua vakioratkaisuksi tarjoutuviin luottolyönteihin, vaan muokkasi lyöntejään tilanteen ehdoilla: vähemmän tai enemmän kierrettä, vasemmalle tai oikealle tarpeen mukaan.
”Kukaan ei ole lyönyt palloa puhtaammin”, sanoi Tom Watson. ”Osuma oli aina keskellä lapaa.”
Kärsimättömyys tuli välillä kalliiksi. Missattu putti johti silloin tällöin uuteen missiin, kun Wadkins tuuppasi ärtyneenä palloa kuppia kohti lavan selkämyksellä.
Pelihuumori saattoi kadota kesken kierroksen. Rahaa lensi kaivoon.
”Mielenkiinto lopahti, kun tajusin että voitto on jo karannut käsistä. Menetin sillä tavoin varmaan miljoonia”, Wadkins tunnusti itsekin.
Yksikään 21 kertaa PGA Tourilla voittanut pelaaja ei ole huono puttaaja. Putterin varressa Wadkins kuitenkin pettyi usein itseensä. Kuva © Getty Images.
Itsevarma kamppailija
Reikäpeleissä ja pelaajien keskinäisissä rahavedoissa into säilyi loppuun asti. Harjoituskierroksilla Wadkins kyni muut pelaajat tavan takaa.
”Jos olisi olemassa pelaajien keskinäisen vedonlyönnin epävirallinen rahalista, Wadkins olisi kärjessä”, Sports Illustrated kirjoitti 1990-luvun alussa.
Vuoden 1972 U.S. Openin edellä Wadkins pelasi 63 lyönnin harjoituskierroksen Merionissa, yhdellä maailman vaikeimmista kentistä. Vuoden 1961 PGA Championshipin aluspäivinä Wadkins pelasi 61 ja pisti jälleen taskuun hyvät rahat.
”Opin nopeasti, että jos pelasi harjoituskierrosta Lannyn kanssa, oli parasta päästä samalle puolelle”, muisteli Jay Haas myöhemmin.
Wadkins ei antanut tuumaakaan periksi. Uhmakas katsekin kieli valmiudesta ottaa haasteet vastaan. Se tuotti tuloksia myös Ryder Cupissa.
Wadkins edusti Yhdysvaltoja kahdeksan kertaa ja pelasi 34 ottelua, mikä on toiseksi eniten Yhdysvaltain joukkueen historiassa. Voittoja tuli 20, ja niissä ainoastaan Arnold Palmer on edellä. 21,5 pisteellään Wadkins on kaikkien aikojen tilastojen kolmantena.
Unohtumattomin hetki osui vuoden 1983 kohtaamisen viimeiselle reiälle ottelussa Jose Maria Canizaresia vastaan. Wadkins oli yksi down. Häviö olisi tiennyt ottelun kääntymistä Euroopalle.
Wadkins joutui par vitosella lyömään välilyönnin. Lippua oli noin 65-metrisessä lähestymisessä tavoiteltava yli pelilinjalla olevan bunkkerin.
Wadkinsin pallo pysähtyi lipulle noin 30 sentin päähän reiästä. Birdie riitti reikävoittoon, joka samalla kallisti vaakakupin Yhdysvaltain puolelle äärimmäisen tiukassa ottelussa.
”Se oli elämäni tärkein lyönti, Jack”, Wadkins sanoi hetkeä myöhemmin kapteeni Nicklausille. ”Ei ole ketään toista, jonka puolesta olisin yhtä palavasti halunnut onnistua.”
Otteet tekivät vaikutuksen muihin huippuihin.
”Jos minun tulisi valita kaveri reikäpeliin, valinta osuisi joko Wadkinsiin tai Nicklausiin”, oli Tom Watsonin mielipide.
”Kun venymistä tarvittiin, hän veti hihastaan tarvittavan lyönnin”, muisteli puolestaan Bernhard Langer Wadkinsia Ryder Cup -vastustajana.
Arroganssillekin oli käyttöä, kävi ilmi Golf Digestin vuonna 2007 tekemästä haastattelusta.
”Järjestin Sevelle päänsärkyä. Vein häntä Ryder Cupeissa 4–0. Hän yritti aina pelotella, mutta oli vain vastattava samalla mitalla. Belfryssä vuonna 1985 nelipallomatsin ensimmäisellä reiällä hänen kolikkonsa oli linjallani ja pyysin häntä siirtämään sitä. Löin puttini ja pallo osui kolikkoon, hypähti oikealle ja vieri reikään. ’Teit sen tahallasi!’, Seve älähti. ’Pistit minut siirtämään palloa, jotta saatoit käyttää sitä hyväksesi!’ Minä vain katsoin häntä ja sanoin: ’Aivan niin, Seve. Minä olen niin h- – -n hyvä.’”
Tyylitietoisesti ja ripeästi
Esiintymisessään Wadkins oli perfektionisti aina vaatteiden rypyttömyyteen asti. Hän silitti itse paitansa ja housunsa myös tien päällä.
Kentällä Wadkins eteni nopeasti. Myöhemmin hänestä tuli TV-kommentaattorina yksi suurimmista hitaan pelin vastustajista.
”Johdin Mastersia kahdesti ensimmäisen kierroksen jälkeen, ja molemmilla kerroilla olin ensimmäisenä liikkeellä. Mitä nopeammin pelasin, sitä paremmin peli sujui. Kerran kaverina oli Jodie Mudd, joka oli jo aivan hengästynyt 11. tiillä. ’Mitä jos vähän hidastettaisiin’, hän sanoi. Pistin hanttiin. ’Jodie, minä olen viisi alle. Me ei kuule hidasteta yhtään.’ Raahasin Jodiea mukanani ja tulimme perille muistaakseni kahdessa tunnissa ja 40 minuutissa.”
Kun Wadkins vuonna 2009 otettiin World Golf Hall of Famen jäseneksi, Jay Haasia pyydettiin luonnehtimaan hyvää ystäväänsä pienoisesseessä. Haas puki sanoiksi sen, mihin useimmat olivat valmiita yhtymään.
”Luulen, että hänestä jää parhaiten mieleeni se, kuinka hän esiintyi golfkentällä, hänen kaiken kattava ammattimaisuutensa. Hän teki kaiken oikein. Kun näki hänet, sanoi itselleen: ’Tuolta golfari näyttää!’”
Lue seuraavaksi: ”Swing easy, hit hard.” Leppoisan pinnan alla piili luunkova pelimies.