On se hieno. Nimittäin Barra de Tijucan olympiakenttä, kun sinne vihdoin tiensä löytää.
Rio on suuri ja täynnä ihmisiä, mutta herää eloon myöhään. Aamulla sen kaduilla saa kävellä rauhassa. Se sopii hieman verkkaisempaan elämänrytmiin tottuneille suomalaisille, eikä ole ongelma siinäkään mielessä, että aikaeron takia herääminen tapahtuu joka tapauksessa aikaisin.
Mikko Ilonen ja Roope Kakko eivät ole poikkeuksia, kaksikko oli aamulla treeniviheriöillä jo kello 6.15 paikallista aikaa. Olin itsekin suunnitellut olevani paikalla aamulla aikaisin, mutta suunnistaminen suurkaupungissa on oma lukunsa, ja siitä luvusta rakentui tänään koukeroinen.
Ajattelin, että aika pitkälle pärjää kulkemalla ihmismassojen mukana. Se oli virhearvio. Ihmisvirta johdatti minut täysin väärään bussiin – toiseen suuntaan ei sillä hetkellä sattunut olemaan menijöitä, olisiko sattunut bussi juuri lähtemään ja laituri tyhjenemään?
Kysyin kyllä tietä avuliaalta kisaorganisaation ihmiseltä, joka neuvoi hymyillen minua nousemaan juuri tähän bussiin. Neuvoi väärin. Se tuli selväksi puolentoista tunnin kiertoajelun aikana. Kommunikaatio-ongelmat johtuivat siitä, että täällä harva puhuu englantia ja yllättävän harva myöskään espanjaa, Etelä-Amerikan mantereen pääkieltä.
Kiertoajelu kuitenkin mahdollisti faveloiden tarkastelun lähietäisyydeltä, joskin onneksi aidan takaa. Välissä oli myös armeijan sotilaita kuorma-autojen lavoilla säännöllisin väliajoin. Nuoria miehiä ja naisia luotiliivien kaulukset pystyssä ja rynnäkkökiväärit tanassa. Suomessa moista ei onneksi näe, mutta Riossa sotilaat turvaavat kisaturistien ikimuistoiset elämykset.
Kisakylä on ulkoapäin tarkasteltuna karun näköinen betonikolossi.
Ei Rio silti turvattomalta vaikuta millään tavalla, jos tätä nyt ääneen uskaltaa kohtaloa ärsyttämättä sanoa. Tilanne on varmasti toinen laitakaupungilla, jota riittää silmän kantamattomiin.
Turvallisuus on noussut mediassa liiankin suureen rooliin. On vastuutonta maalata kaupungista kuvaa jonkinlaisena tosielämän Mordorina, jossa vallitsee ikuinen sotatila.
Yhtä vastuutonta olisi väittää, ettei taloudellinen eriarvoisuus synnyttäisi jännitteitä, jotka johtavat ikäviin lieveilmiöihin kuten rikollisuuteen eri muodoissaan. Suurin osa kaupunkilaisista, joita kutsutaan nimellä carioca, elää kuitenkin elämäänsä rauhassa kuten missä tahansa muuallakin.
Mielikuvat aina hymyilevistä ja auringonpaisteessa paistattelevista braisseista sortuvat nopeasti. Töykeyteen ei törmää, mutta kliseet ikuisesta sambaavista ja riehakkaista brasilialaisista eivät sovi suurkaupungin ihmisten ilmeettömyyteen millään tavalla. Ehkä tämä johtuu osittain talvesta, joka vastaa suomalaista kesää. Paikalliset ovat niin tottuneita lämpöön, että osa oli sipaissut päälleen untuvatakin, kun lämpötila oli lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä astetta.
Tie golfkentälle löytyi siis mutkien kautta. Kenttä sijaitsee lähellä olympiapuistoa, mutta siirtyminen sinne kestää bussilla yllättävän kauan, keskikaupungin alueelta yli puolitoista tuntia.
Käveleminen ei taida olla täällä kovin realistinen vaihtoehto. Kunnon kävelyteitä ei ole ja monikaistaisten teiden poikki puikkelehtiminen ei houkuttele. Liikennevalot ovat enemmän symbolisia kuin liikennettä ohjaavia, mutta mikään varsinainen kaaos liikenne ei ole.
Rangella ja kentällä oli pelaajia pitkälle iltaan.
Golfkentän alue ja ympäristö ei ole spektaakkelimainen millään tavalla, eikä kenttäkään ensisilmäyksellä. Se on kuitenkin täynnä pieniä, tarkkaan harkittuja ja toimivia yksityiskohtia.
Kunnoltaan se on loistava, vaikka pitkään jännitettiin, mahdetaanko sitä saada ajoissa valmiiksi rakennustöiden viivästyttyä moneen kertaan.
Pääsylippujen myyntiluvuista ei ollut keskiviikkona saatavissa tietoa, ja onkin mielenkiintoista nähdä kuinka moni kisaturisti löytää tiensä paikalle. Ilmassa on kuitenkin juuri niin paljon intoa ja iloa kuin golfin paluussa olympiaperheeseen kuuluukin olla. On hyvä muistaa sekin, että vaikka muutamaa pelaajaa kisa ei kiinnostanut, leijonan osaa se kiinnostaa valtavasti.
Niin se zikavirus? Riski on arvioitu pieneksi, ja tällä hetkellä se ei ole edes sitä. Yhtään hyttystä en ole vielä nähnyt. Eikä ole kuulemma juuri kukaan muukaan. Floridassa, jossa moni kisoista pois jättäytynyt pelaajaa asuu, taitaa olla niitä reilusti enemmän, ainakin siellä zikavirus on tällä hetkellä vähintään yhtä suuri uhka kuin Riossa.
Mikko Ilonen oli Gil Hansen luomuksesta aidosti innostunut ja vaikuttunut. Se lupaa hyvää, sillä monesti pelaajat ovat vaikeuksissa kentillä, joilla eivät viihdy ja joista he eivät saa hyvää otetta.
Ilonen ounasteli, että kilpailun aikana kentän pelattavuutta tullaan muokkaamaan reilusti joka kierroksella vaihtelemalla niin tiipaikkoja kuin lipun paikkoja viheriöllä. Kentän suunnittelu mahdollistaa sen muuttamisen poikkeuksellisen hyvin.
Kentän ruoho on karkeaa ja tanakkaa. Se pitää pallon hyvin hieman irti väylän pinnasta ja huonosta makuusta joutuu lyömään harvoin. Tuntumaltaan ruoho muistuttaa jopa hieman lyöntimaton karkeaa muovipintaa.
Mikään risk & reward -kenttä olympiaestradi ei lähtökohtaisesti ole. Moni pelaaja lähestynee haastetta varovaisella taktiikalla, sillä riskit ovat kentällä monin paikoin liian suuria. Kenttä on pitkä ja etenkin jälkimmäisen ysin alkupään osalta todella vaativa.
Kentän laita-alueet ovat lähes luonnontilassa. Hiekalla kasvaa siellä täällä heinää ja pieniä pensaita. Väylät on leikattu lyhyiksi ja raffeja ei käytännössä ole lainkaan. Pallo eksyy edellä mainitulle waste land -alueelle erittäin helposti, ja ”siellä se on sitten ihan lottopallo”, kuten Ilonen asian muotoili.
Toivottavasti lottopalloja ei huomenna nähdä ja jos nähdään, niin vain pieniä numeroita.
