Mizuno uhrasi palan sielustaan tulivoiman edessä, mutta lopputulos ei jätä kylmäksi.
Nyt mennään pitkälle. Se voidaan tehdä heti selväksi. Mizunon uusi ST-G sarja on suunniteltu siten, että keskiössä on tulivoima. Kakki muut ominaisuudet ovat sille alisteisia. Ja nimenomaan kaikki, myös tuntuma ja ääni. Ne ovat ominta Mizunoa, mutta nyt ne on uhrattu lyöntipituuden alttarilla.
Ääni ja tuntuma liittyvät samaan asiaan, johon liittyy tulivoimakin: titaanista valmistettuun osumapintaan. Se saattelee pallon matkaan tulisesti, mutta samalla mailasta jää vähän mitäänsanomaton tunne tuntuman ja äänen osalta. Osumaääni on matala ”flosh”, eikä tuntumasta oikein pysty heti sanomaan, millainen lyönti on tulossa.
Maila on kuin bägin englantilainen hovimestari. Se asettautuu varjoihin huoneen reunalle pitämättä ääntä itsestään, mutta kysyttäessä vastaa nasevasti, ja kun homma pitää hoitaa, tulee se tehdyksi vähäeleisen tehokkaasti. Kun muistetaan, että väyläpuista puhuttaessa homman nimi on pallon kuljettaminen pitkälle, on moni sen varjolla valmis tinkimään muusta.
Maila on kuin bägin englantilainen hovimestari.
Titaanisen osumapinnan varaan ei voida sentään kaikkea laskea. Yhtä lailla merkittävässä roolissa on lyöntiin tulevan alakierteen määrä. Se on haluttu pitää pienenä. Alakierre on jarruttava kierre, joten kun sen määrää saadaan laskettua, lyönti pitenee. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua pallon pysäyttäminen viheriöllä, sillä kun alakierrettä on vähän, pallo lähtökohtaisesti myös rullaa pitkälle laskeuduttuaan.
Kenelle Mizuno ST-G sopii?
Mailasarja on suunniteltu paremmille pelaajille, joilla on mailanpäässä mojovasti vauhtia. Alakierre nostaa pallon korkealle. Kun sitä näillä mailoilla lyötäessä kertyy vain vähän, on pallo saatava korkealle lentokaarelle muilla keinoin. Vastauksena tähän on lentokaari. Se on korkea, ja pallo myös nousee herkästi korkealle osuman jälkeen. Se on saatu aikaan viemällä lavan painopiste hyvin alas sijoittamalla lavan pohjaan raskas teräslevy.
Lyöntipinnan takana on osumapinnan joustavuutta lisäävä onkala, josta Mizuno käyttää nimeä Cortech Chamber. Lavan pohjassa on kookas painolevy. Sen etuosassa on painoruuvi, joka vie lavan painospistettä eteenpäin ja auttaa vähentämään alakierrettä.
Vaikka apuja siis on tarjolla, puu-kolmonen ei välttämättä letkeämmälläkään varrella toimi ihanteellisella tavalla, jos mailanpäässä ei ole riittävästi vauhtia. Pallo ei yksinkertaisesti nouse riittävän korkealle etenkään väylältä löytäessä, jolloin lyönnit eivät kanna. Spooni on kuitenkin äärimmäisen pitkä- ja jopa helppolyöntinen, jos mailanpäässä on tarpeeksi vauhtia, mielellään vähintään 95 mph spoonilla lyötäessä. Vauhti on tätä luokkaa, jos draiverin nuppi kulkee osuman noin 102–105 mph.
Puu 5 sen sijaan on todellinen joka paikan höylä. Se sopii hyvin vähän hitaamminkin svingaaville pelaajille. Maila nostaa pallon helposti korkealle, ja etenkin väylältä lyötäessä ST-G -sarjan puu 5 on usein aivan yhtä pitkälyöntinen, pidempikin, kuin puu 3. Sitäkin olennaisempaa on, että lyöntien pituushajonta on paljon pienempi kuin puu 3:lla.
Tilanne muuttuu, jos spoonia on käskyttämässä kovaa svingaava pelaaja, joka osuu palloon toistettavasti melko puhtaasti. Tämä on kuitenkin niin paljon vaadittu, onhan spooni väylältä lyötynä monelle bägin hankalin maila, että useimpien tarpeisiin puu 5 sopii paremmin.
Toki niin puukolmosen kuin -viitosenkin voi tarvittaessa säätää puu-neloseksi, joka monesti onkin hyvä ratkaisu, mutta puoli tuumaa lyhyemmän vartensa ansiosta puu 5 on parempi vaihtoehto tässäkin kohtaa. Puukolmosen nostokulma on 15° ja säätövara kaksi astetta molempiin suuntiin. Puuviitosen nostokulma on 16° ja säätövara kaksi astetta molempiin suuntiin.
ST-G -sarjan ulkonäkö on klassinen. Lapa on suhteellisen perinteisen mallinen ja osumapinta korkeahko. Kiiltävän musta viimeistely ei sekään suoranaisesti pomppaa silmille. Testissä vartena oli Mitsubishi Chemical Kai’Li Blue 60/70 Graphite stiff.
ST-G Draiveri
ST-G -sarjan 440 kuutiosenttimetrin kokoinen draiveri osoittautui testissä yllättävän anteeksiantavaksi ja monikäyttöiseksi mailaksi. Vaikka lapa on 20 kuutiosenttimetriä pienempi kuin yleisesti, ei mailaa voi pitää hankala, pikemminkin päinvastoin. Se antaa paljon anteeksi, mutta mahdollistaa lentokaaren muokkaamisen ja pallon kääntämisen molempiin suuntiin, jos käskyttäjänä on osaava tekijä.
Maila on vakavasti harkittava vaihtoehto pelaajille, jotka haluavat työstää palloa tiiltä lyötäessä ja joilla kykyjä tähän riittää. Vaikeaksi mailaa ei kuitenkaan voi haukkua. Anteeksiantavuus on varmasti paremmalla tasolla kuin draivereissa keskimäärin vielä 10–15 vuotta sitten.
Lavan painopiste on viety hyvin eteen, joten alakierre pysyy matalana. Lentokaari on matalahko ja pureva. Yli 105 mph mailanpään nopeudella lyötäessäkään alakierrettä ei kertynyt yli 2500 rpm, eli suomeksi sanottuna alakierrettä syntyy tällä mailalla hyvin vähän. Kierteen määrää voi vähentää tai lisätä vaihtamalla lavan pohjassa olevien kahden painoruuvin paikkaa. Molemmat ruuvit voi myös siirtää samaan uraan, jos tavoitteena on painottaa lapa draw- tai fade-kierrettä tuottavaksi.
Alle 100 mph vauhdilla svingaaville 440 kuutiosenttimetrin lapa ei kuitenkaan ole sopivin vaihtoehto, vaan kannattaa valita mieluummin vaikka saman merkin ST-Z 230 -malli.
Vaikka väyläpuissa osumatuntuma jättää toivomisen varaa, on tuntuma draiverissa tuttua Mizunoa. Samoin ääni on miellyttävämpi kuin pienempilapaisissa väyläpuissa.
Lapaa on saatavana nostokulmissa 9,5 ja 10,5. Molempia voi säätää kaksi astetta suuntaansa. Vasemmalta puolelta lyövillä tarjolla on vain 9,5-asteinen versio. Testissä vartena oli Mitsubishi Chemical Kai’Li Blue 50 Graphite stiff.
