Entä jos golfmailojen fittaaminen tehtäisiinkin ihan toisista lähtökohdista?
Ajatus oli pyörinyt jo pidempään mielessäni, mutta bägistä se kaikki lähti. Löysin itsestäni välineniilon – ja utuinen ajatukseni tarkentui.
Jos ihan tarkkoja ollaan, kaikki lähti bägin kuvan näkemisestä. Peuramaa Golfin toimitusjohtaja Juha Tuukkanen näytti minulle puhelimestaan – lopputuleman ilmeisesti jo aavistaen – kuvia ruotsalaisen Pine Coast Golfin käsinvalmistetuista nahkabägeistä. Muutaman sekunnin kuluttua ymmärsin katselevani kuvia seuraavasta uudesta mailalaukustani. Myöhemmin keväällä matkustin Ruotsiin, jossa perehdyin Pine Coastin tarinaan. Seuraavana päivänä palasin Suomeen uusi bägi kainalossani.
Brook-bägini on niin sanottu sunday bag, yhdellä olalla kannettava kevyt kantobägi. Termillä halutaan selvästi viitata myös epämuodollisuuteen ja vapaa-aikaan, rennompaan golfiin. Sunday bag on lifestyle-tuote, jonka kantaja haluaa ilmaista tietynlaista golfari-identiteettiä. Niin minäkin.
Bägiini voi kyllä sujauttaa kaikki sääntöjen sallimat neljätoista mailaa, mutta parhaiten se sopii noin puolikkaan setin kantamiseen. Viimeisen parin kauden ajan olenkin pelannut valtaosan kierroksistani noin puolikkaalla setillä, ja golfmatkoilleni olen jo pidempään lähtenyt kahdeksan mailan kokoonpanolla.
Puolikas setti on riittänyt minulle mainiosti. Kierroksilla eteeni on tullut vain harvoin – ei läheskään joka kierroksella – tilanteita, joissa olisin kaivannut jotain bägistäni puuttuvaa mailaa. Harvat tilanteet, joissa niin on käynyt, ovat nekin tuntuneet ennen kaikkea kivoilta haasteilta, ratkaistavilta pulmilta, joissa joudun käyttämään sekä mielikuvitustani että golfvuosiltani kertynyttä kokemusta lyödäkseni vaadittavan pituisen lyönnin. Siitähän golfissa pohjimmiltaan on kysymys.
Pelaaja itse saisi valita, millaisen kokoonpanon hän bägiinsä haluaisi, montako mailaa ja mille etäisyyksille?
Vaikka neljätoista mailaa on säännöissä määritelty maksimimäärä bägin kokoonpanolle ja vaikka lajiin tavoitteellisesti suhtautuvat kyseistä sääntöä viimeiseen mailaan asti hyödyntävätkin, ei kyseessä ole mikään absoluuttinen ideaali, vaan yhteisesti sovittu luku, johon on päädytty erilaisten sattumusten kautta. Neljätoista mailaa on varsin hyvä määrä, sillä se antaa pelaajalle riittävästi, muttei liikaa vaihtoehtoja. Mutta enemmänkin mailoja bägissä voisi olla, ja ennen kaikkea, vähemmälläkin pärjää.
Kun Golfpiste teki neljä vuotta sitten 31 harrastajapelaajan avustuksella mailamäärätestin, testiryhmän kuudella mailalla pelaamien kierrosten keskiarvotulos oli vain 0,6 lyöntiä heikompi kuin niiden kierrosten, jotka ryhmä pelasi täydellä neljäntoista mailan kokoonpanolla. Parhaan kierroskeskiarvon testiryhmä sai aikaan, kun kierroksella oli mukana yksitoista mailaa.
Puolikasta settiä kierrokselle kasatessani joudun usein saman ongelman eteen: mitkä mailat nostan pelaavaan kokoonpanoon? Vakiovalintani on draiveri, hybridi, rauta-5, rauta-7, rauta-9, gap wedge, lob wegde ja putteri, mutta välillä pakkaan vaihtelun vuoksi bägiini parilliset raudat. Puukolmoseni on pitkään ollut vain pätkätöissä, samoin 54-asteinen sand wedgeni.
Minua on kuitenkin jo pitkään mietityttänyt, miksen voisi tehdä valintaa noin puolikkaan setin kokoonpanosta jo golfkaupassa, mailoja hankkiessani? Lyhyt vastaus kuuluu, ettei se ole koko setin osalta mahdollista. Draiverin, väyläpuut, hybridit, wedget ja putterin voi hankkia yksittäin, mutta rautamailat myydään aina setteinä. Myynnissä kyllä on myös noin puolikkaita settejä, joihin kuuluu mailoja putterista draiveriin, mutta ne ovat profiililtaan helppoja aloittelijan mailoja. Edistyneemmille pelaajille tarkoitettuja puolisettejä ei ole tarjolla.
33 vuoden harrastusvuoteni aikana olen hankkinut golfmailoja harvakseltaan, mutta viime vuosina tahti on hiljalleen kiihtynyt. Viimeistään elokuussa, vieraillessani Pingin Euroopan fittauskeskuksessa Englannin Gainsborough’ssa, sain vahvistuksen aiemmalle näkemykselleni mailojen hankkimisesta.
Viimeistään aloittamisen ensivaiheen jälkeen, heti kun päätös lajin varsinaisesta aloittamisesta on tehty, kaikki mailat olisi hyvä hankkia fittaamisen eli mailasovituksen kautta. Kahden todellisen ja kahden testiluonteisen fittauskerran jälkeen en voi muuta tapaa golfarille enää suositella. Fittaustuokioissa kokeneemmallekin golfarille kirkastuu se, millaisia eroja mailojen ominaisuuksilla todella on, ja kuinka suuri merkitys niillä on kunkin lyöntiin ja omaan peliin.
Pingin testilaboratoriossa oivalsin äkkiä, että fittauksen voisi kuitenkin tehdä kokonaan toisista lähtökohdista.
Fittauksen alkajaisiksi selvitettäisiin ensin pelaajan svingiprofiili. Millainen kapasiteetti hänellä nykysvingillään on? Kuinka pitkälle hänen on mahdollista lyödä? Millainen on lyönnin luontainen kaari? Miten hän tulee osumaan ja millaista kierrettä hän lyö?
Sitten pelaajalle optimoitaisiin pisimmät lyönnit tarjoava maila eli draiveri. Sen jälkeen alettaisiin pudotella maila kerrallaan alaspäin: väyläpuu, hybridi, raudat, wedget ja lopulta omanlaisella sovituksellaan putteri.
Pelaaja itse saisi valita, millaisen kokoonpanon hän bägiinsä haluaisi, montako mailaa ja mille etäisyyksille? Jos hänen draiverinsa olisi optimoitu esimerkiksi 240 metrin mittaisiin avauksiin, pelaaja voisi haluta 210 metriä lentävän väyläpuun, 190 metriin yltävän hybridin, kolme rautaa 170:n, 150:n ja 130:n metrin etäisyyksille, 110 metriin yltävän gap wedgen sekä lob-lyönteihin ja bunkkeriin sopivan nostavamman wedgen, jolla pelaaja pystyisi lyömään täydellä svingillä vaikkapa 85 metriä, vaikka maksimipituus onkin tällaisessa mailassa toissijainen ominaisuus.
Samalla voitaisiin kokonaan luopua kokonaan, tai ainakin osittain, mailojen nykyisestä, settien eräänlaiseen standardointiin ohjaavasta numeroinnista, mikä puolisettien yleistymistäkin osittain varmasti hidastaa.
Kenties draiverin olisi luontevinta olla edelleen draiveri ja putterin putteri, mutta melkeinpä kaikki muut mailat niiden väliltä pelaaja voisi itse nimetä – tai numeroida – haluamallaan tavalla, halutessaan toki draiverin ja putterinkin. Mailojen lavat numeroitaisiin tai nimikoitaisiin vasta, kun tilaajalta eli fittauksen tehneeltä pelaajalta olisi tullut tieto, mitä niihin laserilla kaiverretaan.
Jos tällaisen mahdollisuuden jokin välinevalmistaja joskus tarjoaisi, olisin ensimmäisenä tilausjonossa.
Nimi-ideani ei toki ole kovin uusi. Jo kauan sitten, satojen vuosien ajan ennen numerointikäytännön yleistymistä, mailoilla todella olikin nimet. Esimerkiksi harvinaiseksi käynyt puukakkonen oli brassie, nelosta tai -vitosta vastannut rauta mashie ja nykyistä yhdeksikköä tai pitching wedgeä muistuttanut maila niblick.
Omaan puolisettiini päätyisivät luultavasti viritetyn varmatoiminen driver, ruoholla kivasti lepäävä baffy (puu-5), parinkymmenen metrin välein mitoitetut mashie (rauta-5), mid (rauta-7), niblick (rauta-9) ja gappie (noin 50-asteinen wedge), nostava lobby (noin 58-asteinen wedge) sekä griinillä väylän viimeistelevä broom.
Aika ei siihen vielä ole kypsä, mutta golfin ja välineteollisuuden ilmassa on merkkejä, jotka antavat syyn uskoa, että utopiastani voisi joskus tulla totta.
Lue seuraavaksi: Näin valitset oikeat rautamailat lyöntiisi
Tämä lainaus tekstistä ei pidä paikkansa ”mutta rautamailat myydään aina setteinä”. Näin varmaan suomalaisissa golfkaupoissa, mutta esim. englannista on jo pitkään saanut ostaa rautoja yksittäin.