The Open palaa Irlannin saarelle ensi kesänä 68 vuoden tauon jälkeen. Kävimme tutustumassa kisakenttä Royal Portrushiin.
The Open palaa Irlannin saarelle, joskin Pohjois-Irlannin puolelle, ensi kesänä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1951, jolloin Claret Jugista viimeksi pelattiin vihreällä saarella.
Luvassa on melkoinen kansanjuhla, sillä kaikki tapahtuman pääsyliput – 50 000 joka päivälle – on jo myyty loppuun. Kiinnostus kertoo Irlannin vahvasta golfkulttuurista. Kun Irish Open edellisen kerran pelattiin Royal Portrushissa 2012, myytiin kaikki pääsyliput ensi kesän tapaan loppuun ensimmäistä kertaa Euroopan kiertueen historiassa.
”Kiva kenttä se oli. Tuulen suunta vaikuttaa paljon pelaamiseen. Harjoituspäivinä kenttä tuntui ihan hemmetin vaikealta, ja kaikki pelikaverit sanoivat samaa, mutta kisassa tuuli eri suunnasta ja se oli ihan tehtävissä. Pari uutta väyläähän sinne on tehty, niistä en tiedä”, luonnehtii Mikko Ilonen, joka sijoittui vuonna 2012 Royal Portrushissa pelatussa Irish Openissa kymmenenneksi yhteistuloksella 11 alle parin.
Sitten Ilosen edellisen visiitin vuonna 1888 avattu kisakenttä Dunluce on muuttunut merkittävästi. Kakkosväylää on pidennetty 40 metriä ja kentälle on rakennettu kaksi täysin uutta väylää; väylät 7 ja 8. Ne ovat Martin Ebertin käsialaa. Samalla väylät 17 ja 18 poistettiin käytöstä. Merkittäviä muutoksia on tehty viidelle muullekin väylälle, ja useimpia väyliä on hienosäädetty enemmän tai vähemmän maailman parhaita pelaajia silmällä pitäen.
Golfautoille on rakennettu useita uusia polkuja kentän alueelle ja pelaajien käyttöön on rakennettu tunneli, jonka suuaukko on 11 ja 12 väylän välimaastossa. Tunnelin sisäänkäyntiä on turha yrittää bongailla, se on naamioitu enemmän kuin hyvin.
Meri kuohuu heti viidennen reiän viheriön takana.
Uudistukset eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet kentän perusluonteeseen. Kuten linkskentillä niin usein, avainasemassa on tuuli. Tyynessä kelissä Royal Portrush voi olla petollisen helpon oloinen, tuulisessa säässä se on monsteri.
Tiiltä kenttä on jopa avara ja anteeksiantavakin. Ollakseen rehti true links se muistuttaa paikoitellen yllättävän paljon isoa championship-kenttää.
Palloa on kuitenkin lyötävä poikkeuksetta pitkälle. Useat viheriöt ovat korotettuja. Ne korostavat hyvien lähestymislyöntien merkitystä, sillä huipputasollakin viheriön missaaminen väärässä paikassa aiheuttaa Royal Portrushissa pelonsekaisia tunteita kenessä tahansa. Jos pallo vierii ulos viheriöltä, edessä on hankala lähipelilyönti kaukaa viheriön ulkopuolelta, sillä viheriön ulkopuolellakin heinä on lyhyttä eikä pallo näin ollen pysähdy ihan heti.
Royal Portrushin ikonisimmat reiät ovat 5 ja 16. Ensiksi mainittu on dog leg -par-nelonen, nimeltään ’White Rock’, jolla lähestyminen lyödään kohti viheriön takana kuohuvaa Atlanttia. 16, ’Calamity’, on pelottava, takatiiltä 220 metriä pitkä ja ylämäkeen lyötävä par-kolmonen, jonka kesyttäminen etenkin hankalassa tuulessa on useimmille klubipelaajille sula mahdottomuus – slaissi ei ole tällä reiällä vaihtoehto.
Kilpailun aikana osa Royal Portrushin toisen kenttä, The Valley Coursen, väylistä palvelee pelaajia harjoituskäytössä, osa väylistä varataan muun kisainfran alustaksi. Valleyn väylistä 11 pyhitetään klubin jäsenten käyttöön kilpailun ajaksi.
Dunluce suljetaan sekä Royal Portrush Golf Clubin että samoja kenttiä käyttävän naapuriseura Rathmore Golf Clubin jäseniltä heinäkuun alussa. Rathmore perustettiin aikoinaan työläisten seuraksi siinä missä Royal Portrush palveli ylempien yhteiskuntaluokkien harrastajia. Nykyään rinnakkaiselo on sopuisaa. Rathmoren kasvatteja on mm. Grame McDowell, joka on kotoisin Portrushin kaupungista.
Portrushin toinen kuuluisuus on Darren Clarke, joka on asunut siellä pitkään. Nykyisin Clarken poika vastaa Royal Portrushin pro shopin toiminnasta.
Kilpailu pelataan 18.–21. heinäkuuta, ja kenttä avataan jäsenille heti kisan päättymisen jälkeen. Kevätkaudella, huhti–toukokuussa, vieraspelaajien pelaamista rajoitetaan ja pelaaminen on sallittua vain mukana kannettavilta matoilta. Monet kenttäbongarit ovatkin käyttäneet mahdollisuutta tutustumiseen jo tänä vuonna ja greenfee-pelaajien virta on ollut vuolas.
Kanerva- ja piikkipensaspusikot pitävät pitkän heinän lisäksi huolen siitä, ettei väylältä harhautunutta palloa kannata etsiä liian suurin toivein.
Klubille se tietää hyviä tuloja, sillä greenfee Dunlucelle maksaa 205 puntaa eli noin 232 euroa. Jos ajoittain ankariksi äityvät sääolosuhteet eivät pelota, pääsee talvikaudella marras–maaliskuussa kentälle vain 70 punnalla eli noin 79 eurolla. Eniten kentästä saa irti palkkaamalla caddien, jonka hinta vaihtelee 35–55 punnan välillä. Lisäksi tapoihin kuuluu maksaa parin–kolmen kympin tippi, joka caddien tuntipalkan huomioon ottaen ei ole kohtuuton kulu.
The Openin järjestäminen on Portrushin kaupungille ja sen golfklubeille valtava ponnistus, mutta sitä odotetaan jo vesi kielellä. Mittakaavasta kertoo vapaaehtoisten määrä, joka kohoaa 10 000 henkilöön. Rekrytoinnista vastaa R&A. Etusijalla ovat lähialueen golfklubien jäsenet. Kiinnostus vapaaehtoistyöhön on valtavaa ja hakemuksia tulvii sisään joka päivä.
Herkkua on luvassa lisää tulevaisuudessa, sillä myöntäessään Openin Royal Portrushille R&A lupasi, että kisa pelataan kentällä kolme kertaa seuraavien 40 vuoden aikana.
