Noora Komulainen: ”Ihmisten on hyvä ymmärtää, millaista urheilijoiden kohtelu nykyisin on”

OLEN AINA RAKASTANUT olympialaisia. Siitä asti, kun muistan, televisio on ollut olympialaisten aikaan aina päällä. Olen unelmoinut pääseväni joskus itse olympialaisiin, mutta golfarina se ei tietenkään ollut realistista – kunnes golf sitten pääsi mukaan Rion kisoihin.

Amatöörinä pääsin usein edustamaan Suomea arvokisoihin. Vaikka meillä ammattilaisillakin on nimen perässä Suomen lippu, emme pelaa minkään Suomen maajoukkueen, vaan lähinnä itsellemme puolesta. Riossa tuntui hienolta vetää Suomi-kamat päälle ja edustaa omaa maataan.

En pelannut Riossa niin hyvin kuin olisin toivonut. Olin pettynyt omaan suoritukseeni, mutta olympialaisista minulle on jäänyt lämpimiä muistoja. Rion koettuani halusin päästä uudestaan olympialaisiin ja pukeutua sinivalkoisiin. Tokio oli minulle alun perin tärkeä tavoite, mutta ensin tuli korona, joka siirsi kisoja vuodella. Sitten sain lapsen.

Tyttäreni oli muutaman kuukauden ikäinen, kun katselin Tokion olympiagolfia. Matilda Castren ja ­Sanna Nuutinen pelasivat hienosti, ja mietin itse, että olisi niin hienoa päästä vielä joskus mukaan.

"En ottanut Pariisista samanlaista pakkomiellettä kuin Riosta."

KUN PARIISIN kisojen olympiaranking sitten käynnistyi, en miettinyt olympialaisia ollenkaan. Halusin vain päästä kentille ja saada pelini takaisin sille tasolle, jolla se ennen äidiksi tulemista oli. Ajattelin pitkään, ettei olympiaturnaus ole LET-pelaajalle enää edes mahdollinen. Suomella oli jo kaksi pelaajaa LPGA Tourilla, jolla saa paljon enemmän rankingpisteitä kuin LET:llä.

Eräänlainen käännekohta oli viime vuoden elokuussa Pohjois-Irlannissa pelattu LET:n ja LPGA:n yhteiskisa, jossa otin top 10 -sijoituksen. Silloin aloin ajatella, että minulla voisi sittenkin olla mahdollisuuksia. En ottanut Pariisista samanlaista pakkomiellettä kuin Riosta, mutta olympialaisiin pääsemisestä tuli minulle tälle vuodelle iso tavoite.

Lopussa edustuspaikoista taistelemisesta tuli aikamoista kilpailua. Se kuuluu urheiluun mutta ei niinkään golfiin, että joudun kilpailemaan paikoista parhaiden kavereideni kanssa. En yhtään tykkää siitä, mutta onneksi meidän lajissamme sitä ei tarvitse tehdä usein.

ÄITIYDEN MYÖTÄ minulle on tullut uudenlaista tarmoa tekemiseen. Haluan äitinä saavuttaa tiettyjä asioita. Meillä on ollut valmentajieni kanssa teemana, että tavoitteeni on olla oma paras versio itsestäni nyt äitinä.

Äidiksin tulemisen jälkeen olen ymmärtänyt paremmin naisten aseman urheilussa ja sen, miten paljon äitiys asioita muuttaa. Meillä ei ole toureilla kovin paljon äitejä. Pariisin olympialaisten naisten golfturnauksessa oli mukana yhteensä neljä äitiä, joista kaksi oli suomalaisia.

Äitiys on tehnyt omasta golfistani vähemmän tärkeää, mutta pelkästään hyvällä tavalla. Minun ei tarvitse stressata golfista niin paljon, eikä ottaa sitä niin tunteella, vaan golf on minulle työ, jonka teen, ja äitiys on se kaikkein tärkein asia.

Olen halunnut todistaa, ennen kaikkea itselleni, että pystyn tähän äitinä. Haluan näyttää myös tyttärelleni, vaikka hän ei sitä vielä ymmärräkään, että äitiyden jälkeen voi vielä tehdä uraa.

Äitiys on muuttanut oman elämäni täysin. Kun pääsin Pariisin, minulle oli tärkeää, että haluan edustaa siellä myös äitejä. Sitten se kääntyikin pahasti minua vastaan.

VIIME KEVÄT OLI minulle aika rankka. Pelasin paljon, koska yritin varmistaa oman olympiapaikkani. Kun paikka sitten Ruotsin kilpailussa varmistui, tuli eräänlainen ulospuhallus siitä, että nyt se on tehty. Otin neljän viikon tauon ennen olympialaisia. Sain vähän levätä ennen Pariisia, josta alkoi myös loppuvuoden kisaputkeni.

Vähän ennen Pariisiin lähtöä tyttärelleni nousi yhtäkkiä korkea kuume. Se meni ohi, mutta sitten hänelle alkoi tulla näppyjä. Etsin Googlesta, mikä tauti voisi olla kyseessä. Oireet täsmäsivät enterorokkoon. Yhdellä tutullamme oli ollut enterorokko aikuisena, eikä se tarina ollut hyvä. Häneltä olivat lähteneet kynnet, ja hänen oli pitänyt viettää kaksi viikkoa sisällä villasukissa. En uskaltanut etsiä taudista enempää tietoa. Meidän perheessämme on vielä niin, että saan kaikki mahdolliset lastentaudit tyttäreltäni. Pelkäsin jo silloin pahinta, mutta siinä vaiheessa oli tietysti jo liian myöhäistä.

"Pariisiin päästyäni en pystynyt pitämään enää kenkiä jalassani."

OLIN ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ ennen kisoihin lähtöä treenaamassa, ja minulle nousi yhtäkkiä kova kuume. Ihan kuin tyttärelläni. Pystyin hädin tuskin ajamaan harjoituksista kotiin. Otin yhteyttä olympiakomitean lääkäreihin ja selitin tilanteen. He kertoivat, että taudinkuva voi olla monenlainen, tosi lievä tai sitten pahempi. Minulle annettiin lupa tulla Pariisiin. Lähdin sinne kauhunsekaisin tuntein.

Olin ollut kuumeessa useamman päivän. Moneen päivään en ollut pystynyt koskemaan mailoihin tai tekemään mitään treeniä. Pariisiin päästyäni en pystynyt pitämään enää kenkiä jalassani. Pelasin harjoituskierroksetkin sandaaleissa. Kun Ylen ryhmä tuli harjoituspäivänä 18. griinille kuvaamaan peliäni, minun oli hammasta purren pakko laittaa golfkengät jalkaani. Yritin teeskennellä, että kaikki on hyvin.

Jaksoin keskittyä noin viisi väylää, ja jalkani olivat niin tulehtuneet, että niistä oli lähtenyt iho. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta laittaa kenkiä normaalisti jalkaan. Kävimme läpi kaikki keinot, joista voisi olla apua. Sitten varpaani laitettiin puudutuspiikillä tunnottomiksi. Kilpailuun jalkani puudutettiin joka päivä, jotta sain laitettua kengät jalkaan. Jaloista lähti iho vielä monta viikkoa olympialaisten jälkeen.

KILPAILUN ALKAESSA ajattelin vielä, että kyllä tämä tästä. Minulla on nyt kengät jalassa, ja pystyn svingaamaan. Ajattelin myös, että kilpailun tuoma adrenaliini voi auttaa. Golfissa voi joskus pystyä ihan hyvään suoritukseen, vaikka olisi kuinka kipeä.

Pelistä ei tullut yhtään mitään. Pelasin tuloksen 84, ja olin kilpailussa viimeisenä. Olin jo ensimmäisen kierroksen jälkeen sitä mieltä, että minun on pakko keskeyttää, mutta päätimme vielä kokeilla. Toisen kierroksen jälkeen lahosin Ylen haastatteluun. Se on aika kova paikka joutua suoraan kierrokselta haastatteluun. Pelistä ja kierroksen tunnetiloista ei ehdi yhtään palautua.

Pelistä ei edelleenkään tullut mitään, mutta minua kannustettiin tsemppaamaan vielä yksi kierros.

Kolmantena päivänä pelasin Ranskan Perrine ­Delacourin kanssa. Ryhmäämme oli katsomassa tuhansia ihmisiä, mikä oli tosi upeaa. Tunnelma oli niin hieno, että minulla tuli kierroksen aikana monta kertaa kyyneleet silmiin. Olimme sopineet valmentajani Petteri Nykyn kanssa, että jos tuntuu tosi pahalta, keskeytän kierroksen. Kierroksen aikana sanoin jo caddienäni toimineelle miehelleni, että minun on pakko lähteä pois. Mutta en pystynyt siihen.

En ollut koskaan urallani keskeyttänyt, enkä nähnyt itseäni keskeyttämässä, en varsinkaan kesken kierroksen. Tuossa tilanteessa se oli vieläpä ihan mahdotonta. Olisinko siinä tuhansien ihmisten seuratessa vain ilmoittanut, että sori, olen kipeänä ja lopetan tähän? Se olisi aiheuttanut ryhmälle kaikenlaista hässäkkää. En edes tiedä, miten tuloskorttien kanssa olisi toimittu.

Heti kierroksen jälkeen tein sitten päätöksen ja keskeytin kilpailuni. Olin jo puskenut kaksi kierrosta liikaa.

Kisasta vetäytyminen ei ollut minulle millään tavalla helppoa. En ollut sitä koskaan aiemmin tehnyt, ja mietin itsekseni, että luovutinko. En ollut edes helpottunut. Mietin vain, että haluan äkkiä pois Pariisista.

"Kaikilla tuntui olevan mielipide siitä, mitä minun olisi kannattanut tehdä."

JÄLKIKÄTEEN OLEN KÄYNYT paljon läpi sitä, mitä minun olisi pitänyt olympialaisissa tehdä. Olisin varmasti joka tapauksessa lähtenyt pelaamaan ensimmäisen kierroksen ja lopettanut sitten siihen, mutta golfiin kuuluu se, että golfarit eivät luovuta. Kentällä vedetään vaikka pää kainalossa. Kilpailuissa on sitten yleensä cut, joka hoitaa keskeyttämisen. Olympialaisissa sitä ei ollut.

Olin yrittänyt tsempata itseäni kierrosten välissä, mutta oloni ei ollut millään tavalla hyvä. Sitä ei yhtään parantanut se, että kilpailun aikana aloin saada viestejä some-kanavillani, Instagramissa ja Facebookissa. Sain henkilökohtaisia viestejä täysin tuntemattomilta ihmisiltä sekä sellaisilta trollitileiltä, joilla ei ollut yhtään seuraajaa.

”Vitun paska!”

”Häpäiset koko Suomen!”

”Lopeta golf ja mene oikeisiin töihin.”

”Toivottavasti kaikki sponsorisi näkevät, miten paska olet ja lopettavat sun sponsoroinnin.”

Sain tällaisia suoria, henkilökohtaisia viestejä. Myös joihinkin olympialaisista julkaisemiini kuviin oli kommentoitu vastaavalla tavalla.

JUTTELIN ASIASTA yleisurheilijoille, jotka ovat Suomen mediassa aika isosti esillä. He kertoivat saavansa vastaavaa palautetta jokaisten kisojen jälkeen. Suurimmaksi osaksi pelkkää kuraa.

Olin kaikesta tosi järkyttynyt. En ole koskaan aiemmin törmännyt vastaavaan, eivätkä golfarit varmaan yleensäkään ole. Kaiken ikävän palautteen määrä tuli isona yllätyksenä. En ollut osannut varautua sellaiseen. Vaikka tiesin, että tällainen on nykypäivää, eivätkä ihmiset tiedä eivätkä välitä mistä puhuvat, se satuttaa silti. Palautteesta tuli sellainen olo, että olenko nyt oikeasti häpäissyt koko Suomen? Kaikilla tuntui olevan mielipide siitä, mitä minun olisi kannattanut tehdä. En ole koskaan kokenut sellaista vihan tunnetta, mitä koin viestien lähettäjiä kohtaan.

Poistin kaikki saamani viestit ja estin niiden lähettäjät. En kommentoinut heille mitään, eikä se varmasti olisi mitään auttanutkaan.

EN LUKENUT PARIISISSA ollessani, mitä minusta mediassa kirjoitettiin ja kommentoitiin, mutta sain kuulla, että sekään ei ollut kivaa. Varsinkin se, että ihmiset kommentoivat golfmediassa ilkeästi, tuntui pahalta. Että golfaritkin ajattelevat niin. Ihmiset kysyivät, miksei Suomelta lähetetty kisoihin parempia edustajia. No, nyt ei ollut parempia vaihtoehtoja. Me olimme ne parhaat. Itse pelasimme paikkamme kisoihin. Minulle tuli vähän sellainen olo, että olisiko ollut parempi, jos en olisi päässyt koko kisoihin mukaan. Että oliko minulla mitään voitettavaa?

Siitäkin sain palautetta, että miksi en antanut paikkaa jollekin muulle. Siksi, että olympialaisissa ei tunneta mitään varapelaajia. Sinne ei oteta täydentäviä urheilijoita samalla tavalla kuin johonkin normaaliin kisaan. Jos en olisi lähtenyt Pariisiin, Ursula Wikström olisi edustanut Suomea yksin.

Keskeytettyäni kisan Yle alkoi aika tiukkaan tivaamaan minulta syytä huonoihin peleihin ja keskeytykseen. Alkoi levitä huhuja, että olen raskaana tai että luovutin ja keksin tällaisen tekosyyn.

Ajattelin ensin, etten enää koskaan kerro mitään mihinkään ja pidän kaiken itselläni. Ajattelen kuitenkin, että ehkä ihmisten on hyvä ymmärtää, millaista urheilijoiden kohtelu nykypäivänä on.

"Sain yhteensä kolme pakoviikkoa Suomesta. Niin sen rehellisesti mietin."

PARIISIN JÄLKEEN kävin nopeasti Suomessa ja lähdin seuraavana päivänä Skotlantiin Scottish Openiin. En voinut Suomessa ajatellakaan, että olisin mennyt johonkin ja nähnyt ihmisiä. Kiertueella minun oli helppo olla. Se oli turvallinen ympäristö, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan. Tuntui ihanalta päästä tourille, ja sain muilta pelaajilta paljon tsemppaavia kommentteja.

Scottish Open meni minulta vähän ohi, mutta pääsin heti sen jälkeen karsinnoista mukaan Women’s Openiin. Se oli yksi kauden päätavoitteistani.

Openissa pelasin mielestäni ihan hyvin, mutta itseluottamukseni oli edelleen niin maanraossa, etten saanut vietyä hommaa loppuun asti.

Openista lensin vielä Irlantiin. Sain yhteensä kolme pakoviikkoa Suomesta. Niin sen rehellisesti mietin.

IRLANNISTA PALATTUANI olin edelleen kauhuissani siitä, että minun on mentävä kotiseuraani ja kohdattava ihmiset. Joutuisin käsittelemään asian kaikkien kanssa. Pelkäsin kohdata jopa omat naapurini. He olivat olleet niin innoissaan ennen kisoja.

Kun menin ensimmäisen kerran Suomessa rangelle, etsin katseellani tuttuja, jotka saattaisivat tulla juttelemaan. Osa heistä tulikin, mutta ihmiset jännittivät kohtaamistani. Kaikki olivat tosi vaikeina. Jopa toursiskonikin, muut suomalaispelaajat, kertoivat minulle odottaneensa, että minä alan puhua asiasta, koska eivät osanneet itse sanoa mitään.

En ollut koskaan urallani kokenut häpeää. Se vain kuuluu golfiin, että välillä pelaa huonosti ja joskus tulee huonoja viikkoja. Seuraavalla viikolla kaikki saattaa taas muuttua ja peli kulkee hyvin. Sellaista golf on, ja kaikki kiertueella ymmärtävät sen.

TYÖSTÄN OLYMPIAKOKEMUSTANI edelleen. Pariisin jälkeiset viikot ovat olleet vaikeita. Ne ovat syöneet itseluottamustani, ja tuoneet tuskaa tekemiseen.

Ehkä kaikki eivät olisi ottaneet asiaa samalla tavalla, mutta minulle kokemus on ollut raskas. Golf on lajina sellainen, että jos kaikki ei ole muuten melko hyvin, ei kentälläkään silloin pysty olemaan hyvässä mielentilassa ja pelaamaan itsevarmasti omaa parasta peliä. Minä en ainakaan ole vielä koskaan siinä onnistunut. Onneksi oma peli on kuitenkin alkanut tuntua ihan hyvältä.

SYYSKUUN LOPUSSA palasin takaisin Ranskaan, jossa oli vuorossa Open de France. Pelasin hyvän, nousujohteisen kisan, ja sivusin urani parasta sijoitusta LET:llä ollen kilpailussa neljäs.

Onnistuminen oli minulle tosi tärkeä. Aloin nähdä valoa tunnelin päässä. En kuitenkaan tuntenut onnistumisestani enää vahingoniloa. Skotlannin Open-karsinnan jälkeen vielä ajattelin niin.

Tiedän, että pelissäni kaikki on kunnossa, mutta olen joutunut tekemään töitä oman mieleni kanssa. Ranskassa voitin joitakin demoneitani, mutta vaikeaa se oli. Golfissa tulee joka vuosi heikompia hetkiä. Sitten vain keksitään taas uusia juttuja, ja lähdetään uuteen nousuun. Niin tapahtuu joka vuosi kaikille pelaajille. Nyt olen vain joutunut työstämään tätä uudella tavalla.

"Koen olevani tässä myös naisten ammattilaisurheilun puolestapuhujana."

AJATTELEN KUITENKIN, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Ehkä tämä on kääntymässä vielä vahvuudekseni. Petyin vain siihen, miten suomalaiset suhtautuvat urheiluun. Se vaatii minulta vielä työstöä.

Olen aina tiennyt olevani hyvin tunteellinen ihminen, ja tämä kokemus on vahvistanut käsitystäni. En kuitenkaan ajatellut, että enää tässä vaiheessa uraani kävisin tällaista läpi. Tässä kohtaa uraani tiedän jo, mitä teen, ja olen oppinut olemaan välittämättä, mitä joku ajattelee urastani. Se on minun oma työni ja oma urani ja tavallaan vain minun ja oman perheeni välinen asia. Siksi tämä varmaan yllätti. Vaikka olen vastaavaa nähnyt somessa, en ollut osannut varautua, koska se ei ollut kohdistunut itseeni.

PARIISIN KISAT olivat kaikin tavoin urani hirvein viikko, mutta kokemukseni ei silti ole muuttanut suhtautumistani olympialaisia kohtaan. Edelleen rakastan niitä.

Seuraavat olympialaiset ovat Los Angelesissa vuonna 2028, mutta veikkaan, että Pariisin kisat olivat viimeiset olympialaiseni. Ei nyt kuitenkaan vielä suljeta mitään ovia. Golfiin voi jäädä koukkuun.

Kun joskus myöhemmin mietin taaksepäin Pariisia, haluaisin tuntea ylpeyttä siitä, että pelasin itseni olympialaisiin pienen lapsen äitinä. Koen olevani tässä myös naisten ammattilaisurheilun puolestapuhujana. Naisten urheilussa ei kuitenkaan ole kovin monta ammattilaislajia, joita voi tehdä täysin työkseen.

Kai siitäkin voi olla jollain lailla ylpeä, että olen pystynyt tekemään kaksitoista vuotta pelkästään tätä – pelaamaan golfia ammatikseni.