Keksiikö joku järkevää selitystä seuraavalle tarinalle? Syksyllä kun kentät siirtyvät talvigriineihin, myös osa pelaajista muutta pelitapojaan, eli syntyy yhdellä maillalla pelaavien koulukunta, joihin kuulun minäkin. Viime perjantaina sitten tapahtui kentällä seuraavaa: Avasin punaisilta par4 (344m), pallo asetettuna löyntipaikalle ilman tiitä. Rento normaalivauhtinen svingi josta pallo lensi kohtuullisen hyvin ,niin kuin monasti aiemminkin, ja näytti tavoittelevan mehiläistä (150m paalua). Kun saavuin paikalle totesin sen olevan kohdassa josta oli greenin keskelle 128m, olin siis lyönyt rauta-7:lla 216 metriä, rulleineen….. Väylä on tasainen ,jossa lyöntipaikka samalla tasolla kuin pääväylä, ainoa pitutta antava tekijä on oikea reuna jossa kaltevuutta n.1metrin verran väylän suuntaan, eli paikka josta palloni löysin. Ilmassa lämpöä 7 astetta, tuulta n.3-5 metriä vasemmalta sivutuulta, ei takasivutuulta, pallona Wilson Jack punainen. Normaalit lyöntipituuteni ovat kesällä olleet rauta7:lla kohdassa jossa tavoitellaan griiniä n. 150m-155m. Nyt kuitenkin huomasin monessa kohtaa lyöväni hieman pidemälle, vertailukohtana voin mainita että esimerkiksi samalla väyllä kahden perättäisen lyönnin keskiarvo 165m sellaisella väylällä jossa ei liiemmälti rulleja tullut, eli väyläruoho oli kohtalaisen pitkää. Lisäksi muutamia n.180 metrisiä. Yleinen aiempi havaintoni lyöntipituuksista on ollut, että ne ovat lyhentyneet syksyä kohden, olosuhteet, sää ym. ovat olleet selvästi lyhentäviä tekijöitä. Nyt olen kuitenkin ymmälläni, 216m rauta7, jotain käsittämätöntä. Kommentoikaa ihmeessä mikä antaa pallolle moisen lentoradan, välillä tuntui kun se ei tulisi koskaan alas…