Solheim Cup oli hienon golfin ja rehdin urheilun juhla.
Helkkarin puskat. Ykköstiin suuri katsomo on tietysti jo täynnä. On edettävä alaspäin rinteen kävelytietä aina väylän puolivälin mutkaan saakka, ennen kuin pusikko loppuu ja näkymä avautuu. Suoraan edessä on pikku järvi. Väylä taittuu kuin bumerangi järven ympäri kohti griiniä.
Voimalaulut soivat, juhlafiilinki nousee vauhdilla, kun starttaavia kilpailijoita esitellään.
Väkeä on paljon, muttei ollenkaan niin paljon kuin Ryder Cupin käyntieni perusteella odotin. Kaikki sujuu ja kaikki mahtuvat kävelyteille, rinteille ja väylien varsille.
Griinien lähellä istutaan, jotta takana seisovatkin näkevät mitä tapahtuu. Sellainen toisten huomioon ottaminen tuntuu mukavalta äksyssä maailmassa.
On toki poikkeuksiakin: mustiin pukeutuneet, hymyttömät turvamiehet, jotka seuraavat aseet vyöllä kilpailijoita väylältä toiselle ja asettuvat griinin reunoille – eivät katselmaan puttausta, vaan selin kilpailijoihin katse tiukasti yleisössä ja ympäristössä.
Aidat ovat enemmän henkinen kuin fyysinen este.
Eipä tee mieli kokeilla heidän valmiuttaan hivuttautumalla paremmalle katsomispaikalle naruaitojen sisäpuolelle.
Aidat kiertävät griinejä ja rajaavat väyliä. Maailma on sitten 2010-luvun kolmen Ryder Cup -kokemukseni käynyt vaarallisemmaksi. Tuntuu, että Solheimissa ei kilpailijoita pääse niin lähelle kuin aikanaan Tigeria ja Rorya – mikä tietysti lisää pelaajien keskittymisrauhaa eikä väylien yli voi juoksennella toiselle puolelle kilpailijoiden mentyä ohi.
Aidat ovat enemmän henkinen kuin fyysinen este.
Jos väylät ilmakuvissa näyttävätkin tasaisilta, niin ne ovat kaikkea muuta. Vinoa rinnettä, kumpuilevuutta, todellista pelitaitoa edellyttäviä. Näiltä naisilta sitä löytyy.
Ja jos kenttä on pelaajille vaativa, niin sitä se on myös meille rinnalla kävelijöille, joista varsin iso osa on vanhempaa väkeä, Aurinkorannikolla kun ollaan. Korkeuserot ovat melkoisia.
Niinpä kävelyteillä etenee paikoin melkoisen hidas letka yläviistoon. Ei ihme jos puuskututtaa. Eikä ihme sekään, että niin moni on asettunut johonkin katsomoon seuraamaan vain saman väylän tapahtumia paikkaa vaihtamatta tai ison screenin äärelle koko päiväksi, jolloin näkee kaikki tapahtumat yhdeltä istumalta. Aurinkosuojaan ja tarjoilujen äärelle paviljonkien suojaan pääsee erillismaksusta.
Autenttisin tunnelma on tietysti väylien varsilla ja griinien ympärillä. Sieltä löytyvät innokkaimmat fanit ja golfin ystävät.
Startissa musa pauhaa niin väkevästi, että sen voisi luulla häiritsevän nelosväylän griinityötä, mutta ei se keskittyneitä puttaajia heilauta. Kun Carlota Ciganda kuulutetaan esiin, niin mikäpäs muu kajahtaa ilmoille kuin suomalaisille niin rakas E Viva Espanja, jota katsojat laulavat kilpaa kuorossa.
Ykköstiin vaiettua starttien jälkeen koko maisema tuntuu hiljenevän. Kuuluu vain tuulen humahduksia, linnunlaulua ja maltillista puheen sorinaa, kun ihmiset etenevät kävelyteillä.
Ja olennaista on tämä: porukka on positiivisella päällä, iloista, hetkittäin riehakastakin hassuissa keltasinisissä euroasuissaan tai lippikset täynnä liehuvia Amerikan lippuja. Mutta kun pelaajien griinityöskentely alkaa, kaikki hiljenee yhteisestä sopimuksesta eikä vapaaehtoisten – joita on joka paikassa paljon – tarvitse äänettömyyttä erikseen vaatia.
Tunnelma on hetkittäin jopa harras kuin kirkossa.
Ei putteja häiritseviä vihellyksiä tai huutoja, buuauksista puhumattakaan. Ne ilmaantuivat Ryder Cupiin 2018 Pariisissa, kun America First alkoi vahvistua ja sitä myöten huono, epäurheilullinen käytös. Walesissa 2010 ja Skotlannissa 2014 en tuohon moukkamaisuuteen muistaakseni vielä törmännyt, vaikka miehistä uhoa olikin ilmassa.
Solheimissa kaikkien hyvät lyönnit ja putit palkitaan. Riemu repeää enemmän ja vähemmän. Eurooppa ehkä voittaa kehuhuutokisan, kun meitä on enemmän paikalla.
Vieressä seisova rouva kysyy, ketkä seuraavaksi lähestyvät nelosgriiniä. Interaktiivinen kartta kännykässä pelittää ja saatan kertoa.
Katsomo on kuin yksi elävä olento, joka huokailee yhteen ääneen murheesta ja yltyy ajoittain isoon iloon.
Caroline Hedwall, joka on kisan loppupäässä löytävä isomman vaihteen, lyö pallon nelosväylän griinille, kun kilpakumppani Ally Ewing päätyy bunkkeriin. Hedwallin pitkä putti etsii suuntaa. Vain tällaisessa kisassa pelaajalla on hyvä syy olla pettynyt, jos kymmenen metrin putti jää sentin päähän reiästä. Hedwall ei pääse lähellekään, mutta pysyy tyynenä.
Ewing lyö bunkkerista lupaavasti griinille ja sitten…Pallo vierii vitkaan kohti griinin reunaa ja molskahtaa veteen. Yleisön ääni kohoaa pallon edetessä…ouuuuouuuunou…
Vesipallo on liikaa, Ewing luovuttaa reiän.
Griiniltä lähtiessään moni pelaaja pistää aurinkolasit päähän. Tuntuu, ettei vain auringon vuoksi, vaan ikään kuin nollatakseen tilanteen ja palatakseen omaan keskittyneeseen kuplaansa. Tai kenties siksi, ettei mahdollinen pettymys näkyisi silmistä.
On päätösten aika. Vaeltaako takaysin alkuväylille vai varmistaako asemat loppukahinoissa? USA on pisteen johdossa.
Päätän asettua 17. väylän (par 3) griinin tuntumaan, mikä osoittautuu sittemmin sattuvaksi valinnaksi.
Espanjan kuningas Felipe VI harmaassa pikkutakissaan on siirtymässä eteeni griinin laitaan.
Tärkeintä kisaseurannassa onkin ennakointi. Jos haluat nähdä jotain, mene ajoissa paikalle, sillä useimmat ovat jo siellä, menitpä miten ajoissa hyvänsä.
Kello neljän tietämillä peli on tasan, ja kolme ryhmää on jo kaksinpelinsä lopettanut.
Celine Boutier ja Angel Yin saavuttavat väylän 17, ja USA päättää pelin näyttävään puttiin. Tilanne on 10,5–12,5. Amerikka saa uutta laulupuhtia.
Jälleen Hedwall, mukavasti griinillä. Ewingin lyönti päätyy forelle, mutta alkaa kaartua uhkaavasti griinille ja lippua kohti. Eurooppa huutaa: Stay! Se tehoaa. Hedwall tekee birdien ja nousee tasoihin. Vielä yksi väylä, ja hän vie senkin. Voitto!
Jotenkin ilahdun erityisesti hänen nousustaan. Ruotsalainen naapurintyttö.
Kello on 16.40 ja pisteet 11–13 USA:lle.
Pyydän edessäni seisovaa miestä päästämään minut eteensä, jotta näkisin paremmin, sillä hän kyllä näkee minun ylitseni. Sehän sopii gentlemannille, joka vielä pahoittelee edessä istuvien keskellä seisovaa leveäharteista körilästä, joka näkisi griinille, vaikka makaisi maassa selällään. Tämä heppu ei tunnista sanaparia ”sit down”.
Kello 17, ja kolme peliä on vielä kesken. Olenkohan varmasti oikeassa kohdassa nähdäkseni ottelun ratkaisun? Sama kysymys kuuluu naapurienkin mutinoissa.
Ja viimein alkaa todella tapahtua.
Maja Stark hyökkää väylän 17 lipulle, Allisen Corpuz päätyy bunkkeriin. Meneillään on hurja takaa-ajo. Sitäkin hurjempi on kannustushuuto puttihiljaisuuksien välillä.
Oh my god, huokaa jenkkileidi, kun Stark voittaa kaksintaistelun.
Espanjan Kuningas Felipe VI kiirehti onnittelemaan Solheim Cupin ratkaissutta Carlota Cigandaa. Kuva Getty Images
Odotettu ja luotettu Carlota Ciganda on jo tiiboksissa. Siksipä myös Espanjan kuningas Felipe VI harmaassa pikkutakissaan on siirtymässä eteeni griinin laitaan.
Pahkeinen! Lisää harteikkaita turvamiehiä ja tummien puvuntakkien selkämyksiä.
Jostain rakosista näen sentään griinin ja pallonkin, kun se tulee – ja miten se tuleekaan.
Ciganda tietää paineessakin tehtävänsä, eikä jätä jossittelun varaa. Pallo laskeutuu silmämääräisesti katsoen alle puolen metrin päähän lipusta ja katsomo räjähtää suosionosoituksiin. Hurmos, sananmukaisesti. Nelly Kordan avaus on päätynyt forelle, eikä birdie voisi mennä lähempää ohi reiän, kuin se nyt menee. Korda melkein polvistuu, mutta se ei nyt auta.
Ciganda pistää birdien reikään, totta kai, ja homma on paketissa.
Euroopan tiimi ryntää kentälle halaamaan, kaikki liikehtii, eivätkä hymyttömät turvamiehet hetkeen tiedä, miten tämän kirppulauman pitäisi aitojen takana. Ei mitenkään.
Kuningaskin kiirehtii onnittelemaan oman maan voittajanaista, ja kukapa kuningasta estäisi.
Kaikki tuntuvat hetkeksi unohtaneen, että Lexi Thompson ja Emily Pedersen ovat vielä tulossa. Ehkä sitä ei kannatakaan muistaa, sillä tulos ei heidän tekemisistään muutu, vaikka Thompson on johdossa.
Tasapeli tuo Euroopalle voiton, kolmannen perättäisen. Voittokarkelo on jo valloillaan, kun Thompson vielä puttaa viimeisiään.
Jos jonkun mieltä jäi kaivertamaan Euroopalle voiton tuonut tasapeli, se ei näkynyt tai kuulunut kisa-alueelta poistuvien puheissa. Säännöt ovat sääntöjä ja ilo ansaittua. Oli kovia kilpailijoita ja sitten meitä eri maiden katsojia ja faneja, mutta kaikki kuitenkin samalla puolella. Hienon golfin, rehdin urheilun ja sen antamien elämysten puolella. Tuota kaikkea Solheim tarjosi runsain mitoin.
We are the champions, my friend.
Lue seuraavaksi: Carlota Ciganda ratkaisi Euroopalle voiton trillerimäisessä Solheim Cupissa
