Saako urheilutoimittajalla olla omia suosikkiurheilijoita? Tai kääntäen, jos seuraa urheilua läheltä päivittäin, voiko olla olematta? Golfpisteen toimittajat ovat kertoneet tänään päättyvässä juttusarjassa omat suosikkinsa.
Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun olen saanut harrastaa golfia jo lapsesta saakka. Kiinnostus huippugolfia kohtaan juontaa myös juurensa varhaisvuosilleni. Tämän vuoksi erilaisia suosikkeja on ehtinyt tulla ja mennä, joskin toiset nousevat ylitse muiden.
Ensimmäinen suosikkipelaajani oli Johnny Miller, joka voitti urallaan kaksi major-turnausta ja 23 muuta kilpailua PGA Tourilla. Millerin hehkein ajanjakso osui 70-luvulle, jolloin hän saavutti myös molemmat major-tittelinsä. Huippuvuosinaan Miller jäi kuitenkin Tom Watsonin ja etenkin Jack Nicklausin varjoon.
Kolmannella luokalla englannin opettajamme halusi, että jokainen oppilas keksii itselleen englanninkielisen etunimen, jota sitten käytettiin tunneilla kutsumanimenä. Itselleni oli täysin selvää, että olen Johnny.
Ensi vuonna 70 täyttävä Miller on toiminut pitkään NBC Sportsin asiantuntijana, ja hänen analyysejään voi kuunnella myös Suomessa näkyvillä golfkanavilla. Hän totesi vastikään, että syksyn aikana paluun tekevä Tiger Woods voittaa urallaan vielä 6–8 turnausta. Monen mielestä Miller oli kuitenkin huomattavasti parempi pelaaja kuin ennustaja.
Takavuosien suosikkipelaajista kakkoseksi nostan Timo Sipposen, joka on Jalo Grönlundin jälkeen Suomen kaikkien aikojen toiseksi paras amatööripelaaja. Sipposen suuruuden vuodet ajoittuivat 70–80 -lukujen taitteeseen, jolloin hän voitti viisi lyöntipelin suomenmestaruutta.
Minun silmissäni Sipponen näytti täydelliseltä pelaajalta, joka hallitsi poikkeuksellisen hyvin myös pienen kotikenttäni kapeat väylät ja kaltevat viheriöt. Ammattimaisella asenteella lajiin suhtautunut ”Timppa” osasi sulkea pelitilanteessa kaiken ulkopuolisen pois mielestään, mutta ei varmasti lyönyt palloa, jos joku niisti nenäänsä 50 metrin päässä.
Muistan hyvin, miten Sipponen käytti joustavasti käsiään back- ja downsvingin taitekohdassa, mutta tekniseltä puolelta eniten mieleen on sittenkin jäänyt omintakeinen puttaustyyli, jossa hän pienellä ranneliikkeellä ikään kuin singautti pallonsa liukuun Bingo-merkkisellä putterillaan.
Sipponen oli myös pukeutumisensa suhteen pedantti, ja hän käytti varsin paljon aikaa pienten yksityiskohtien miettimiseen.
Talin kentän entisen kenttämestarin poika ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla siihen kelkkaan, kun Suomesta alettiin hakeutua kansainvälisille ammattilaiskentille. Jos Sipposen aktiiviaika olisi ajoittunut 2000-luvulle, uskon että hän olisi voinut tehdä kohtalaisen hyvän uran Euroopan kiertueella.
Muita lapsuus- ja teinivuosieni suosikkipelaajia olivat Ben Crenshaw, Seve Ballesteros ja HaleIrwin. Kaikkia tähän asti mainittuja pelaajia yhdistää se, että heidän esitystensä seuraaminen ei tuohon maailman aikaan onnistunut täällä television välityksellä. Ulkomaalaisten tähtien edesottamukset välittyivät vain lehtien juttuina tai jonkun matkoiltaan tuomilta VHS-nauhoilta.
Ballesterosin ja Millerin näin sentään lähietäiysyydeltä Talin ja Espoon näytöspeleissä.
Hieman myöhemmin vakuutuin sen verran Greg Normanin esityksistä, että hän nousee entisten suosikkipelaajien listallani kolmanneksi. Norman kuuluu ”vanhan koulukunnan” viimeisiin mohikaaneihin, joka sananmukaisesti rappasi palloa rohkeasti ja pitkälle. Hän oli toisaalta myös oman pelityylinsä uhri, josta joutui aika ajoin maksamaan kovaa hintaa. ”Suuri valkoinen hai” nousi ensimmäisenä pelaajana vasta perustetun maailmanlistan ykköseksi 30 vuotta sitten.
Nykyisistä pelaajista suosikkikolmikkoni muodostavat Miguel Ángel Jiménez, Jim Furyk ja Raphaël Jacquelin.
Jiménezissä innostaa eniten hänen persoonallisuutensa. On piristävää, että hieman konemaisiksi muuttuneiden huippupelaajien joukossa on vielä sellaisia henkilöitä, joilla on pilkettä silmäkulmassa kentällä ja sen ulkopuolella. Tiedän, että kaikki eivät innostu ”Mekaanikon” sikarin tupruttelusta ja punaviinin ylistämisestä, mutta tämä herrasmies on aina osannut säilyttää nautintonsa kohtuuden rajoissa.
Vaikka Jiménez ei ole voittanut koskaan major-turnausta, on hän ehtinyt koota vuosien 1992–2014 välisenä aikana vakuuttavat 21 ykköstilaa Euroopan kiertueella. Laji tarvitsee Jiménezin kaltaisia hyväntuulisia suurlähettiläitä, jotka osaavat muistuttaa, ettei gofin tarvitse olla niin vakavaa.
Kun kuulen sanan ammattilainen, assosioin sen välittömästi Jim Furykiin. Hänessä ilmenee osuvalla tavalla kaikki se mitä työkseen golfia pelaavalta ihmiseltä edellytetään. Sitä voisi perustella jossain muussa yhteydessä laveamminkin, mutta Furyk on ammattilainen isolla aalla; superhyvä keskittyjä ja täydellisyyteen kurkottava pelaaja, jota loukkaantumiset ovat viime vuosina kiusanneet.
Slaavilaiset sukujuuret molempien vanhempiensa puolelta omaavan Furykin isä teki uran golfvalmentajana, mutta kirjasvingiä Mike Furyk ei pojalleen opettanut. Furykin svingi kuuluu tietyllä tavalla samaan osastoon kuin Bubba Watsonilla – molempien lyöntiä on mahdotonta jäljitellä menestyksekkäästi. Tämä vain lisää entisestään hänen kiinnostavuuttaan.
Entinen kiertueammattilainen ja nykyinen golfkanavien tv-persoona David Feherty on kuvaillut Furykin svingiä kuin mustekalaksi, joka putoaa puusta.
Yhden majorin ja 16 muuta kilpailua PGA Tourilla voittanut Furyk ja hänen caddiensa Mike ”Fluff”Cowan muodostavat oivan tutkaparin kiertueella. Cowan on yhtä raudanluja ammattilainen kuin työnantajansakin, vaikka ulospäin saattaa vaikuttaa siltä, että tällä veteraanilla olisi nuotit pahemman kerran hukassa.
Raphaël Jacquelinia ei voi luokitella maailmantähtien joukkoon, vaikka toki häneltäkin löytyy neljä voittoa Euroopan kiertueelta ja yksi top 10 -sijoitus Open Championshipistä. Jacquelin nousee suosikkipelaajien listalle ennen kaikkea lyöntiteknisten avujensa vuoksi. Jos pelaajat rankattaisiin paremmuusjärjestykseen svingin perusteella, Jacquelin olisi varmasti ehdolla kymmenen tai 20:n joukkoon. Eli jostain muusta syystä tästä 42-vuotiaasta pelaajasta ei tullut aivan terävimmän kärjen huippua.
Jacquelinin lyönnissä parasta on sulava mailan alastuonti ja osumahetki, joka vaikuttaa siltä kuin hän svingaisi pumpuliin. Samankaltaisia elementtejä on myös sellaisten ranskalaisten eliittipelaajien svingeissä, kuten Grégory Havret ja Thomas Levet. He ovat niin ikään yli nelikymppisinä pelaajina ilmiselvästi saman koulukunnan tuotantoa kuin Jacquelin. Tämä kolmikon oppi-isien juttusille olisi hauska päästä.
Inhokkipelaajia ei itselläni varsinaisesti ole. Olen sitä mieltä, että jokainen saa kentällä sen mitä ansaitsee. Tietysti finaalikierrosten loppuhetkillä ja uusinnoissa tulee pidettyä toisille peukkuja enemmän, mutta pääsääntöisesti olen aina hyvilläni, kun nuori pelaaja voittaa isolla areenalla ensimmäisen turnauksensa. Sekin lämmittää mieltä, kun pitkällä korpivaelluksella ollut golfari saavuttaa vuosien tauon jälkeen jotain merkittävää.
Jos kuitenkin pitäisi mainita kolme pelaajaa, joita en ihan ensisijaisesti kannustaisi voittoon, valitsisin Robert Allenbyn, Zach Johnsonin ja Bubba Watsonin. Sympaattiselle pelaajalle toivoo aina menestystä, ja edellä mainitut eivät lukeudu tämän listan yläpäähän.
Jim Furykin meriittilistaan voisi lisätä äärimmäisen viiltävät lehdistötilaisuudet, joissa kuulee suurta osaamista viihteellisellä tavalla. Pelaajana en jaksa katsoa hänen tepasteluaan puttigreenillä, mutta Fehertyn mustekalavertaus on varsin osuve!