Mikä määrittää pallon lentämän matkan? Ei esimerkiksi sukupuoli, vaan ennen kaikkea mailanpään nopeus osumahetkellä. Lyöntitekniikalla ja välineiden räätälöinnillä voidaan asiaan jossakin määrin vaikuttaa, mutta mailanpään nopeus on avainasia.
Pelin hyvin omaksuneilla keskitason miespelaajilla mailanpään nopeus avauslyönneissä on tyypillisesti välillä 80–95 mph (mailia tunnissa). Urheilullisimmilla ja pelissään pitkälle edistyneillä harrastajapelaajilla nopeudet kasvavat toiselle sadalle. PGA Tourilla alhaisimmat mailanpään nopeudet ovat tällä hetkellä 103 mph:n luokkaa, suurimmat puolestaan kipuavat yli 120:n. Naisten LPGA Tourilla keskinopeudeksi on mitattu noin 94 mph.
Entäpä mailanpään nopeudet harrastajien suurella enemmistöllä?
Yhdysvaltalaistutkimuksissa seniorimiesten keskimääräiseksi arvoksi on saatu pyöreät 75 mph, valtaosalle naisista puolestaan noin 65 mph. Näihin ryhmiin kuuluvia pelaajia on Suomessakin ennusteiden mukaan hyvinkin kaksi kolmesta muutaman vuoden kuluessa.
Yksilölliset erot ovat luonnollisesti suuria riippuen pelaajien luontaisista ominaisuuksista, liikkuvuudesta, urheilutaustasta, mahdollisesta fitness-harjoittelusta jne. Jopa rytmitajulla voi olla suuri merkitys. Erityisen suuria ääripäiden erot ovat naisharrastajien ryhmässä.
Vaikka USGA:n 1980-luvulla lanseeraama slope-järjestelmä tiikohtaisine pelitasoituksineen on Suomessakin muokannut asenneilmastoa jo pitkään ja saanut osan pelaajista säännöllisesti kokeilemaan pelaamista useilta aloituslyöntipaikoilta, eri väreillä merkittyihin aloituslyöntipaikkoihin on jäänyt yhä enemmän kuin himmeästi kuultava sukupuolisidonnaisuuden leima.
Valtaosa harrastajatason miespelaajista valitsee yhä useimmiten perinteisen keltaisen tiin, vaikka lyöntipituutta olisi vähemmän kuin palloa pitkälle piiskaavilla naisilla. Tilannetta ei ole suuresti auttanut se, että osalla kentistämme aloituslyöntipaikat on nimetty kokonaispituutta kuvaavan metrimäärän kahdella ensimmäisellä numerolla. Edistystä kuitenkin sekin.
Taitopeli vai pituuslyöntikilpailu?
Pelinautinnon, monessa tapauksessa myös pelin sujuvuuden, kannalta nimenomaan mailanpään nopeuden ehdoilla tapahtuva tiiauspaikan valinta olisi ensiarvoisen tärkeää. Kaiken lisäksi lähimpänä reikää olevat tiiauspaikat olisi vietävä nykyistä huomattavasti edemmäs, mikäli peruslähtökohdaksi hyväksytään ajatus siitä, että golf on ennen kaikkea taitopeli, ei pituuslyöntikilpailu.
Muutamat tervejärkiset yhdysvaltalaiskirjoittajat ovat jo pitkään esittäneet, että golf olisi huomattavasti ”reilumpi” peli, jos kaikille suotaisiin harjoituskierroksilla mahdollisuus tavoittaa viheriö tahdilla, joka antaisi mahdollisuuden kahden putin par’iin. Näihin kuuluvat mm. Alice Dye ja Jeffrey D. Brauer, joista molemmat ovat aikanaan johtaneet yhdysvaltalaisten golfkenttäarkkitehtien yhdistystä.
Suunnittelufilosofia uusiksi?
Brauer on moneen kertaan yrittänyt haudata suunnittelutraditiota, jossa kunkin reiän avauslyöntipaikat sijoitellaan alastuloalueen ehdoilla, siis siten että kultakin tiiauspaikalta tavoitellaan samaa melko tarkkarajaista aluetta. Kaikille jää tällöin jäljelle jokseenkin sama matka avauslyönnin jälkeen.
Lähtökohdat jatkolle ovat aivan erilaiset yli 200 metriä hybridillä tai väyläpuulla tarvittaessa lyövälle miespuoliselle kilpapelaajalle ja tyypilliselle naispelaajalle, jonka pallo lentää jatkolyönnissä ilmassa vajaat sata metriä. Pelikokemus on kuin toisesta maailmasta.
Jotta kaikilla harrastajilla olisi jatkolyönnissä mahdollisuus elää golfia siinä hengessä, missä se vaikkapa televisiossa näyttäytyy, lyhimmiltä tiiltä pelattava reikäkohtainen matka saisi Brauerin mukaan par nelosilla olla vain noin 48 % takatiiden vastaavasta (lyhimpiä par nelosia lukuun ottamatta).
Lyhyys voi merkitä hyvää bisnestä
Yhdysvaltalaiset Arthur Little ja Jann Leeming ovat osoittaneet, että tällainen ajattelu voi olla myös taloudellinen täysosuma. Aviopari osti konkurssiin menneen golfkentän ja pyöritti sitä vuodet 1996–2005. He halusivat kokeilla jotain uutta ja rakensivat kentälle etutiit, joilta kokonaispituutta oli vain 3 794 metriä.
Tulos? Vuotuiset kierrosmäärät yli tuplaantuivat, naiset lisäsivät merkittävästi pelaamistaan, samoin etutiille siirtyneet juniorit ja seniorit. Kierrosajat lyhenivät 15–30 minuutilla, ja kenttä alkoi vetää puoleensa erilaisia yritystapahtumia. Vuositulos parani 200 000 dollarilla.
Jos keskivertonaiset laitetaan pelaamaan noin viiden kilometrin mittaista kenttää (mikä esimerkiksi Suomessa ei ole mitenkään poikkeuksellista), haaste on samaa luokkaa kuin jos keskivertoammattilainen laitettaisiin kohtaamaan kymmenen kilometriä pitkä kenttä, Little ja Leeming esittävät. Heidän mukaansa etenkin naiset pelaavatkin tyypillisesti golfkentän lähes kilometrin liian pitkänä pelinautinnon kannalta. Joukkoon mahtuu myös iso määrä miespuolisia harrastajia, varsinkin seniori-ikään ehtineitä.
Alice Dyen mukaan golfin pariin Yhdysvalloissa saaduista uusista harrastajista on viime aikoina noin 40 % ollut naisia. Näistä kuitenkin jopa 75 % jättää lajin ennenaikaisesti. Lyhyemmät kentät olisivatkin mitä ilmeisimmin yksi varteenotettava vaihtoehto naisten pitempiaikaiseksi sitouttamiseksi – samoin kuin niiden seniorien, jotka kääntävät selkänsä lajille siinä vaiheessa, kun turhautuminen alkaa ottaa selkävoiton lajin tuottamasta ilosta. Eikä peliin ensi kosketusta ottavia junioreitakaan pidä unohtaa.
Seuraavassa taulukossa esitellään Littlen ja Leemingin käsitys ohjeellisista kentän pituuksista joillekin mailanpään nopeuksille. Mitat ovat luonnollisesti suuntaa-antavia eivätkä ota huomioon esimerkiksi korkeuseroja tai kentälle ominaisen rullin määrää.
* 65 mph 4,000-4,200 jaardia = n. 3640-3820 m
* 75 mph 4,800-5,000 jaardia = n. 4370-4550 m
* 85 mph 5,600-5,800 jaardia = n. 5095-5280 m
* 95 mph 6,200-6,400 jaardia = n. 5640-5825 m
* 105 mph 6,600-6,800 jaardia = n. 6005-6190 m
Vaikka luvut ovat ensinäkemällä omiaan hätkähdyttämään, ohjearvot ovat huomattavasti maltillisempia ja lähempänä nykytodellisuutta kuin Yhdysvalloissa viime vuosina peräänkuulutetussa Tee It Forward -ideologiassa. Kyseisen kampanjoinnin ohjeistus on tehty avauslyönnin keskimääräisen pituuden mukaan seuraavasti:
Draivin pituus (jaardia) Kentän suositeltu pituus (jaardia)
Huippuammattilainen 7,600-7,900
300 7,150-7,400
275 6,700-6,900
250 6,200-6,400
225 5,800 -6,000
200 5,200-5,400
175 4,400-4,600
150 3,500-3,700
125 2,800-3,000
100 2,100-2,300
Kannattaa muistaa, että pelaajat lähes poikkeuksetta yliarvioivat lyöntiensä pituuden.
Little ja Leeman tarjoavat vielä yhden nyrkkisäännön: keskivertoharrastajat saavat itselle parhaiten sopivan kentän kokonaispituuden vaivattomasti selville ilman taulukoitakin kertomalla oman draivin keskimääräisen pituuden 30:llä. Pisimpiin lyöntipituuksiin kussakin harrastajaryhmässä kaava ei sovellu.
Bandon Dunesissa otettiin etutiit käyttöön
Yhdysvaltain johtaviin golfliikemiehiin lukeutuva Mike Keiser, mm. Yhdysvaltain parhaiden resortien joukkoon yleisesti nostetun Bandon Dunesin kehittäjä, on ottanut Littlen ja Leemingin edellä esitellyt ajatukset tosissaan – ei vähiten siksi, että aviopari lähestyi Keiseria kirjeellä resortissa ensimmäisen kerran vierailtuaan.
Kirjeessään Little ja Leeming esittivät näkökantanaan, että golfbisnes ei milloinkaan tule toipumaan taantumasta ennen kuin kenttiä aletaan rakentaa ja uudistaa niiden pelaajien ehdoilla, joita lajiin halutaan sitouttaa ja jotka mielitään pitää lajin harrastajina mahdollisimman pitkään. Eikä kyse tällöin suinkaan ole niistä kilpatason pelaajista, joiden ehdoilla kenttiä on viime vuosikymmeninä pidennetty, osin myös muilla tavoin vaikeutettu.
Nykykentät eivät Littlen ja Leemingin mukaan tarjoa nautinnollista golfkokemusta isolle osalle keskinkertaisista, aloittelevista tai ikääntyvistä golfareista. Juuri nämä ovat kuitenkin sitä ydinharrastajakuntaa, jonka golfsuhteesta koko golftoimialan elinkelpoisuus jatkossa tulee riippumaan.
Keiser asennutti Royal Blue -nimellä kulkevat etutiit (käytännössä vain maahan upotetut laatat) aluksi kokeilumielessä kirjeen aikana valmisteilla olleelle Old MacDonald -kentälle. Hyvien kokemusten jälkeen sama ratkaisu ulotettiin myös resortin kolmelle muulle kentälle. Tarjolla olevat tiivaihtoehdot näyttävät nykyisin tältä:
PACIFIC DUNES
Tee Yardage Par Rating / Slope
Black 6,633 71 73.0 / 142
Green 6,142 71 70.7 / 133
Green (Ladies) 6,142 71 76.3 / 143
Gold 5,775 71 68.6 / 129
Gold (Ladies) 5,775 71 74.2 / 138
Orange 5,088 71 69.8/128
Royal Blue 3,920 71 N/A
OLD MACDONALD
Tee Yardage Par Rating / Slope
Black 6,944 71 74.1 / 133
Green 6,320 71 71.3 / 127
Gold 5,651 71 68.2 / 119
Gold (Ladies) 5,651 71 73.9 / 129
Orang 4,985 71 70.4 / 108
Royal Blue 4,258 71 62.6 / 104
BANDON TRAILS
Tee Yardage Par Rating / Slope
Black 6,759 71 73.7 / 133
Green 6,247 71 71.1 / 129
Green (Ladies) 6,247 71 77.4 / 138
Gold 5,751 71 69.0 / 124
Gold (Ladies) 5,751 71 74.5 / 132
Orange 5,100 71 70.8 / 122
Royal Blue 1917 N/A
BANDON DUNES
Tee Yardage Par Rating / Slope
Black 6,732 72 74.1 / 143
Green 6,221 72 71.7 / 139
Green (Ladies) 6,221 72 78.7 / 142
Gold 5,716 72 69.5 / 133
Gold (Ladies) 5,716 72 75.9 / 136
Orange 5,072 72 72.4 / 128
Royal Blue 3,945 72 N/A
Huomionarvoista on, että oranssinvärisiltäkin tiiltä pelattaessa kokonaispituutta Bandon Dunesin kentillä on vähemmän kuin monien kotoisten kenttiemme ”punaisilta” tiiltä. Course rating- ja slope-arvot on toistaiseksi annettu vain Old MacDonaldin Royal Blue -mitoille.
Jos yksi Yhdysvaltain maineikkaimmista golfkeskuksista on päätynyt etutiiden tarjoamista puoltavaan ratkaisuun, onko meillä Suomessa varaa olla ainakin pohtimatta tätä.
Janne Tarmio
Golfpisteen sivuilla julkaistaan kahden viikon välein tiistaisin Näkökulma-palstaa, jossa alan vaikuttajille ja harrastajille annetaan ”vapaa väylä” kirjoittaa valitsemastaan aiheesta.
Seuraavalla viikolla (3.2.) Näkökulma-juttusarjassa näkymyksiään jakaa Golf Coat Oy:n toimitusjohtaja Aki Kuivaniemi.
Toimitukselle voi lähettää juttuideoita, sekä ehdotuksia Näkökulma-palstan kirjoitukiksi osoitteeseen:
Tämän parempaa ja tärkeämpää kirjoitusta ei ole suomalaisessa golfmediassa julkaistu koskaan. Satojen kierrosten sekä pelikaverien kokemuksella olen niin voimakkaasti tämän puolesta että liikuttaa, Golfkierros on poikkeuksetta hauskempi kun pelataan lähempää ja usein tämä on siis lähempää kuin ainakin joku ryhmästä on ajatellut. Kiitos todella tärkeän asian edistämisestä!!!
Veit jalat suustani. Kyllä kaikki kentälle lähtijät haluaisivat päästä määrälyönneillä greenille birkkuja ja paareja yrittämään. Se on kuitenkin pelin ”perusjuoni”. Kun kaikilla pelaajilla lyöntipituus ei vaan eri syistä riitä, on heille kuitenkin suotava kohtuullinen mahdollisuus selviytyä kullakin väylällä määrälyönneillä reikään. Jos siis haluamme että mahdollisimman moni golfkierroksestaan nauttii. Kaikille lisää peli-iloa kentälle!
Niin tai korttipakassa on pelkkiä kuvia että kaikilla olisi mahdollisuus saada ”hyvä käsi”. Keilaradoilla seniorit pääsevät heittämään palloa 5 m päästä keiloista tai 100 M juoksussa anoppi lähtee 30 m päästä viivasta ja ”voittaa” kisan. Hyvän itsetunnon omaava seniori tai aloittelija pelaa punaisilta joka on täysin riittävä matka useimmilla kentillä.
Vaikka kirjoitus on pitkä ja menee kaikenlaisiin yksityiskohtiin joista voidaan olla montaa mieltä, on perusjuoni kuitenkin oikea. Keskivertopelaajan joka pelaa ilokseen eikä mestaruuksista ei ole mitään syytä väkisin yrittää pelata parhaiden ehdoilla. Pitää muistaa että nykykenttien pituudet ovat seurausta nimnomaan ammattilaisten yhä pidemmille lyönneille, joka osittain tullut yhä kovemman fyysisen treenin ja toisaalta välineiden ja teknologian ansiosta. Ei keskiverto laskettelijakaan maailmancupin syöksylaskurinteitä laske, miksi siis perusgolfarin pitäisi yrittää pelata kenttää samanmittaisena kun ammattilaiset? Kyse ei ole pelin helpoksi tekemisestä, pikemminkin perusgolfrin haasteiden alentamista samalle tasolle. Sitten kun alkaa punaisilta pelaamaan kenttää alle parin kuten ammattilaiset takatiiltä, niin voi hyvällä syyllä siirtyä askelta kauemmas. Sitä ennen on turha antaa paremmille peli-ilossa tasoitusta. Slope-järjestelmä pitää puolestaan huolen siitä että tasoituksellinen tulos on vertailukelpoinen. Edut tason mukaisessa tiipaikassa on paitsi peli-ilo kun pääsee pelaamaan peliä monipuolisesti kuten tarkoitus eikä pelkästään väylällä etenemistä. Toiseksi se kummasti nopeuttaa peliä, mistä on iloa paitsi itselle, myös koko kentälliselle. Kolmanneksi eri tiipaikoilta pelaaminen tuo yllättävän vaihtelua tutulle kentälle. Ennen kaikkea kyse on asenne- ja henkimaailman juttuja, ei siihen mitään kummallista tiipaikkakikkailua pitäisi tarvita. Sen kun pelaa sellaiselta tiiltä että griinille pääsee viimeistään yhdellä ylimääräisellä väylälyönnillä. Jos par-5:lla menee viisi lyöntiä ennen kuin pääse puttaamaan, niin pelaa auttamattomasti liian kaukaa. Turha selitellä liian suurista kuvitelmista johtuvaa hidastelua..
Jos ei par5:sella pääse kahdella päälle pelaa auttamatta liian kaukaa.
Olen pelannut seniorirouvien kanssa, jotka kaivoivat 70 m par3 väylällä draiverit bägistä. Herää kysymys, että millaiset ja mihin paikkaan T-boxit näille pitäisi tehdä esim. Vuosaaressa. Jos ikää on liikaa tai taito ei riitä pitääkö harrastaa sellaista lajia, mihin ei ole eväitä?
Todella tärkeä asia on kyseessä moneltakin kannalta. Asenteiden muuttaminen, ainakin meillä miespelaajilla, on kuitenkin todella tiukassa. Siihen voidaan ehkä tehokkaimmin vaikuttaa juuri ”virallistamalla” pelaaminen lyhyemmiltä tiiltä. Ehkäpä olis helpompi siirtyä asialliselle tiipaikalle, jos eteen jäisi vieläkin lyhyemmin pelattavia … . Kokemuksesta voin sanoa, että ehdotukseen pelata jostain muualta kuin toiseksi lyhyimmiltä (56), saa yleensä vastauksen ” … siis 61:lle …?”. Sieltä 61:ltä pelaavat monet, joiden lyönti ei riitä kunnolla edes 49:lle, ” … eihän sitä miehet ak …!”
Hyviä golfareiden kommentteja ajankohtaiseen kirjoitukseen. ”Golfjohtajien tärkein tehtävä on luoda golfareille olosuhteet, joissa he viihtyvät ja nauttivat golfpelistään”, kuulin tämän perusviisauden FGMA:n ensimmäisessä seminaarissa Haikossa. Merkittävä osa GreenCardin suorittaneista lopettaa 2-3 vuoden sisällä. Golfyhteisöillä on taloudellisia haasteita kantajäsen/osakaskunnan ikääntymisen myötä. Sinänsä golfareiden ikägraafi verrattuna ikäluokkiin ei ole paljoa viime vuosikymmeninä muuttunut. Janne Tarmion kirjoitus ei valita vaan tarkentaa syitä ja seurauksia sekä esittää perusteltuja parannusehdotuksia. ”Golf on peli ja sitä pelataan, jos se on hauskaa”. Oma näkemykseni golfin päättäjille ja golfyhteisöille: – Tarjotkaa, luonnollisesti oman strategianne mukaisesti, uusia pelimahdollisuuksia golfareillenne ja kohderyhmillenne – Tehkää vaihtoehtoiset tee-paikat (laatoilla tai kuulilla, hcp kelpoisuusmahdollisuus osin) – Järjestäkää kilpailuja ja ”tapahtumia” omille golfareillenne ja ”tutustumisttilaisuuksina” muillekin – Viestikää tehokkaasti sisäisesti ja ulkoisesti! SGL alueille, Golfliitolle, SGKY:lle: Viestintä! – Kerätkää kokemuksia ja tuloksia sekä viestikää niistä tehokkaasti. Hcp-kelpoisuus, – EGA-Hcp System tulee saada vastaamaan myös rivigolfareiden tarpeita, sillä golfin tasoitusjärjestelmä on yksi tärkeistä menestystekijöistä pelin suosiolle. Golfyhtiöiden talous, – Toteuttaminen on erittäin kustannustehokasta ja edullista. – Tarjoaa mahdollisuuden tulovirran turvaamiseen, jopa lisäämiseen. So. vanhat säilyvät ja houkuttelee uusia golfareita. – Miettikää kuinka tasoituskelpoisuus on tällä muutoksella kentän pituuteen nykyisellään säilytettävissä omalla kentällänne. Mahdollisuuksia on. – Teettäkää säännöllisesti päteviä tyytyväisyystutkimuksia!
Kun tämä ajatus otetaan käyttöön kentillämme, niin pelaajamäärä ja sen mukana kenttien talous lähtee uuteen nousuun. Lisäbonuksena tulee vielä nopeammat kierrokset. Pistäkää toimeksi.
Golf on siinä mielessä myös harvinainen laji, jonka pariin tullaan ”vanhoilla päivillä”. Se että luodaan konsepti, joka palvelee ikäryhmiä vauvasta vaariin samalla pelialustalla on korkealentoinen ajatus. Otan esimerkkinä Rinkun kentän sisäänrakennetun par 3 kentän. Siellä kolme vuotta pelanneena en ole koskaan nähnyt sitä kenenkään pelaavan. Jos joku kenttä / osakeyhtiö päättää profiloitua lyhyen ratojen erikoiskenttänä niin sehän on jokaisen kentän oma asia lähteä ”kalastelemaan” maksavia asiakkaita. Voihan sitä tehdä pienempiä jalkapallokenttiäkin ja lyhyitä juoksuratoja.
Laskin tuossa slopin perusteella kuinka monta lyöntiä itse häviäisin kun siirryn Old MacDonald kentällä ”Green” tiiltä ”Gold” tiille – 4 lyöntiä. Varmaan ne tulisivat kierroksen aikana kuitattua kun pääsen yrittämään griinille pienemmällä mailalla. Varmaa on että pallojen etsimiseen kuluisi vähemmän aikaa, kierrosnopeus laskisi ja peli-ilo lisääntyisi. Olen huomannut että nuorten alfa-urosten joukossa tällaista ajattelua vähän vierastetaan. Mutta kyllä ne kaaret (muutkin kuin vain pallon kaari) iän myötä laskevat myös näillä nuorilla herroilla. Annetaan kaikille mahdollisuus onnistua, se ei ole keneltäkään poissa. Asennemuutosta ja SGL:n sekä kenttien suosituksia tarvitaan varmasti jatkossakin.
Nimim. Kommenti_1 herätti ajatuksia. On totta että samalle golfkentälle pitäisi mahtua vauvasta vaariin, mutta nimenomaan tiiauspaikat on SE ratkaisu. Jos päästäisiin vinksahtaneista asenteista niin olisi itsestään selvää että lyhyesti lyövä aloittelija, oli sitten juniori tai varttuneempi, pelaisi lyhyemmiltä tiiauspaikoilta kunnes taitoa karttuu ja a) pallo pysyy väylällä ja b) saada lentämään reilusti yli 100m kaaria. Esim. Ruotsissa klubitasoituksella pelaajat passitetaan automaattisesti punaisille. Peli on muuten paljon kivempaa kun saa lyödä muitakin lyöntejä kuin pelkkiä väylä- ja/tai raffilyöntejä ja ilman että nopeammat pelaajat hengittää jatkuvasti niskaan. Ja tasoituskin tippuu nopeammin, jolloin oikeasti on ilo pelata myös kauempaa. Tulos kun kuitenkin tehdään griinin lähistöllä, niin siellä pitäisi eniten pelata. Sitten kun alkaa päästä griinin lähistölle normaalilyönneillä, nk. ”in regulation” niin voi lisätä haastetta siirtymällä astetta kauemmas. Seniorit tämän jo osaa, mutta miksi 25-45 vuotiaan klubituupparin pitää väkisin tunkea itsensä tiille jossa sitten pitää kiskaista niin per….eesti että joka toinen draivi menee puskiin? Draivaamisen lisäksi ihan yhtä olennaista on tarkkuus griinin ympärillä ja griinillä. Jos pelaa liian kaukaa, pääsee esim. harvoin yrittämään lyhyttä rautaa lipulle. Ihan eri tavalla tulee onnistumisia kuin puukolmosella… Ja kuten joku jo mainitsi, hitaasti ja epävärmasti pelaavan aloittelijan kierrosaika nopeutuu huomattavasti jos pelaa lyhyemmältä tiiltä. Jo tästä syystä voisi lyhyemmältä tiiltä pelaamista rohkaista ja markkinoida, jopa ruuhka-aikaan pakottaa jos peli ei etene riittävään tahtiin. Ei ole kerta kaikkiaan mitään syytä lähteä lyömään 150m lyöntejä paikasta josta tulisi kentän suunnittelijan mukaan pitäisi lyödä 250-300m. En ymmärrä ”häpeää” pelata ”akkain” tiiltä. Enemmän sen pitäisi hävettää kun rämpii isojen poikien tiillä ja saa lyödä jo kolmatta lyöntiä ennenkuin pelimies on tullut omalle pallolleen.
Pelaan varsin usein kotikenttääni eri tiipaikoilta jo ihan vaihtelun vuoksi. Erityisesti reikäpelit saavat ihan uutta luonnetta, kun ei pelata aina niiltä samoilta tiipaikoilta. Hyvin suunnitellun kentän yksi kriteeri onkin, että eri tiipaikoilta on riittävästi pituuseroa ja esteet tulevat eri lailla peliin. Parhaassa tapauksessa kenttä myös näyttää visuaalisesti erilaiselta, jos tiipaikat eivät ole peräkkäin vaan jotkut esim. vähän sivussa tai korkeammalla. Mutta tämä menee jo kentänsuunnittelun puolelle. Rohkeasti vaan sinne etutiille. Pelitaito tulee kyllä esiin sieltäkin, jos on ylipäänsä tullakseen. Pelinopeuden ja omankin pelirytmin kannalta nämä 70 m eteenpäin draivaajat ovat hyvää peliseuraa. Paljon parempaa kuin hampaat irvessä 70 m sivuun draivaajat, joiden palloja saa etsiä joka reiällä. Siinä alkaa helposti niska punoittaa sekä oman ryhmän että perässä tulevien ryhmien pelaajilla. Ja muuten: 18 reiän tulos alle parin on kova tulos. Myös punaiselta. Saa olla aika kova pelaaja, että sen tekee säännöllisesti. Sieltä vaan kautta aloittamaan ja kun homma onnistuu, voi siirtyä seuraavalle tiipaikalle…
Eikös tämä artikkeli nimenomaan käsitellyt lyhytlyöntisyyttä, eikä niinkään syvälle metsään lyömistä? ”Seniorit tämän jo osaa, mutta miksi 25-45 vuotiaan klubituupparin pitää väkisin tunkea itsensä tiille jossa sitten pitää kiskaista niin per….eesti että joka toinen draivi menee puskiin?” Eli tämä olisi nimenomaan uudistus senioreille ja tytöille/vanhemmille naisille, eikä niinkään tuolle 25-45 vuotiaille? Eli kun lyöntimitta riittää lyömään 150m par kolmoset yhdellä päälle, mutta tarkkuus ei. Lyhyemmällä kentällä myös lapset ja varttuneemmat miehet ja naiset pystyisivät tällaisia lyömään ”in regulation” päälle kun lisättäisi se yksi tiipaikka.
Kiva idea, mutta… Eikö golfin ”hienoutena” ole pidetty tasoitusjärjestelmää, jonka ansiosta kaikilla oikealla tasoituksella pelaavilla on mahdollisuus pelata nettotuloksellaan kentän par? Halutaanko tällä uudistuksella päästä siihen, että kaikki pystyisi pelaamaan kentän ihannetulos bruttona? Hyvästi HCP-järjestelmä! Tasoitus 54 antaa 2-3 extralyöntiä per väylä saavuttaa greeni oman tasoituksen mukaisesti (oletus, että puttaa ka. 2-3puttia/greeni). Jos se ei riitä punaisilta lyötynä, niin tulisi etsiä muita harrastuksia tai etsiä sitä mailanpään nopeutta. Ja niile joille kentät punaisilta pelattuna tuntuu liian pitkiltä, löytyy monelta kotimaiselta kentältä aloittelijan/junnutii. Eiköhän ensiksi laiteta henkilökohtaiset tasoitukset ajantasalle ja valita se tiiboxi sen myötä oikein, kuin aletaan istuttamaan uusia tiiboxeja väylät täyteen. Range on myös hyvä vaihtoehto niille, joille pelaaminen on ylitsepääsemätöntä tai aika ei riitä rundin pelaamiseen.
Olen kaikkien kanssa samaa mieltä siitä, että jokaisen tulisi pelata sellaiselta lähtöpaikalta, joka vastaa omia taitoja, mutta kun tämäkään ei näytä riittävän. Paljon on kyse myös asenteesta, että punainen on naisten tai yleensäkin munattomien paikka ja että on miehekästä vetää draiverilla aina kun mahdollista. Kyllähän kentälle mahtuu lisää Tee boxeja, mutta kuka niihin menee lyömään kun muut pelaavat ns. ”miesten paikoista”?