Etusivu › Foorumit › Kilpagolf & harjoittelu › Henkinen valmennus lapsena
-
JulkaisijaArtikkelit
-
Nimetön
Avataanpas nyt uusi ketju aiheesta ja leikitään kotipsykologia ilman minkäänlaista koulutusta ja alan kirjallisuutta tuntematta. Tuolla toisessa ketjussa on pohdittu kotikasvatuksen merkitystä paineensietokykyyn/tuloksentekoon golfissa. Tätä vois pohdiskella omassa ketjusaankin, koska on mielenkiintoinen aihe.
NimetönMä olen sitä mieltä, että kotikasvatus ja kulttuuri on suurin syy siihen, miksi suomaisilla on monesti vaikeuksia ottaa sitä viimeistä voittamiseen tarvittavaa askelta. Emme me ole jäljessä huipulla tapahtuvassa psyykkisessä valmennuksessa.
Otetaanpa 10 keskiverto suomalaista kymmenvuotiasta golfaajaa tuonne rangelle esittelemään taitojaan yleisölle. Lähes jokainen menee areenalle hiukan häpeissään luetellen mielessään niitä asioita joissa muut ovat parempia. Yleisö, joka kostuu pelaajien vanhemmista ja sukulaisista, ei oikein tiedä uskaltaako taputtaa ja kehua suorituksia, ettei vaan nolaisi itseään. Epäonnistumisen tullessa juniori lähes purskahtaa itkuun ja isä puhisee häpeissään, kun poika/tyttö on häpäissyt koko perheen. Oli huonompi kun muut ja vielä itkee päälle.
Mennäänpäs tuonne rapakon taakse vastaavaan tilanteeseen. Lapset haluavat mennä näyttämään yleisölle, mita on tullut opittua. He menevät pää pystyssä ylpeänä näyttämään osaamistaan. Jos lyönti epäonnistuu, yleisö palkitsee senkin valtavilla aplodeilla. Tilaisuuden jälkeen lapsi ja vanhemmat nauravat yhdessä onnistumisille ja epäonnistumisille.
Ja sitten aiheeseen, eli mistä sitä itsetuntoa ammennetaan. Mielestäni se on hyvin yksinkertaista. Itsetunto-sana on erinomainen. Pitää tuntea itsensä. Ja miten lapsi oppii tuntemaan itsensä? No vanhempien avulla. Ja mitä vanhempien pitää tehdä? Kuunnella, keskustella, kannustaa. Varsinkin tuo keskustelun osaamattomuus on meidän suomalaisten ongelma. Helposti vedetään suu mutruun ja mennään rankelle hakkaamaan pari sataa palloa nuppi jumissa. Kun ei lapsena opita käsittelemään esim. keskustelemalla omia tunteitaan epäonnistumisen hetkellä, niin erittäin vaikeaa se on aikuisena oppia. Tätä ts mielestäni tuolla toisessa ketjussa hakee. Asian tekee vielä huomattavasti vaikeammaksi se, että jokainen pelaaja on yksilö ja jokainen mentaalivalmentaja on myös yksilö. Puoli vuotta voidaan tehdä töitä ja huomataan ettei kemiat kohtaa ollenkaan ja ollaan menty vaan huonompaan suuntaan.
Kualeppi on täysin asian ytimessä.
Myöhemmin lisää….
Hyvä avaus, joskin aika ’tumman’ kuvan maalasit 10 vuotiaista. Itse en olisi ihan noin jyrkkä, mutta toki yksilöitäkin on.
Omalta osaltani ja kokemuksieni kautta osatekijänä on varmaankin kultturelliset erot. Jenkeissä perhe-elämä on hyvin paljon keskeisemmässä roolissa noin yleisellä tasolla kun mitä täällä Suomessa. Tarkoitan tällä sitä, että kouluissa ja muutenkin järjestetään paljon tapahtumia jossa odotetaan että koko perhe osallistuu. Jäät hyvin nopeasti ulkopuoliseksi jollet ota osaa näihin tapahtumiin. Jo pienestä pitäen järjestetään eri ’little league’ kisoja, pesis, jenkkifutis, softball yms. ja nämä ovat yleensä sellaisia viikonlopputapahtumia joihin odotetaan koko perheen osallistuvan. Vanhemmat ovat paljon enemmän läsnä pienestä pitäen, ja näinollen henkisenä tukena niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tämä on hyvin havainnollistettu kaikissa mittelöissä ihan peruskoulun- yliopistomittelöihin asti. Jengiä on kuin pipoo kannustamassa omiaan.
Täällä Suomessa homma tapahtuu pitkälti niin että lapset viedään treeneihin, ja haetaan pois kun treenit loppuvat. Joissakin paikoissa jopa kielletään vanhempien läsnäolo (jotta valmentajat saisivat mukamas työrauhan). Tästä seuraa väistämättä se että valmentaja omalta osaltaan ’kasvattaa’ lasta omien näkemystensä mukaisesti, ottamatta huomioon ollenkaan sitä että nämä saattavat olla ristiriidassa lapsen kotikasvatuksen tai näkemysten kanssa. Ryhmäpaine omalta osaltaan luo myös oman pikku nyanssinsa tähän. Jos valmentaja on kuokka, niin lapsi voi olla ’pilalla’ hyvinkin nopeasti. (Futiksessa ja lätkässä kuulee usein näistä valmentajahemmoista joilla ei oikein tuo pedagogiikka ole kohdallaan). Kun vielä muistetaan se että lapset kehittyvät eri tahtia, ja kun tuovat kotiinsa negatiivisia tunteita pieleen menneestä suorituksesta, miten siellä kotona pystyttäisi asiaan ottamaan kantaa jollet itse ole ollut paikalla? Joudut luottamaan valmentajan ja lapsen sanomisiin jotka saattavat olla täysin ristiriidassa toisiinsa, koeta nyt siinä sitten olla objektiivinen ja kannustava jollei faktoja ole kunnolla tiedossa.
Toisaalta ehkäpä juuri tuo mitä sanoit siitä ettei lapsena keskustella tunteistaan, tai ylipäätänsä tällaisten ’herkkien’ asioiden käsittely tai niistä puhuminen kun on Suomalaisille varsin vaikeaa, ja ehkäpä juuri tämä sulkeutuneisuus antaa meistä sen ujon kansankuvan ulkomaalaisten silmissä. Uskon tämän kuitenkin olevan nykysukupolvessa muuttumassa parempaan suuntaan
NimetönTarkoituksella kuvaus oli karrikoitu ja synkkä, että saadaan keskustelua. Ei tilanne ihan noin huono ole nykyään kuten MacG totesi. Enkä itsekään pidä yleistämisestä, mutta isossa kuvassa niitä on tehtävä.
Noita hurjia tapauksia näkee kuitenkin nykyäänkin liian usein. Oltiinpa muksujen kanssa toissa kesänä jossain hippokisoissa muksujen kanssa. Noin 5-vuotias tyttö oli vuorossa ja häntä jännitti niin paljon, ettei pystynyt heittämään ja itku tuli. Äiti tuli viereen ’kannustamaan’ pää punaisena: Älä nyt iso tyttö rupee poraamaan, jos et nyt heitä sitä palloa, niin lähetään saman tien kotiin!. Eipä siinä tiennyt alkaako itse itkemään vai nauramaan.
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 10:42:28)
Tarkoituksella kuvaus oli karrikoitu ja synkkä, että saadaan keskustelua. Ei tilanne ihan noin huono ole nykyään kuten MacG totesi. Enkä itsekään pidä yleistämisestä, mutta isossa kuvassa niitä on tehtävä.Noita hurjia tapauksia näkee kuitenkin nykyäänkin liian usein. Oltiinpa muksujen kanssa toissa kesänä jossain hippokisoissa muksujen kanssa. Noin 5-vuotias tyttö oli vuorossa ja häntä jännitti niin paljon, ettei pystynyt heittämään ja itku tuli. Äiti tuli viereen ’kannustamaan’ pää punaisena: Älä nyt iso tyttö rupee poraamaan, jos et nyt heitä sitä palloa, niin lähetään saman tien kotiin!. Eipä siinä tiennyt alkaako itse itkemään vai nauramaan.
Näitä tapauksia on tullut myös nähtyä ja pistää vihaksi.
NimetönJatketaas vielä, kun on henki päällä.
Yksi tärkeä seikkä kulttuurissamme on harjoittelun vähätteleminen. Nuo edellä mainitut esimerkit olisi hyvinkin pitkälle ehkäistävissä, kun harjoiteltas kotona niitä kisoissa tehtaviä asioita. Ei laiteta sitä 5-vuotiasta palloa heittämään sinne yleisön eteen, jos ei se homma ole kotipihassa mielekästä. Ja kyllähän se pallo lentää, jos sitä on kotipihassa riittävästi heitelty. Nyt tahtoo olla niin, että lapset tuijottavat telkkarista elokuvia ja pelaavat tietokonetta. Näillä taustoilla viedään urheilukisoihin ja ihmetellään, kun lasta jännittää.
Kyllähän jokainen tämän tietää työelämästäkin. Jos tulee joku tärkeä tilaisuus, missä pitää esim. jonkinlaisen puheen, huomattavasti helpompi on yleisön eteen astella, kun on hyvin valmistautunut ja asiaa harjoitellut.
Suomessa ( taas yleistys ) on vaan myös se paha puoli, että kovia harjoittelijoita ei arvosteta. Aletaan vaan supisemaan, että helppoahan sen on, kun asuu päivät pitkät tuolla kentällä. Tästä hyvänä esimerkkinä oli viime ja toissa kesänä tänne blogia kirjoitellut kaveri joka oli nälvitty klubin terassilla pystyyn, kun kehitys oli huikeaa kovan ja tehokkaan harjoittelun myötä.
MacG kirjoitti: (16.12.2010 10:05:07)
Hyvä avaus, joskin aika ’tumman’ kuvan maalasit 10 vuotiaista. Itse en olisi ihan noin jyrkkä, mutta toki yksilöitäkin on.Omalta osaltani ja kokemuksieni kautta osatekijänä on varmaankin kultturelliset erot. Jenkeissä perhe-elämä on hyvin paljon keskeisemmässä roolissa noin yleisellä tasolla kun mitä täällä Suomessa. Tarkoitan tällä sitä, että kouluissa ja muutenkin järjestetään paljon tapahtumia jossa odotetaan että koko perhe osallistuu. Jäät hyvin nopeasti ulkopuoliseksi jollet ota osaa näihin tapahtumiin. Jo pienestä pitäen järjestetään eri ’little league’ kisoja, pesis, jenkkifutis, softball yms. ja nämä ovat yleensä sellaisia viikonlopputapahtumia joihin odotetaan koko perheen osallistuvan. Vanhemmat ovat paljon enemmän läsnä pienestä pitäen, ja näinollen henkisenä tukena niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tämä on hyvin havainnollistettu kaikissa mittelöissä ihan peruskoulun- yliopistomittelöihin asti. Jengiä on kuin pipoo kannustamassa omiaan.
Täällä Suomessa homma tapahtuu pitkälti niin että lapset viedään treeneihin, ja haetaan pois kun treenit loppuvat. Joissakin paikoissa jopa kielletään vanhempien läsnäolo (jotta valmentajat saisivat mukamas työrauhan). Tästä seuraa väistämättä se että valmentaja omalta osaltaan ’kasvattaa’ lasta omien näkemystensä mukaisesti, ottamatta huomioon ollenkaan sitä että nämä saattavat olla ristiriidassa lapsen kotikasvatuksen tai näkemysten kanssa. Ryhmäpaine omalta osaltaan luo myös oman pikku nyanssinsa tähän. Jos valmentaja on kuokka, niin lapsi voi olla ’pilalla’ hyvinkin nopeasti. (Futiksessa ja lätkässä kuulee usein näistä valmentajahemmoista joilla ei oikein tuo pedagogiikka ole kohdallaan). Kun vielä muistetaan se että lapset kehittyvät eri tahtia, ja kun tuovat kotiinsa negatiivisia tunteita pieleen menneestä suorituksesta, miten siellä kotona pystyttäisi asiaan ottamaan kantaa jollet itse ole ollut paikalla? Joudut luottamaan valmentajan ja lapsen sanomisiin jotka saattavat olla täysin ristiriidassa toisiinsa, koeta nyt siinä sitten olla objektiivinen ja kannustava jollei faktoja ole kunnolla tiedossa.
Toisaalta ehkäpä juuri tuo mitä sanoit siitä ettei lapsena keskustella tunteistaan, tai ylipäätänsä tällaisten ’herkkien’ asioiden käsittely tai niistä puhuminen kun on Suomalaisille varsin vaikeaa, ja ehkäpä juuri tämä sulkeutuneisuus antaa meistä sen ujon kansankuvan ulkomaalaisten silmissä. Uskon tämän kuitenkin olevan nykysukupolvessa muuttumassa parempaan suuntaan
Mä en enää ymmärrä koko juttua. Toisessa ketjussa tyrmäsit näkemykseni täysin ja heitit täysillä paskaa niskaan. Nyt täällä puhut hyvinkin samoista asioista ja ongelmista.
’Minäkuva’ muodostuu monesta asiasta ja on isoin juttu mentaalipuolen osalta. Sen muodostuminen alkaa erittäin nuorena ja sen muodostumisessa perhe on avainroolissa. Jos se ei hoida tehtäväänsä hyvin, ei siihen syvimpään osaan yksikään psyykkari oikeesti pääse samalla tasolla kiinni myöhemmin.
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 11:16:44)
Tästä hyvänä esimerkkinä oli viime ja toissa kesänä tänne blogia kirjoitellut kaveri joka oli nälvitty klubin terassilla pystyyn, kun kehitys oli huikeaa kovan ja tehokkaan harjoittelun myötä.Sorry offtopic, mutta olisko tuo blogi (vielä) jossain nähtävissä. Itsekin miettinyt kevyttä bloggaamista edistymisen seurantaan..
Nimetönsdriver kirjoitti: (16.12.2010 11:52:56)
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 11:16:44)
Tästä hyvänä esimerkkinä oli viime ja toissa kesänä tänne blogia kirjoitellut kaveri joka oli nälvitty klubin terassilla pystyyn, kun kehitys oli huikeaa kovan ja tehokkaan harjoittelun myötä.Sorry offtopic, mutta olisko tuo blogi (vielä) jossain nähtävissä. Itsekin miettinyt kevyttä bloggaamista edistymisen seurantaan..
Akatemia Tuossahan tuo olisi.
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 9:10:46)
Mä olen sitä mieltä, että kotikasvatus ja kulttuuri on suurin syy siihen, miksi suomaisilla on monesti vaikeuksia ottaa sitä viimeistä voittamiseen tarvittavaa askelta. Emme me ole jäljessä huipulla tapahtuvassa psyykkisessä valmennuksessa.Otetaanpa 10 keskiverto suomalaista kymmenvuotiasta golfaajaa tuonne rangelle esittelemään taitojaan yleisölle. Lähes jokainen menee areenalle hiukan häpeissään luetellen mielessään niitä asioita joissa muut ovat parempia. Yleisö, joka kostuu pelaajien vanhemmista ja sukulaisista, ei oikein tiedä uskaltaako taputtaa ja kehua suorituksia, ettei vaan nolaisi itseään. Epäonnistumisen tullessa juniori lähes purskahtaa itkuun ja isä puhisee häpeissään, kun poika/tyttö on häpäissyt koko perheen. Oli huonompi kun muut ja vielä itkee päälle.
Miksi ihmeessä asia on noin? Itse olen mukana jääkiekossa junnuvalmennuksessa ja tuo ei miltään osin päde siellä. Jokainen junnu hinkuu pelissä jäälle kuin viimeistä päivää täysin riippumatta siitä, onko joukkueen superlahjakkuus vai taidoiltaan vähäisempi. Katsomossa on aina vanhempia runsaasti ja näyttämisen, sekä osallistumisen halu on todella suuri. Kaikki joukkuekaverit kannustavat toisiaan tasosta riippumatta ja joukkue tekee käytännössä kaikki yhdessä.
Miksi hemmetissä golfissa lapset häpeilevät ja ujostelevat, kun jääkiekossa mennään rinta rottingilla näyttämään vastustajalle ja ylöisölle mitä osataan?
Ei tässä ole kyse mistään perhekasvatuksen eroista USA vs. Suomi, vaan tässä on ehkä enemmälti kysymys lajikohtaisen valmennuksen eroista.
NimetönGolf oli vaan esimerkki. Enemmänkin kyse on yksilö- ja joukkuelajista. Joukkueen mukana on helpompi mennä, kun omana ittenä. Tosin jääkiekossa alkaa olemaan kulttuuri jo sillä tasolla, että pahimmat öykkäröinnit siirretään sivuun.
Hörhö kirjoitti: (16.12.2010 12:48:54)
Miksi ihmeessä asia on noin? Itse olen mukana jääkiekossa junnuvalmennuksessa ja tuo ei miltään osin päde siellä. Jokainen junnu hinkuu pelissä jäälle kuin viimeistä päivää täysin riippumatta siitä, onko joukkueen superlahjakkuus vai taidoiltaan vähäisempi. Katsomossa on aina vanhempia runsaasti ja näyttämisen, sekä osallistumisen halu on todella suuri. Kaikki joukkuekaverit kannustavat toisiaan tasosta riippumatta ja joukkue tekee käytännössä kaikki yhdessä.
Miksi hemmetissä golfissa lapset häpeilevät ja ujostelevat, kun jääkiekossa mennään rinta rottingilla näyttämään vastustajalle ja ylöisölle mitä osataan?
Ei tässä ole kyse mistään perhekasvatuksen eroista USA vs. Suomi, vaan tässä on ehkä enemmälti kysymys lajikohtaisen valmennuksen eroista.
Olen kuullut että lätkässa ja varsinkin futiksessa jotkut valmentajat pyrkineet toteuttamaan liikaa itseään liian raadollisin metodein jolloin se hauskuus muuttuu enemmänkin suorituspohjaiseksi (inttifiilis). Kavereita ’penkitetään’ jos ei syystä tai toisesta pystyneet täyspainoisesti treenaamaan. Seurauksena loukkaantumisia ja monelta osin tästä johtuen myös lajin lopettaminen. Junnut kyllä panevat itsensä likoon, mutta minkäs teet kun paikat pettävät? Ymmärtääkseni näihin ollaan puututtu mutta kuinkahan paljon sitä ko. lajeissa vielä esiintyy? Tähän viittasin edellisessä viestissäni lapsen ’pilaamisesta’.
Yksilölajeissa tuo valmentaminen on kuitenkin niin paljon henkilökohatisempaa, ja koska valmentajan vaikutus yksilön mentaalipuolelle on mielestäni huomattavasti korkeampi kuin joukkuelajeissa, niin tällöin tulisi valmentajan ja vanhempien kommunikointi olla kunnossa jottei lapselle synny ristiriitoja valmentamisen ja kotikasvatuksen välille.
Sinänsä tuota perhekasvatuksien eroja on kiva vertailla koska nämä varmaankin jollain asteella vaikuttaa tuohon itsevarmuuteen ja henkiseen kanttiin.
NimetönMacG kirjoitti: (16.12.2010 13:07:52)
Sinänsä tuota perhekasvatuksien eroja on kiva vertailla koska nämä varmaankin jollain asteella vaikuttaa tuohon itsevarmuuteen ja henkiseen kanttiin.Se on kaiken a ja o, kuten ts on koittanut viestittää. Vanhempien käyttäytyminen ja arvot ovat avainasioita, ei mikään hiukan vaikuttava asia. Mentaalivalmentajat valmentavat jo huippuja, joilloin oikeita asioita on jo lapsuudessa ja nuoruudessa tehty. Niiden pitää antaa työkaluja siihen viimeiseen silaukseen, jota voittamiseen vaaditaan. Ja kun työ on tehty lapsena oikein hyvin, niin mitään mentaalivalmentajia ei edes tarvita. Samahan tuon swingin kanssa on. Jos on luonnollinen ja tehokas swingi lapsena opittu, niin ei siihen auta kenenkään mennä hirveästi sorkkimaan.
Ja tuohon jääkiekko-vertaukseen vielä. Yksilölajit ovat siinä mielessä haastavampia, ettei kukaan pelasta omaa huonoa suoritusta. Joukkuelajeissa siellä voi olla vielä pakki tai maalivahti.
Itse pelasin junnujääkiekkoa 6-13 ikäisenä ja jalkapalloa A-junnuihin asti 17-18 vuotiaaksi. Käytännössä se meni niin, että jos teit virheen matsissa tai pelasit ’huonosti’ harkoissa, niin jalkapallossa et päässyt avaukseen ja kentälle pääsi esim. toisen puoliajan viimeiset 10 minuuttia kun peli oli jo varmasti hävitty tai voitettu. Jääkiekossa meillä oli tällaset ’värihihnat’, jotka kiinnitettiin käteen kun pelattiin. Keltainen hihna oli ykköskenttä, punainen oli kakkoskenttä, sininen kolmoskenttä ja vilttikentälle ei annettu hihnoja ollenkaan. Sanottiin että ei tarvitse pukea kaikkia kamoja, mutta ollaan valmiina, jos joku loukkaantuu tms. Sitten valmentaja jakoi nämä värit aina pukukopissa ennen matsia ja ne oli mukavia tilaisuuksia kun selvitettiin, että ketkä on parhaita ja ketkä huonoja, tai ketkä ovat olleet viimeaikoina huonoja.
Eli toisinsanoen, vaikka oltiin jotain 10-vuotiaita, niin silti se näkyi samantien peliajassa tai muussa joukkueen hierarkiassa jos oli ’kehityksestä jäljessä’ tai oli mokannut aikaisemmin matsissa tai treeneissä. Esimerkiksi itse pelasin jalkapallossa hyökkääjänä kärjessä ja jos ei parissa edellisessä matsissa tullut maaleja, tarkoitti se käytännössä vaihtopenkkiä. Vaikka kyse oli lapsista, niin mentaliteetti oli monesti sellainen, että jos olet paska niin sitten olet paska ja istut vaihdossa. Kaikki toivoivat, että jossain vaiheessa se kyllästyy ja lopettaa, jotta ’huono’ pelaaja saadaan pois joukkueesta. Toinen vaihtoehto oli toivoa, että se ei ole haittaamass hyviä pelaajia mutta maksaisi kaikki seuran maksut. Kaikista kuumottavimpia tilanteita oli myös autossa istuminen kotimatkalla, jos oli pelannut huonosti lätkämatsissa tai futismatsissa. Sieltä tuli ne perinteiset ’pelasit kuin pullopersesika’ yms. suomalaiset jutut, jotka nyt kyllä hieman huvittaa, mutta siihen aikaan oli ns. tippa linssissä. 🙂
Ehkä kaikista uskomattominta, mitä jälkikäteen olen kuullut oli tämä poliittinen peli joukkueen vanhempainilloissa, joissa niin sanottujen hyvien pelaajien vanhemmat ihmettelivät suureen ääneen jos huonot pelaajat pääsevät kentälle tai oma poika joutuu tulemaan vaihtoon. Siellä muodostui leirejä, joissa huonojen pelaajien vanhemmat yrittivät saada omalle pojalleen edes jonkunverran peliaikaa ja parempien pelaajien vanhemmat yrittivät saada huonoja pois kentältä tai huonompiin joukkueisiin. Samaan sarjaan kuuluu kaikennäköset ’kaljoitteluporukat’, joissa pelaajien vanhemmat kävivät valmentajan kanssa suunnittelemassa junnujoukkueen peluuttamista.
Toivottavasti asiat ovat kehittyneet noista ajoista ja meiningistä. Jääkiekon lopetin, koska kuuluin tähän niin sanottuun ’huonoon’ porukkaan seuran ykkösjoukkueessa, enkä halunnut siirtyä sen takia seuran muodostamaan ’jämäjengiin’, mihin pyrittiin siirtämään kaikki, jotka katsottiin huonoiksi. Jalkapallo loppui sen takia, koska A-junnuissa olisi pitänyt panostaa täysillä ja treenata 5 kertaa viikossa, mitä en olisi jaksanut lukion tai myöhempien opintojen ohessa tehdä. Jos olisi treenannut vähemmän niin ei olisi päässyt pelaamaan. Jäljelle jäi golf, joka oli noiden lajien ohessa tuollaisena ’sivulajina’ tai ’hubailulajina’, jota oli kiva käydä vain lätkimässä kavereiden tai isäukon kanssa. Sitä on kohta takana 13 vuotta, kun suoritti gc:n 10-vuotiaana.
Yhteenveto: omana junnuaikana palaute oli paskaa ja jos mokasit, niin se näkyi samantien.
Ainiin, voisin vielä lisätä että tuosta junnuaikaisesta jääkiekkojoukkueesta vissiin muutama on pelannut mestiksessä ja vain yksi pelaa sm-liigassa jossain nelosketjussa. Jalkapallojoukkueesta kukaan ei pelaa divareita korkeammalla.
Hyva aihe ja ajankohtainen omalla kohdalla. Siis asun Aasiassa ja avovaimon pojanpoika pelailee ja kehittyy, taytti just 12 v. Todella innokas, rangelta ei iltaisin malta lahtea kuin puolivakisin. Ei todellakaan mitaan tunnin treenia ja kotiin. Tulee varmaan hyva golfari, kuinka hyva sen aika nayttaa. Miesten tiilta scoret siella 85 – 93, ei viela mitta riita pidemmilla par 4 ja 5.
Perhe on tarkea ja lahipiirin tuki varaukseton. Valmentaja toki opettaa mutta kierretaan kisoja yhdessa, kavellaan mukana kaikki 18 reikaa ja matkustellaan muuallakin kuin kotikentalla. Pelataan yhdessa silloin kuin ei kavereita peliseurana. Kouluun on poika viennyt (opettajan pyynnosta) jokusen voittamansa palkinnon, ilmeisen ylpeana.
Varsinaisen neuvomisen jatan valmentajalle, mutta joskus korjailen selkeita virheita, kuten esim pallon paikka ja stanssin suunta, mailan valinta, liika hataisyys valmistautumisessa lyontiin etc. Itse annan lahes ainoastaan positiivista palautetta, vaimo joskus tuskastuu kun esim putit ei uppoa. Mutta kaiken kaikkiaan hauskaa touhua, varmaan myos pojan mielesta.
Mun mielesta iso apu on, jos perhe on aidosti kiinnostunut junnun harrastuksesta ja osallistuu siihen mieluummin enemman kuin vahemman. En usko etta kukaan ulkopuolinen voisi tossa iassa hoitaa menttaalivalmennusta paremmin.
Aika monen menestyvan golfarinkin taustalta loytyy vanhemmat ja lahipiiri. Ma oon myos vahan sita mielta etta fyysista lahjakkuutta yliarvioidaan. Tietysti golfissa on hyotya jos pituutta tulee mieluummin 185 cm tai yli, mutta kun katsoo noita svingeja niin aika vahan on oppikirjan mukaisia edes tallaiseen maalaisen silmaan. Taustalla on mieleton maara harjoittelua, valtava usko omaan tekemiseensa ja vahva tukiverkosto.Itse valmennan yhtenä valmentajista jalkapallojoukkuetta ja yhtenä pääteemana siinä on että se pitää olla hauskaa mutta jos harjoituksiin tulee tai peliin niin pitää tehdä se mitä osaa. Tosin joku päivä peli ei kulje ja sekin on vain hyväksyttävä. Meidän seurassa on se lähtökohta että kaikki pelaa(pojat on -99 sýntyneitä). Pelaajia on joukkueessa 44 joten aika homma siinä välillä on mutta hyvin on pärjätty… Meidän joukkueessa lähdetään siitä että kannustetaan toisia ja kunnioitetaan vastustajaa sekä omia pelaajia! tuloksia on tullut esim. muutama pelaaja jotka ei uskaltaneet mitään puhua tehdä yms. ovat nykyään kantavia voimia joukkueessamme. Eli se mitä yritän sanoa on että valmentajien tehtävä on saada se potentiaali esiin noista pienistä ihmisaluista. Saada innostumaan, tarjota kykyjä vastaavia onnistumisia jne. jne. joten minä lähtisin siitä että kun kodilta tulee se kannustus yms. valmentaja huolehtii lopusta!
Ensimmäisen pettymyksen vanhemmilleen lapset järjestävät jo minuutin ikäisenä – ei tullut kuin 9 pisteen penska.
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 13:21:52)
MacG kirjoitti: (16.12.2010 13:07:52)
Sinänsä tuota perhekasvatuksien eroja on kiva vertailla koska nämä varmaankin jollain asteella vaikuttaa tuohon itsevarmuuteen ja henkiseen kanttiin.… Mentaalivalmentajat valmentavat jo huippuja, joilloin oikeita asioita on jo lapsuudessa ja nuoruudessa tehty. Niiden pitää antaa työkaluja siihen viimeiseen silaukseen, jota voittamiseen vaaditaan. Ja kun työ on tehty lapsena oikein hyvin, niin mitään mentaalivalmentajia ei edes tarvita. Samahan tuon swingin kanssa on. Jos on luonnollinen ja tehokas swingi lapsena opittu, niin ei siihen auta kenenkään mennä hirveästi sorkkimaan.
…
Olen tuosta osittain samaa mieltä mutta toisaalta myöskin erimieltä. Totta että mentaalivalmentajat valmentavat huippuja, mutta ison osan myös huipulle tähtääviä tai siellä jo käyneitä. Näistä ei vaan otsikoida yhtä paljon kuin jos joku nimimies kääntyy menttaalivalmentajan puoleen. Erimieltä olen tuossakohdin kun sanoit että mentaalivalmentajaa ei tarvita. Ei tarvita ei, jos valmentajalla on omassa valmennuksessaan jonkinasteista pedagoogista osaamista mukana. Pelkkä mekaaninen valmennus tekee kyllä ihmisestä taitavan, mutta kisoissa ei varmasti pää kestä jos vastaan asettuu henkisesti vahva yksilö, joka vähänkin hallitsee psyykkaamisen. Tätä näkee usein tenniksessä kun junnut osallistuvat aikuisten sarjoihin. Moni taidoiltaan huonompi aikuinen onnistuu voittamaan junnun pelkällä psyykkauksella. Ei tarvita montaakaan ’tuuletusta’ sopivassa kohdin, niin johan on junnun nuppi sekaisin. Mitä nuorempi sen helpompi. Luonne kyllä karaistuu iän ja kokemuksen myötä, mutta valmentajillakin ovat omat niksinsä joilla nämä psyykkarit taltutetaan.
Oikeastaan ”kilpailua” on syntymästä kuolemaan saakka – jopa ennen syntymää.
Itse asiassa kaikki olemme tulos ”uintikilpailun” voittaneen yksittäisen siittiön ponnisteluista muita miljoonia siittiötä vastaan tavoitteena ehtiä ensimmäisenä hedelmöittämään munasolu…Urheilun ulkopuolista kilpailua on päivittäin ja joka taholla – kokeet koulussa, pääsykokeet opiskelupaikkaan, työpaikanhakuprosessi, armeija, kisailua tyttö- /poikaystävistä, aviomiehestä tai –vaimosta, kilpailu asiakkaista, ylennys työssä jne. Esimerkkejä riittää…mutta näin se vain on!
Eli täälläkin mainittu terve ”minäkuva” muodostuu muustakin, kuin urheilusuoritusten mukaan. Tilanteessa, jossa minäkuva on yhtä kuin oma urheilullinen menestys, voi tällainen minäkuva tappion hetkellä muodostua kovinkin raskaaksi.
Yleensä jopa lisäten suorituspaineita. Varsinkin yksilölajeissa.Muistelen erästä Tiger Woodsin haastattelua naisseikkailujen jälkeen, jossa hän totesi jotakuinkin seuraavaa: ”I felt I was entiteld to all that..(because I was best golfer on planet – tämä jatko oli jonkin jutun tulkinta).
Esimerkki tarkoituksena havainnollistaa minäkuvan ja urheilusuoritusten ”sekoittumista”.Lasten / nuorten ei suinkaan tule välttää kilpailua ja vetäytyä kisailusta, sillä kuten ylläkin todettiin, kilpailua esiintyy muuallakin kuin urheilussa. Lasten vanhempien rooli tulee tässä mukaan aikaisemmin ketjussa mainittujen kannustamisen ja tukemisen sekä kasvattajan roolissa.
Vanhemmilta opittu asioiden käsittelyn taito ja lapsen kyky vaikeuksien jälkeen ns. ”päästä jaloilleen” ovat seikkoja, joista on hyötyä muuallakin elämässä, kuin golfkentällä.
Oikeastaan mitä tahansa negatiivista golfkentällä tapahtuu, itse pelin tai toisen pelaajan taholta, niin kyky nopeaan ”jaloilleen pääsyyn” – bouncing back, on mentaalinen taito, jota vanhemmat voivat esimerkillään näyttää lapsilleen ja jota vanhemmat voivat myös itse harjoitella.Yllä olevaan koosteeseen olen lainaillut ajatuksia eri haastatteluista, nettiartikkeleista, Dr. Seligmanilta ja Morrista, SGL:n vihkosesta Hyvä Golfvanhemmuus ja jopa koulun bilsan kirjastakin pyrkien soveltamaan mietteitä golfaiheiseen ketjun avauksen kysymykseen.
NimetönMacG kirjoitti: (16.12.2010 15:58:09)
Erimieltä olen tuossakohdin kun sanoit että mentaalivalmentajaa ei tarvita. Ei tarvita ei, jos valmentajalla on omassa valmennuksessaan jonkinasteista pedagoogista osaamista mukana. Pelkkä mekaaninen valmennus tekee kyllä ihmisestä taitavan, mutta kisoissa ei varmasti pää kestä jos vastaan asettuu henkisesti vahva yksilö, joka vähänkin hallitsee psyykkaamisen. Tätä näkee usein tenniksessä kun junnut osallistuvat aikuisten sarjoihin. Moni taidoiltaan huonompi aikuinen onnistuu voittamaan junnun pelkällä psyykkauksella. Ei tarvita montaakaan ’tuuletusta’ sopivassa kohdin, niin johan on junnun nuppi sekaisin. Mitä nuorempi sen helpompi. Luonne kyllä karaistuu iän ja kokemuksen myötä, mutta valmentajillakin ovat omat niksinsä joilla nämä psyykkarit taltutetaan.Joo, mutta kun on tapauksia ns. luonnonlapset, malllia Matti Nykänen. He rakastavat itse urheilua niin paljon, etteivät ymmärrä pelätä mitään. Tähän luonteenlaatuun kun yhdistää hyvät urheilulliset geenit ja mahdollisuus harjoitella niin paljon kuin sielu sietää, niin tuloksena on voittaja lajissa kun lajissa ( ei shakissa ). Jos Nykäsellle olis aikanaan lyöty ns. mentaalivalmentajia horisemaan positiivisen ajattelun merkitystä, niin sekasinhan se olis menny. Äijä tiesi, että osaa hypätä vaikka unissaan. Se riitti.
Yksi asia mua häiritsee näissä ns. mentaalipuolen asioissa. Penkkiurheilijat ja täälläkin kirjoittavat usein sanovat, kun esim Mikko Iloselle tulee epäonnistuminen , ettei kuuppa kestänyt. Millä mittarilla arvioidaan ja mistä katsoja sen tietää, että Mikko on kilpailun paras pallonlyöja ja taitavin kaveri? Varsinkaan penkkiurheilija, joka seuraa kisoja teksti-tv:stä.
Se on mielestäni paskapuhetta, että huipulla kilpailut ratkaistaan 90 prosenttisesti henkisellä puolella. Toiset lyö pidemmälle, kun toiset. Joku lukee griinejä paremmin kuin toinen. Osalla on pientä vaivaa fysiikassa. Ja urheilun paras puoli, sattuma, on myös mukana pelissä.
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 17:37:51)
MacG kirjoitti: (16.12.2010 15:58:09)
Erimieltä olen tuossakohdin kun sanoit että mentaalivalmentajaa ei tarvita. Ei tarvita ei, jos valmentajalla on omassa valmennuksessaan jonkinasteista pedagoogista osaamista mukana. Pelkkä mekaaninen valmennus tekee kyllä ihmisestä taitavan, mutta kisoissa ei varmasti pää kestä jos vastaan asettuu henkisesti vahva yksilö, joka vähänkin hallitsee psyykkaamisen. Tätä näkee usein tenniksessä kun junnut osallistuvat aikuisten sarjoihin. Moni taidoiltaan huonompi aikuinen onnistuu voittamaan junnun pelkällä psyykkauksella. Ei tarvita montaakaan ’tuuletusta’ sopivassa kohdin, niin johan on junnun nuppi sekaisin. Mitä nuorempi sen helpompi. Luonne kyllä karaistuu iän ja kokemuksen myötä, mutta valmentajillakin ovat omat niksinsä joilla nämä psyykkarit taltutetaan.Joo, mutta kun on tapauksia ns. luonnonlapset, malllia Matti Nykänen. He rakastavat itse urheilua niin paljon, etteivät ymmärrä pelätä mitään. Tähän luonteenlaatuun kun yhdistää hyvät urheilulliset geenit ja mahdollisuus harjoitella niin paljon kuin sielu sietää, niin tuloksena on voittaja lajissa kun lajissa ( ei shakissa ). Jos Nykäsellle olis aikanaan lyöty ns. mentaalivalmentajia horisemaan positiivisen ajattelun merkitystä, niin sekasinhan se olis menny. Äijä tiesi, että osaa hypätä vaikka unissaan. Se riitti.
Totta tuo, ja tukee täysin sitä miten siviiliminä ja urheiluminä poikkeaa toisistaan. Toisaalta Harri Ollille voisi mentaalivalmentaja tässä kohdin tehdä hyvää. On nimittäin kovantasoinen lahjakkuus menossa kovaa vauhtia alamäkeä (enkä nyt tarkoita hyppyrimäkeä)
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 17:37:51)
Yksi asia mua häiritsee näissä ns. mentaalipuolen asioissa. Penkkiurheilijat ja täälläkin kirjoittavat usein sanovat, kun esim Mikko Iloselle tulee epäonnistuminen , ettei kuuppa kestänyt. Millä mittarilla arvioidaan ja mistä katsoja sen tietää, että Mikko on kilpailun paras pallonlyöja ja taitavin kaveri? Varsinkaan penkkiurheilija, joka seuraa kisoja teksti-tv:stä.Varmaan pitkälti aikaisempiin ’lähellä onnistumista’ tilanteista, jossa lottopotti jo lähes taskussa, mutta sitten karkaa kuitenkin käsistä. Näitä kun tulee tarpeeksi paljon niin siittähän se spekulaatio alkaa. Toisaalta jos pelaat unelmapeliä 3 päivää ja sitten kaikki romahtaa kahdella viimeisellä reiällä, niin mistä muusta voisi olla kyse kun hermoista?
Kualeppi kirjoitti: (16.12.2010 17:37:51)
Se on mielestäni paskapuhetta, että huipulla kilpailut ratkaistaan 90 prosenttisesti henkisellä puolella. Toiset lyö pidemmälle, kun toiset. Joku lukee griinejä paremmin kuin toinen. Osalla on pientä vaivaa fysiikassa. Ja urheilun paras puoli, sattuma, on myös mukana pelissä.Sattuma ja hyvä tuuri on mukana mitä suurimmassa määrin, mutta ei minusta tuo henkinen puoli ole paskapuhetta, kun nuo suoritteiden onnistumiset ovat yleensä täysin korrelaatiossa tuohon henkiseen tilaan. Kyllähän me kaikki tiedämme ettei pelistä tule yhtään mitään jos valmiiksi vi***taa ykköstiiltä avatessa, varsinkin sen jälkeen kun se eka on vielä OB 😀
NimetönNo otetaanpas esille karski väite. Väitän, että urheilija menestyy parhaiten, kun pelaaja ei välitä yhtään mitään koko henkisestä valmennuksesta. Henkinen valmennus tehdään lajiharjoitteiden ja fyysisteiden harjoitteiden yhteydessä pelaajalta ’piilossa’.
Tämän väitteen perustan siihen, että kun pelaajalla alkaa omasta mielestään olemaan tarve erilliselle mentaalivalmentajalle, hän on itsekin alkanut epäilemään, ettei oma kuuppa kestä. Ja tiukassa paikassa aletaan mietimään henkimaailman asioita, eikä itse suoritusta.
anssijokunen kirjoitti: (16.12.2010 15:52:04)
Ensimmäisen pettymyksen vanhemmilleen lapset järjestävät jo minuutin ikäisenä – ei tullut kuin 9 pisteen penska.Sinulla ei taida olla lapsia?
-
JulkaisijaArtikkelit
Etusivu › Foorumit › Kilpagolf & harjoittelu › Henkinen valmennus lapsena