Siinä missä Tiger Woods ja Phil Mickelson epäonnistuivat, Patrick Reed onnistui. Se on ilmiömäisen lähipelin ja mestarillisen puttaamisen ansiota.
Golfkierros kääntyy usein taisteluksi pareista. Epäonnistuminen leijuu ilmassa, mutta kierros pysyy kasassa par toisensa jälkeen. Onnistumisia ei tule birdien vaan par-pelastusten muodossa. Sitä on golf. Ja etenkin golf on sitä U.S. Openissa.
Jos Winged Foot torstaina ei näyttänytkään maineensa veroiselta, perjantaina se löi pelaajat köysiin. Peli muuttui kamppailuksi pareista, ei birkuistia. Kenttä piti pintansa ja pisti pelaajat horjumaan epätoivon rajamailla. Yksi toisensa jälkeen maailman parhaatkin painoivat ryhtinsä kumaraan ja katseensa kengänkärkiin.
Englanninkielinen termi tälle on grinding. Suomeksi puhutaan graindaamisesta. Skeittaajille termi on tuttu. Siinä lajissa sillä tarkoitetaan eri asiaa, liukumista trukkien varassa kaidetta, rotvallin reunaa tai vastaava pitkin. Se on hyvä mielikuva golfiinkin, graindatessa liu’utaan jatkuvasti, ehkei veitsen terällä, mutta kaiteen reunalla, ja kierros voi kaatua kumpaan suuntaan tahansa.
Sanakirjamääritelmä grinding-sanalle on jauhaminen. Siitä on kyse. Pitää jaksaa jauhaa, vaikka kenttä lyö takaisin jatkuvasti ja tekee olosta tukalan.
Graindaaminen on raskasta. Ote ei saa herpaantua hetkeksikään, muuten korttitalo kaatuu. Periksi ei saa antaa, vaan on keksittävä tapa lyödä pallo yhden putin päähän reiästä ja upottaa se putti.
Tämän Patrick Reed teki perjantaina mestarillisesti. Reed keksi jatkuvasti tavan pelastaa parinsa. Bunkkerista. Syvästä raffista. Ylärinteestä. Alarinteesta. Kaukaa väylästä. Kaikkialta.
Reed löi 14 avauksestaan viisi väylälle. Winged Footin syvästä, tuuheasta – sanalla sanoen pelottavasta – raffista hän ei pystynyt saattelemaan palloaan griinille kuin joka toisella yrittämällä. Mutta Reed puttasi 25 kertaa. Siis vain seitsemällä griinillä kahdesti, muilla vain kerran. Se oli päivän paras lukema – ja täsmälleen sama kuin torstaina. Kun muistetaan miten kaltevat ja nopeat viheriöt kentällä on, se on ällistyttävä lukema. Se on omassa luokassaan.
Kahden kierroksen aikana Reed on putannut 50 kertaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Sami Välimäki puttasi 69 kertaa. Reedin tulos on 18 lyöntiä Välimäkeä parempi. 50 putilla Välimäki siis johtaisi Reediä yhdellä. Näin yksinkertainen yhtälö ei tietenkään ole, mutta ajatusleikki on kiehtova.
Reedin matala puttimäärä oli mahdollista paitsi loistavan puttipelin niin ennen kaikkea luovan ja mestarillisen lähipelin ansiosta. Griinin ympäristössä hän oli ihalitavan monipuolinen ja ilmiömäisen hyvä.
Reed teki kierroksellaan viisi birdieä. Lähes aina kun hän realistisen birdiepaikan sai, hän sen myös käytti. Aina paikka ei ollut realistinen, itse asiassa birdietä edelsi väyläosuma vain kahdesti. Ysillä Reed taikoi birdien lyötyään avauksensa väylästä oikealle, sieltä 220 metriä syvään griinibunkkeriin, bunkkerista puoleentoista metriin ja siitä yhdellä putilla mukiin.
Bogeja syntyi niin ikään viisi. Se on vähän, ottaen huomioon miten huonoista paikoista Reed toistuvasti itsensä avauksensa jälkeen löysi. Tavalla tai toisella, ranteet jäykkinä, hän jysäytti pelivälineensä raffista viheriön läheisyyteen, ja taisteli parin toisensa perään. Reedin lisäksi kamera seurasi samaan aikaan tiukasti Tiger Woodsin ja Phil Mickelsonin peliä. Molemmat kävivät samanlaista kuluttavaa taistelua kenttää vastaan. Mutta heidät Winged Foot voitti. Se murjoi ja hylkäsi vanhat mestarit, mutta Patrick Reediin sen terä ei pystynyt.
En ole koskaan syttynyt U.S. Openista, enkä liioin Patrick Reedistä. Liian nopeiksi viritetyt viheriöt ja maksimaalisen vaikeiksi tuunatut kentät eivät ole sitä golfia, jonka katsomisesta minä eniten nautin. Eilen muuttui jokin.
Lue seuraavaksi: Reed U.S. Openin kärkeen – Winged Foot näytti luonteensa toisella kierroksella
On kyllä todella syvä griinibunkkeri