26.3.–2.4. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[6][5]
KilpailuaSuomalaista

26.3.–2.4. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[6][5]
KilpailuaSuomalaista
Kilpagolf

Monet eurooppalaistähdet ovat ikääntymässä - vallanvaihto saa silti vielä odottaa

Pitkän odotuksen jälkeen tulleet major-voitot aiheuttavat pelaajalle usein kylläisyyttä. Mikään ei silti osoita, että Euroopan terävin konkarikaarti olisi tekemässä tilaa maanosan nuoremmille tähdille.

Vanhassa vara parempi. Näin kai voidaan sanoa, kun tarkastellaan miesten maailmanlistalla korkeimmalle sijoittuneita eurooppalaisia pelaajia. Rankingissa 15:n joukkoon mahtuu kuusi eurooppalaista ja heistä neljä – Henrik Stenson (9.), Sergio Garcia (10.), Justin Rose (13.) ja Paul Casey (15.) – voidaan huoletta luetella konkariosastolle.

Mainitusta nelikosta jokainen on ollut maailmanlistalla top 10:ssä ja paremmalla sijoituksella kuin tällä hetkellä. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että yhdenkään ura osoittaisi hiipumisen merkkejä.

Kokeneen pelaajan menestyksennälkä käy usein koetukselle, kun vuosikausia kestänyt major-voitto vihdoin toteutuu. Huonoimmassa tapauksessa ura on kokenut täydellisen takapakin, ja jotkut ovat lyöneet muutaman vuoden kuluttua hanskat kokonaan tiskiin.

Stenson saavutti major-voittonsa vuoden 2016 Openissa, Garcia viime kevään Mastersissa ja Rose vuoden 2013 U.S. Openissa. Rose, 37, poti jonkinlaista ”major-krapulaa”, mutta selviytyi suhteellisen hyvin ison voittonsa aiheuttamasta pyörityksestä.

Hän on voittanut major-tittelinsä jälkeen neljä turnausta pääkiertueilla ja kirsikaksi kakun päälle olympiakultaa Riossa viime vuoden elokuussa. Englantilainen taisteli Mastersissa lujasti vihreästä takista, ja vain Garcian terävämpi ote uusinnassa esti häntä ottamasta uran toista major-voittoa.

Stensonin, 41, voitot ovat tulleet toisinaan varsin harvakseen kaikkiaan 16 vuoden jaksossa. Ykköstilojen väliin mahtuu useampikin parin vuoden jakso, joten uran ensimmäisen major-voiton jälkeistä yli vuoden kestänyttä kuivaa kautta (voitto elokuussa 2017) ei voi pitää erityisen pitkänä. Siitä huolimatta yksi nykygolfin upeimmista voitosta saattaa yhä pyöriä häiritsevästi hänen mielessään.

Maailmanlistaa taaksepäin tarkastellessa, Stenson ei ole lähes viiteen vuoteen ollut rankingin top 10:n ulkopuolella. Näin on kuitenkin pian vaarassa käydä, ellei loppukaudesta tule laatusijoituksia.

Garcian, 37, listasijoitukset ovat vaihdelleet välillä rajustikin. Hän oli rankingin kakkonen vuoden 2008 lopussa, mutta ajautui kaksi vuotta myöhemmin sijalle 78. Sen jälkeen hänen urallaan ei ole tapahtunut merkittäviä heilahduksia. Nyt hän on listalla sijalla kymmenen voitettuaan tällä kaudella ensimmäisen kerran kolme Euroopan kiertueen kilpailua saman vuoden sisällä.

Espanjanlaisen major-voitosta on kohtalaisen lyhyt aika, joten sen aiheuttama hyvänolon tunne ei välttämättä ole vielä edes iskenyt kunnolla. Isoja asioita ovat myös tuore avioituminen ja maaliskuussa syntyvä pariskunnan esikoinen. Vuosi 2018 antanee hänen osaltaan enemmän vastauksia.

Olisiko British Mastersin aiemmin tässä kuussa voittaneessa Paul Dunnessa aineksia uudeksi kestomenestyjäksi? Kuva: Getty Images

Vailla major-titteliä oleva Casey, 40, saa täyden tunnustuksen sinnikkyydestään. Hän on voittanut ET:llä kunnioitettavat 13 turnausta, mutta nykyisellä ”työpaikallaan” PGA Tourilla vain yhden yli kahdeksan vuotta sitten. Casey on kuitenkin ollut viime aikoina yksi jenkkikiertueen tasaisimmista ja laadukkaimmista suorittajista. Vaikka voitot ovat kiertäneet brittiä, hän oli syksyllä loppuun saakka yksi varteenotettavimmista ehdokkaista FedEx Cupin voittajaksi.

Caseylla on hyviin suorituksiinsa nähden yllättävän heikko listasijoitus (15:s). Hän on saavuttanut vuodesta 2016 lähtien peräti 17 top 10 -sijoitusta, mutta ongelmana on rankingin kannalta voittojen ja etenkin tänä vuonna top 3 -sijoitusten puuttuminen.

Rankingin 15:n joukossa olevista eurooppalaisista ainoastaan viidenneksi noussut Jon Rahm, 22, ja nelinkertainen major-voittaja Rory McIlroy, 28, ovat tukevasti nuorten pelaajien kirjoissa. Jälkimmäisestä odotettiin vielä muutama vuosi sitten poikkeuksellista megatähteä, mutta hänen tilanteensa on kääntynyt viime aikoina menestyksen suhteen hieman huolestuttavaksi. Golf on kuitenkin herkkä laji, eikä ainakaan McIlroyn ikäisen pelaajan parhaiden saavutusten voi muutaman vuoden korpivaelluksenkaan jälkeen katsoa olevan ohi.

Tyrrell Hattonin, 26, (17.) Tommy Fleetwoodin, 26, (19.) ja Matthew Fitzpatrickin, 23, (35.) varaan lasketaan paljon, kun Euroopan kokeneempi kaarti alkaa väistyä takavasempaan. Kyseinen kolmikko tuo jossain määrin mieleen 1990-luvun jälkipuolella ja  2000-luvun alussa huipulle nousseet, nyt nelikymppiset maanmiehensä Lee Westwoodin, Ian Poulterin, Luke Donaldin ja Caseyn. Kaikilla heistä on ollut loistava peliura, mutta se kaikkein halutuin on jäänyt puuttumaan.

Englannissa on pahoiteltu avoimesti, ettei mainituista pelaajista kasvanut koskaan uutta Nick Faldoa, ja lisäksi sitä, onko myös Danny Willett jäämässä ”välimallin” yritykseksi. Willett voitti vuoden 2016 Mastersin, mutta on todennut sen jälkeen kärsineensä jopa motivaatio-ongelmista.

Fleetwoodin, Hattonin ja Fitzpatrickin takana maailmanlista ei lupaa eurooppalaisittain isoa vallankumousta – ainakaan ihan vähään aikaan.

Erityisen tarkkailevan silmän alla parin seuraavan vuoden aikana ovat muun muassa Thomas Pieters, 25, (34.) Alexander Levy, 27, (70.) Jordan Smith, 24, (76.) Paul Dunne, 24, (81.) ja Thorbjørn Olesen, 27, (88.). Listaa voidaan täydentää vielä sadan huonommalla puolella olevilla Matt Wallacella, 27, (113.), Adrian Otaeguilla, 24, (143.) ja Renato Paratorella, 20, (144.).

Huippugolfissa voi toki tapahtua nopeaakin nousua tuntemattomuudesta maailman huipulle. Kenties Euroopan seuraava todellinen eliitti onkin vasta kypsymässä Challenge Tour – tai jopa amatööritasolla. Aika näyttää.

Toimiva maailmanlista

Mikään järjestelmä ei paljasta täysin absoluuttista paremmuutta, kun vertailukohteena on maailman etevimmät golfin pelaajat. Tuskin missään toisessa lajissa tai ainakaan pallopelissä yhtä monella urheilijalla on realistiset mahdollisuudet voittaa mikä tahansa huipputurnaus tai ”riepotella” ranking-ykköstä samalla tavalla kuin golfissa. Eikä golfin maailmanlistan ykkösen odoteta voittavan samanlaisella prosentilla vuotuisia kilpailuja kuin esimerkiksi tenniksessä.

80-luvun puolivälissä perustettu OWGR-järjestelmä (Official World Golf Ranking) asettaa siitä huolimatta varsin onnistuneesti pelaajat maailmanlistalla oikeaan järjestykseen. Se antaa myös riittävän aukottomasti tarkastella pelaajien onnistumista pidemmällä aikavälillä.

Kuka tohtisi epäillä, ettei tämän hetken listan paras suomalainen Tapio Pulkkanen voisi laittaa Mikko Ilosta ja Mikko Korhosta ”ojennukseen” kilpailussa X? Monen mielestä listan haavoittuvaisuus piilee kuitenkin siinä, että – kuten Pulkkasen tapauksessa – haastajakiertueen sankari voi kiilata moitteettoman kauden Euroopan kiertueella pelanneen golfarin edelle.

Kotimainen vallanvaihto? Ensimmäisenä 90-luvulla syntyneenä suomalaispelaajana ET:lle nouseva Tapio Pulkkanen eteni ilman CT-kategoriaa muutamassa kuukaudessa haastajakiertueen suurimmaksi menestyjäksi ja maamme ykköspelaajaksi. Kuva: Getty Images

Olisiko Pulkkanen edelleen paras suomalainen, jos hän pelaisi vaikkapa viisi Euroopan kiertueen turnausta, joihin myös Ilonen ja Korhonen osallistuisivat? Tätä emme tiedä nyt, mutta tuohonkin kysymykseen saadaan lähitulevaisuudessa vastaus, kun koko kolmikko saa kautensa kunnolla käyntiin maanosan ylemmällä ”sarjaportaalla”.

Iso avaintekijä rankingmenestyksessä on joka tapauksessa voitoilla ja muilla huippusijoituksilla vähintään kakkostason kansainvälisissä turnauksissa, joissa OWGR-pisteitä on jaossa. Näistä saadut pisteet vaikuttavat vuoden päivät pelaajan ranking-saldoon, joten huipulta voi romahtaa varsin nopeastikin, jos kunnon tulosta ei vain ota syntyäkseen.

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje