21.–28.5. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[13][24]
KilpailuaSuomalaista
Henkilöt

Mun tapa pelata – surullisen hahmon ritarit

Jotkut tulevat kentälle pitämään ikävää. Silloin muutkin kärsivät.

Kaikki tuntevat pelaajatyypin, joka on rakentanut satunnaisista täysosumista itselleen stardardin, johon suorituksia kentällä verrataan. Mikään ei tahdo kelvata, ja selityksiä tulee liukuhihnalta.

”En ole milloinkaan pelannut näin huonosti.”

”Yleensä lyön draivit ainakin 20 metriä pitemmälle.”

Jne. Jne.

Pahinta on, että pienimmistäkin epäonnistumisista tulee tällaisille pelaajille ”katastrofeja”. Ikään kuin golfkentällä voisi tapahtua jotain pikkuharmeja vakavampaa maailmassa, jossa tsunamit vyöryvät pahaa-aavistamattomille rannoille, siirtolaisveneet uppoavat ja viattomat lapset näkevät nälkää.

Sitten alkaa puhe ”onnesta”, siis huonosta sellaisesta. 

”Tuuli varmaan kääntyi… onneton pomppu… aina mun pallo makaa huonosti…”

Kuitenkin pelaaja nimenomaan golfkentällä on lähes poikkeuksetta oman onnensa seppä. Poikkeuksiakin sattuu, mutta hyvillä ja huonoilla pompuilla on taipumus tasapainottaa toinen toisensa, vaikka se meiltä usein unohtuu. Yleensä taustalla ovat fysiikan lait, joita emme pääse karkuun, vaikka mieli joskus tekisi.

Kun pelaaja alkaa taistella itse rakentamiaan tuulimyllyjä vastaan, pelihuumorille voi jättää hyvästit. Ikävä kyllä ryhmän muut jäsenet joutuvat usein kärsimään mukana.

Kilpakentilläkin tällaisia onnettomia tapauksia näkee. Pelaajia, jotka nyrpeinä tekevät selväksi, että eivät nauti pelaamisesta, koska kokevat kovan onnen tai olosuhteiden olevan itseään vastaan. He näyttävät olevan sellaisen tunteen vallassa, että olisivat mielestään ansainneet enemmän. Millä perusteella?

Kahdeksan kertaa European Tourin Order of Meritin nimiinsä vienyt, kahdeksassa Ryder Cupissa pelannut ja viisi majoreiden kakkostilaa urallaan ottanut Colin Montgomerie on hyvä esimerkki.

Joku ehkä ajattelee, että ikuisen kakkosen leima teki Montysta sellaisen kuin hän uransa huipullakin oli. Yhtä hyvin voi väittää, että juuri nyrpeys ja taipumus hakea selityksiä oman suorituksen ulkopuolelta estivät häntä saavuttamasta unelmaansa major-voitoista.

Oli niitäkin, jotka rakastuivat Montgomerien arvoitukselliseen persoonaan. Mutta suurelle osalle pelaajia ja golfia seuraavaa yleisöä hän oli ”Grumpy”, hapannaama.

Mentally I’ve never been right.

Monty sai aiheen valittaa, jos joku vahingossa henkäisi liian lujaa, puhumattakaan siitä, että helikopteri uskalsi pörrätä lähietäisyydellä. TV-katsojat tottuivat siihen, että Monty pienimmänkin häiriön sattuessa keskeytti valmistautumisensa lyöntiin, veti suupielensä vieläkin alemmas ja loi happaman katseen häiriön suuntaan.

Usein hän hän marssi tylysti pois viheriöltä kohti seuraavaa tiiauspaikkaa ennen kuin muut pelaajat olivat ehtineet pelata reikää loppuun.

Media oppi tuntemaan Montystä myös valoisan puolen, mutta journalisteillekin Monty oli valtaosin valittaja, joka marisi kentän kunnosta, lipunpaikoista tai mikä milloinkin hampaankoloon oli jäänyt.

Heikolla itsetunnolla taisi olla sormensa pelissä. ”Mentally I’ve never been right”, hän on itsekin todennut. Hieman pyylevän Montyn tiedetään esimerkiksi kärsineen ulkonäköpaineista. Niitä ei lainkaan helpottanut se, että Yhdysvalloissa katsojat ilkkuivat häntä Mrs Doubtfireksi Robin Williamsin esittämän elokuvahahmon mukaan.

Paineistaan huolimatta Montgomerie rakensi pääkiertueilla uran, joka on yksi eurooppalaisen golfin komeimmista. Maailmanlistalla hän ylsi kakkoseksi asti, ja Ryder Cupeissa hän onnistui näyttämään itsestään lujan puolensa. Kahdeksasta kaksinpelistään hän ei kertaakaan poistunut häviäjänä. Nelinpeleissä hän oli usein ratkaisijan roolissa.

Monty oli löytänyt oman tapansa pelata jo nuorena. Tunnusmerkilliseksi tuli hallittu feidi, jonka notkeutensa myöhemmälläkin iällä säilyttänyt letkeä svingi saattelee edelleen matkaan. Ikävä kyllä tavalle esiintyä kentällä ei voi antaa yhtä korkeaa arvosanaa.

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje