Kenttämestari Emmi Pietarilalle paras kiitos työstä on kauniissa kesäaamussa hohtava huippukuntoinen kenttä.
(Juttu on julkaistu Golflehden numerossa 7/2018)
On ajettu tuskin kaksi väylää, kun golfauto jo kurvaa väylän laitaan. Emmi Pietarila hyppää kyydistä ja rientää pienen töyrään luo. Väylät on äskettäin lannoitettu, ja pienelle kummulle on jäänyt liian paksu lannoitekerros, jota Pietarila käy tasoittelemassa turvakenkänsä kärjellä. Liian myöhään. Ruohon polttava massa on jo lähtenyt sulamaan. Iltapäiväksi ennustettu sade tulisi kuulemma nyt tarpeeseen.
Matka jatkuu. Pian käy selväksi, että vaikka kentällä on tehty paljon puunkaatoja ja muuta siistimistä yleisilmapiirin ja pelattavuuden parantamiseksi, on Pietarilan mielessä tukuttain parannuskohteita. Tuo puu tuossa, tämä puska tässä, tuo lyöntipaikka ja milloin mitäkin.
Ilman sen suurempaa vieraskoreutta sopii todeta, että maamme kauneimpiin kenttiin lukeutuva Peurunkagolf esiintyy edukseen pienine puutteineenkin, mutta kenttämestarille se ei taida riittää.
Bunkkerit hän malttaa jättää rauhaan. Ne on uusittu kuluvalla kaudella ja tuntuvat läpäisevän seulan.
Vaan eipä ennakoida. Peurunkagolf tunnetaan lumoavista maisemistaan, joissa Ronald Freamin erinomainen kenttäsuunniteltu yhdistyy Keski-Suomelle leimallisiin järvimaisemiin. Pietarila ei kuitenkaan ehdi lähes tyynen järven selkää ihailemaan painellessaan kohti viitosväylän viheriötä vartioivaa suurta bunkkeria. Hiekka on hieman painunut ja paljastanut hiekkaesteen etureunan maakerroksen. Ei kuulemma sovi ainakaan kuvata, jos bunkkeri on tuossa kunnossa.
Siispä haravahommiin.
Ei toimistohommille
Oli melkoista sattuman kauppaa, että Emmi Pietarila koskaan edes astui golfkentälle. Puutarhurin opintoihin kuuluva kolmen ja puolen kuukauden mittainen harjoittelujakso heitti hänet kuitenkin Skotlantiin Elmwood Collegeen, jossa työmaana oli golfkenttä. Opiskelukavereista moni paineli Hollantiin tulppaaniviljelmille.
Monipuolinen ja vaihteleva työ golfkentällä oli erilaista. Oman kädenjäljen näki heti. Se palkitsi. Sen jälkeen Pietarila ei enää halunnutkaan olla ihan tavallinen puistopuutarhuri.
Virinnyt innostus vain kasvoi, kun Pietarila aloitti koulusta valmistuttuaan ensimmäisessä työpaikassaan Helsingin Golfklubilla. Talin kenttämestarina toimi tuolloin Teija Marjamäki. Hän kannusti nuorta kentänhoitajaa ja antoi tälle monipuolisia tehtäviä, vaikka työkokemusta ei juuri ollutkaan.
Golfkentästä tuli Pietarilan koti. Kirjaimellisesti, sillä hän asui kentän toimistorakennuksessa. Saman kesän aikana hän myös aloitti golfin.
Seuraavana kesänä Pietarila kuitenkin päätti kokeilla siipiään vihersisustajan töissä Helsingissä. Pian kävi selväksi, etteivät toimistohommat olleet häntä varten. Oli aika palata golfkentälle. Ei kuitenkaan Helsinkiin, vaan Turkuun ja Harjattula Golfiin.
Mutkainen matka
Työskenneltyään vuoden Harjattulassa Pietarila aloitti golfkentänhoitajan opinnot Lepaalla. Sen jälkeen hän toimi Kankaisten Golfissa Maskussa kentänhoitajana kahden kauden ajan. Pietarilan ystävä asui Ruotsissa Ösmossa, Nynäshamnin golfkentän liepeillä. Talossa oli tilaa hänellekin, ja kun vakinaista paikkaa ei Suomen kentiltä löytynyt, Pietarila päätti muuttaa Ruotsiin.
Vaikka Pietarila viihtyikin länsinaapurissa, hän otti vuoden jälkeen suunnaksi Lontoon ja vaihtoi kentänhoitajan työt hotellisiivoukseen. Jos ei toimistotyö tuntunut omalta alalta, ei sitä ollut hotellisiivouskaan. Lontoosta palattuaan Pietarila ehti asua Suomessa vain kuukauden, kunnes matkusti Espanjaan. Hänet oli hyväksytty FEGGA:n eli Euroopan golfkentänhoitajien liiton stipendiaatti-ohjelmaan. Siihen kuului vuoden mittainen työssäoppimisjakso Murciassa, Polaris Worldin kentillä, sekä etäopintoja Skotlannin Elmwood Collegen Golf Course Management -ohjelmassa.
”Olen tyytyväinen siihen, että olen itse raivannut tieni. Missään ei ole ollut paikkaa valmiina.”
Espanjan kentillä ei siestaa tunnettu. Töitä tehtiin kaksitoista päivää peräjälkeen, sen jälkeen oli kaksi vapaapäivää. Taukoja oli yksi päivässä. Kovasta työtahdista huolimatta Pietarila viihtyi hyvin ja oli vähällä jäädä Espanjaan. Maailmanlaajuisen talouskriisin runnellessa voimalla Espanjaa olivat työpaikat kuitenkin tiukassa. Suomalaisen ammattilaisen sijaan kentät palkkasivat hoitohenkilökuntaa Marokosta, josta sitä oli saatavilla edullisesti.
Kokemus oli kuitenkin kaikin puolin hyvä ja poiki myös arvokkaita kontakteja. Eräs Pietarilan harjoittelujakson ohjaajista vastaa nykyään Ryder Cup -kenttä Le Golf Nationalin kunnosta Pariisissa.
Espanjasta Pietarila lensi Alastaroon. Kauden jälkeen hän lähti reppumatkalle Aasiaan. Seuraavina vuosina työt jatkuivat Aurinko Golfissa, Aura Golfissa ja Maskussa. Sen jälkeen vuorossa oli kolmen kuukauden mittainen reppumatka Australiassa. Reissun päältä Pietarila haki Jyväs-Golfissa vapaana ollutta kenttämestarin paikkaa ja sai sen.
Keski-Suomeen
Vakinainen paikka on kentänhoitoalalla pientä ylellisyyttä. Monilla kentillä vakinaisen henkilökunnan määrää on jatkuvasti karsittu, ja työt teetetään enenevissä määrin kausityöntekijöillä. Silti kentänhoitajilta odotetaan paikoin lojaaliutta työnantajaa kohtaan. Pietarilakin on saanut työnhaussa kieltävän vastauksen siksi, että hän on kauden jälkeen etsiytynyt muualle.
Jyväs-Golfista Pietarila sai vakinaisen pestin, ja pian hän yllätti itsensä asumasta Keski-Suomessa. Siellä hän koki itsensä tervetulleeksi. Seurapohjaisessa kenttäyhteisössä erityisesti naispuoliset harrastajat ottivat tulokkaan ystävällisesti vastaan ja helpottivat sopeutumista.
Suomessa on kymmenkunta naispuolista kenttämestaria. Ala on miesvoittoinen, ja naisena Pietarila on joskus kokenut olevansa tarkkailun alla. Täyttä luottoa ei löydy ennen kuin se on ansaittu. Se on sopinut hänen luonteelleen.
”Olen tyytyväinen siihen, että olen itse raivannut tieni. Missään ei ole ollut paikkaa valmiina”, hän sanoo.
Jyväs-Golfissa Pietarila kuitenkin ajoi itsensä piippuun ja burnoutin partaalle, kun ei osannut olla tekemättä töitä, jos havaitsi kentällä jotain parannettavaa. Kun sosiaalinen verkosto uudessa kotikaupungissa oli ohut, oli helppoa jäädä töihin vähän pidemmäksi aikaa.
”Haluan olla ylpeä omasta työstäni. En tekisi tätä, ellei minulla olisi ammattiylpeyttä.”
Vuonna 2016 parinkymmenen kilometrin päässä Jyväskylästä sijaitsevassa Laukaassa tuli hakuun kenttämestarin paikka. Resurssit olivat huomattavasti paremmat kuin yhdeksänreikäisellä, seurapohjaisella Jyväs-Golfilla, ja Pietarila päätti hakea paikkaa.
Hyppäys kenttämestarin rooliin oli iso. Sisäänajovaihetta helpotti se, että Laukaalla 28 vuotta kenttämestarina vaikuttanut Veijo Hämäläinen työskenteli Pietarilan kanssa puolisen vuotta rinnakkain ennen siirtymistään eläkkeelle. Sitten vetovastuu siirtyi yksin Pietarilalle.
Uusi rooli
Kenttämestarin roolissa opettelemista on ollut paljon. Johtaminen, kommunikointi ja vaatimustason suhteuttaminen omaan tahtotilaan ja tavoitteisiin on ollut välillä hankalaa. Suorapuheinen ja rohkea luonteenlaatu on tulehduttanut välillä tilannetta, mutta pakon edessä Pietarila on hionut särmiään. Toimistohommiakaan ei enää voi välttää. Parhaita hetkiä työssä ovat edelleen aurinkoiset aamut ja hämyiset illat kentällä, oikean työn ääressä.
Monipuolisesta työkokemuksesta on ollut apua. Pietarila on ehtinyt nähdä eri tapoja ja ratkaisumalleja, joita voi hyödyntää omassa työssään. Kollegat ovat rohkaisseet ja auttaneet tarvittaessa, ja auttava puhelin toimii yhä arjen tasolla. Pietarilan mukaan kenttäpuolella työskentelevät ihmiset auttavat Suomessa toisiaan, eikä tietoa pimitetä. Se vie koko kentänhoitoalaa eteenpäin ja hyödyttää kaikkia.
Kentänhoito on päättymätöntä taistelua luonnonvoimia vastaan. Monet alan ihmiset suhtautuvat työhönsä suurella intohimolla ja rima on korkealla. Harrastajilta ei välttämättä heru kiitosta, vaikka siihen olisi syytäkin, mutta huonosti tehty työ huomataan ja palkitaan kitkerän palautteen muodossa. Pietarila myöntää, että kun kiitosta joskus tulee, se lämmittää.
”Sen takia tätä tekee. Haluan olla ylpeä omasta työstäni. En tekisi tätä, ellei minulla olisi ammattiylpeyttä.”
Kauden jälkeen hän aikoo matkustaa jonnekin kauas. Ehkä Etelä-Amerikkaan sukeltamaan. Tai purjehtimaan. Jyväskylässä Pietarila suoritti purjehduskurssin, mutta sen jälkeen hän ei ole vesille ehtinyt. Soutuvenekin makaa rannassa heinien keskellä käyttämättömänä.
Peurunkagolfissa hän uskoo viihtyvänsä pitkään. Työ on kiintoisaa, ja on jo aika asettua.
”Koskaan tässä hommassa ei ole valmis. Pelkästään sää on niin iso muuttuja Suomessa. Talven jälkeen ei koskaan tiedä, mitä on tulossa. Pitkiä ennustuksia ei oikein arvaa tehdä.”