Esittelyssä |
4.12.2018

Luolamies ja rakennustyömaa

Kiitetty suunnittelija, Gil Hanse , pitää hauskaa rakentamalla kenttiä, joita on hauska pelata.

Bill Kittleman, yksi kumppaneistamme, tuli eräänä aamuna luokseni keskustelemaan Merionin 15. reiän korjaustöiden viimeisistä silauksista. Bill oli kentän head pro vuosina 1963–1996, ja hänellä on hyvä silmä ja paljon viisaita ajatuksia. Bill oli apunamme kerran aikaisemminkin täällä Philadelphiassa. Kenttähenkilökunta oli jo lopettanut työt ja vienyt välineensä mukanaan.

Bill huomasi kauneusvirheen bunkkerin reunassa, nappasi kepin käteensä ja alkoi hakata reunaa oikeaan muotoon. Jonkin ajan kuluttua hän lopetti, veti syvän henkosen sikaristaan ja totesi: ”Katso nyt meitä. Me ollaan vain joukko **** luolamiehiä huitomassa ympäriinsä.”

Sen jälkeen olemme aina puhuneet haravien, lapioiden, kengänpohjiemme ja joskus paljaiden käsiemme avulla tapahtuvasta viimeistelytyöstämme ”luolamiehen rakennustöinä”. Se on puoliksi puppua, puoliksi totta. Jotkut arkkitehdit ihan oikeasti laittavat kätensä saveen.

Olin luolamies jo lapsena. Kun olin 11-vuotias, rakentelin veljieni kanssa golfväyliä takapihamme multaan Long Islandin Babylonissa. Teimme oikein patoja ja penkereitäkin ja otimme vettä puutarhaletkusta. Aikanaan suoritin Cornellissa maisteritutkinnon maisema-arkkitehtuurissa ja aloin suunnitella golfkenttiä jo opiskeluaikana. Mutta kaikki sai alkunsa jo takapihalla.

Paljain jaloin kenttää musiikin soidessa kiertäviä kahdeksan hengen ryhmiä. Isovanhempia pikkulasten kanssa. Vasta-alkajia hyppimässä riemusta ensimmäisen griiniosuman jälkeen. Kokeneita pelaajia vauhdissa vain parin mailan kanssa, drinkki kädessä ja naurun raikaessa, vailla huolta tulosten kirjaamisesta. Sellaista on golf The Cradlessa, Pinehurstissa viime vuonna avatulla par 3 -kentällä.

Kaikki lähtee vedenpoistosta. Kun toimitaan veden ehdoilla, tulokset ovat heti parempia, sillä kyse on samalla ongelmanratkaisusta.

Kenttä saattaa olla suurin menestyksemme, sillä onnistuimme täydellisesti siinä mitä lähdimme tekemään: innostamaan uusia pelaajia mukaan ja tekemään pelistä hauskaa. Kun U.S. Open palaa Pinehurst No. 2:lle kesällä 2024, The Cradle toimii suljettuna harjoitusalueena. Toiveissamme kuitenkin on, että pelaajat saisivat muutamaksi tunniksi seuraa lapsistaan tai lähistön tenavista. Olisi tosi makeaa, jos saisimme aikaan jotain Mastersin par 3 -kilpailua muistuttavaa.

Kun seuraavan kerran suunnittelet golfreikää mielessäsi tai pohdit, kuinka joitakin oman kenttäsi väyliä pitäisi muuttaa, lähde liikkeelle siitä perustotuudesta, että vesi valuu alaspäin. Kaikki lähtee vedenpoistosta. Kun toimitaan veden ehdoilla, tulokset ovat heti parempia, sillä kyse on samalla ongelmanratkaisusta. Kun sen tajuaa, hullu arkkitehti ja hänen ratkaisunsa eivät enää näytäkään niin hulluilta.

Golfarit rakastavat par-kolmosia, ja arkkitehdit tietävät sen. Siksi niitä yritetään tunkea ulosmenon ja sisääntulon loppupuolelle. Loppupuolelle siksi, että niiden pelaaminen vie pisimmän ajan, eikä kukaan halua par-kolmosta tukokseksi heti avausreiän jälkeen. Voisin jopa sanoa, että emme milloinkaan suunnittele kenttää, jolla par-kolmonen on kierroksen alkupuolella. Mutta jos sanoisin niin, seuraava käyttöön saamamme maa-alue todennäköisesti pakottaisi heti tuollaiseen ratkaisuun.

Yksi säännöistämme on, että käytämme maaston kaikki luontaiset yksityiskohdat hyväksemme ennen kuin alamme siirtää maata. Maaston muokkaaminen raskailla koneilla käy nykyisin niin helposti. Mutta jos innostuu puskutraktorilla liikaa, luonnonkaunis alue voi pian näyttää pieleen menneen kauneusleikkauksen kokeneelta.

Tasoitukseni on 13, enkä yleensä pelaa siihen. Parhaimmillaan se oli seitsemän, mutta työ golfin parissa tietää ironisesti sitä, ettei golfille jää aikaa. Se on yleinen totuus golfbisneksessä. Jos teet lujasti töitä ja yrität löytää aikaa myös perheelle, oma peli kärsii.

Pidin aina minut golfin saloihin vihkinyttä isoisääni maailman mukavimpana ihmisenä. Hän oli pormestari pikkukylässä, jossa teini-ikäisenä kasvoin. Tuntui siltä, että kaikki suhtautuivat häneen lämpimästi. Joskus ajattelin, että oma näkemykseni oli värittynyt. Sitten illallisilla pari vuotta sitten Jimmy Dunne, Seminolin puheenjohtaja ja yksi golfin rakastetuimmista persoonista, kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Gil, kun poikasena olin caddienä Southward Ho’ssa, hankkiuduin mielelläni isoisäsi mailoja vetämään. Haluaisin kertoa sinulle, että hän oli surkea golfari, mutta mukavin ihminen, jonka caddienä milloinkaan olin.” Se sai minut melkein itkemään.

Joitakin vuosia sitten olin mukana kenttätoimikunnan kokouksessa Tillinghastin suunnittelemalla kentällä lähellä New York Cityä. Yrityksemme työntekijät ovat yleensä kenttäarkkitehtuurin saralla huoneen valistuneimmat henkilöt, eikä meillä yleensä ole vaikeuksia luovia kysymysten ja erilaisten huolten ristiaallokossa. Tällä kerralla oli toisin. Dirk Ziff, komitean jäsen, halusi keskustella pelin sujuvuudesta ja siihen liittyvistä näkemyseroista Tillinghastin ja Devereux Emmetin, kentän alkuperäisen suunnittelijan, välillä. Mies tunsi kentänsuunnittelun läpikotaisin ja oli tässä suhteessa eräänlainen vastine kaverille Good Will Hunting -elokuvassa.

Tällaisia ihmisiä tapaa silloin tällöin, tavallisia golfareita, joilla on nerokas kyky oivaltaa se, mistä kenttäarkkitehtuurissa on kysymys. Käytännön puoli on sitten asia erikseen. Pete Dye tapaa viisaasti sanoa, että voidakseen suunnitella kentän täytyy ensin osata rakentaa se. Mutta lahjakkuutta on selvästi olemassa löytäjäänsä odottamassa.

Useimmat yhdysvaltalaiskentät rakennettiin alkuaikoina hyvin väljiksi, koska kastelujärjestelmiä ei ollut. Näin oli esimerkiksi Oakmontin, Winged Footin, Oak Hillin ja monien muiden laita. Puut eivät edes käväisseet arkkitehtien mielessä. Kun sitten ensimmäiset yksiriviset kastelujärjestelmät rakennettiin, väylät kävivät kapeammiksi, koska vesi ei ulottunut koko alueelle. Ruskeat reuna-alueet näyttivät rumilta vihreiden väylien rinnalla. Kenttätoimikunnat aivan ymmärrettävästi ottivat avuksi puut. Niistä tuli standardi.

Arkkitehdit voivat muokata maata tahtonsa mukaan. Mutta säätä he eivät pysty hallitsemaan. Jos heittää haasteen luontoäidille, jää auttamatta alakynteen.

Mutta aikaa myöten alkoi ilmaantua monia haittoja. Puut rajoittavat kasvaessaan strategisia valintoja ja karsivat vaihtoehtoja pelastautumisyrityksiltä. Heinän hyvinvoinnille ne ovat myrkkyä, piste. Tuli vuorostaan aika hankkiutua puista eroon. Itse pidän puista siinä missä kuka tahansa, mutta olen oppinut suhtautumaan niiden poistamiseen täysin kliinisesti, epäromanttisesti. Kun entisöimme Aroniminkia, Sleepy Hollowta ja Winged Footia, puita poistettiin suuria määriä. Jäsenet aina uskovat jäävänsä kaipaamaan puita, mutta en ole kuullut ainuttakaan poikkipuolista sanaa sen jälkeen, kun niistä on päästy eroon.

Arkkitehdit voivat muokata maata tahtonsa mukaan. He voivat rakentaa lampia, kuivata kosteikkoja, luoda saaria ja kaivaa bunkkereita. Mutta säätä he eivät pysty hallitsemaan. Tulvista kärsiville alueille rakennetut kentät jäävät tulvien alle. Alavalle rannalle rakennettu dyyni pyyhkiytyy aikanaan kartalta. Jos heittää haasteen luontoäidille, jää auttamatta alakynteen.

Jos pitäisi valita kaksi arkkitehtia, joiden kenttiä pelaisin lopun ikäni, valintani osuisi todennäköisesti Alister MacKenzieen ja C.B. Macdonaldiin. Pebble Beachin, Cypress Pointin, Augusta Nationalin ja monet muut suunnitellut MacKenzie käytti maa-alueiden luontaista kauneutta hyväkseen ja istutti soljuvat suunnitelmansa osaksi kokonaisuutta.

Chigago Golf Clubista ja Yalen The Coursesta tunnetun Macdonaldin tavaramerkki olivat puolestaan hänen luomustensa terävät ja kulmikkaat linjat. Kaksikko erosi dramaattisesti toisistaan, mutta kumpaakin yhdisti halu synnyttää harmoninen suhde kentän ja luonnon välille. Macdonaldin monet yksityiskohdat, vaikkakin keinotekoisia, eivät koskaan tee oloa epämukavaksi tai herätä tunnetta siitä, että ne eivät sopisi osaksi kokonaisuutta.

Onko jomman kumman arkkitehdin lähestymistapa parempi? Ei millään muotoa. Oma tyylimme on lähempänä Mackenzietä siinä suhteessa, että yritämme saada kenttämme huomaamattomaksi osaksi luontoa. Mutta voin silti istua alas ja ihailla Macdonaldia. Sama juttu taiteessa: pidän Claude Monet’sta enemmän kuin Lucian Freudista, mutta voin viivähtää pitkänkin tovin Freudin työn äärellä.

Rio oli elämäni seikkailu. Se on aivan toisenlainen maailma.

C.B. Macdonald ja Seth Raynor rakensivat joskus kirjaimellisesti neliön tai suorakaiteen muotoisia griinejä. Tuollaiset suoraviivaiset ratkaisut ovat nykyisin harvinaisempia, koska arkkitehdit uskovat saavansa moitteita mielikuvituksen puutteesta. Mutta Macdonaldin ja Raynorin lineaariset ratkaisut toimivat, koska griinejä ympäröivä värimaailma ei ole monokromaattinen (yhden värin sävyjä sisältävä). Yalen kaltaisella kentällä kasvaa heiniä, jotka pikkuhiljaa antavat oman lisänsä griinialueiden nurmipintaan. Väreissä ja tekstuureissa on eloisaa vaihtelua. Jos kaikki olisi samaa tasaista vihreää, mikään ei antaisi viitteitä kentän hitaasta ja harmonisesta kypsymisestä aikojen saatossa.

Yksi omista rei’istämme on noussut selkeäksi suosikikseni. Rion olympiakentän 16. reiällä, par-nelosella, on mittaa vain 276 metriä, mutta tapa, jolla se haastoi pelaajat, teki siitä unelmieni väylän. Olympialaisten aikana nähtiin eagleja ja birdiejä, ja Matt Kucharin tekemä kolmen putin par. Oli tosi palkitsevaa nähdä, kuinka tiiauspaikalle saapuneet pelaajat asettivat kätensä mailoilleen epävarmana siitä, mikä olisi oikea tapa edetä. Jotkut lähtivät lyömään päälle, kun taas esimerkiksi Henrik Stenson ja Justin Rose jättivät tahallaan lyhyeksi. Mukana suunnitteluvaiheen aivoriihessä kanssani olivat Jim Wagner ja Geoff Shackelford. Tiimityö tuo oman lisänsä siihen rakkauteen, jota tuota reikää kohtaan tunnen.

Rio oli elämäni seikkailu. Joukkoon mahtui puistattavia hetkiä. Yhtenä yönä heräsin valtava tuhatjalkainen kasvoillani. Kun panikoin ja tartuin siihen, otus ruiskutti poskelleni sinistä nestettä, jota ei kolmeen päivään saatu pestyä pois. Ennen kuin lähdimme tutustumaan tuuhean kasvillisuuden peitossa olevaan alueeseen, meitä vakuuteltiin siitä, että olisimme täysin turvassa. ”No hay problema”, he toistelivat. Ja mehän törmäsimme korallikäärmeisiin, valtaviin pythoneihin ja boakäärmeisiin. Aggressiiviset kaimaanit luikertelivat jatkuvasti kohti työmiehiämme, jotka huusivat ja tarttuivat putkiinsa. Oli asetettava miehiä vartioon. Se on aivan toisenlainen maailma. Koneiden tarvitsema diesel tuotiin meille parinsadan litran tynnyreissä. Yhden ressukan tehtävänä oli imaista neste liikkeelle tavallisella letkunpätkällä. Suu tuli joka kerta täyteen polttoainetta. Yhdysvalloissa tuollaisella olisi rikottu kaikkia mahdollisia työturvallisuusmääräyksiä. Riossa se oli pikkujuttu.

Kun minua, Amy Alcottia ja ympäristöaktivisti Owen Larkinia haastateltiin Rion edellä ja kerroimme siitä, miksi juuri meidät pitäisi valita, panin jurona merkille, että kohdallani olevassa lapussa oli nimi ”Gil Hansen”. Olen varma, ettei yksikään paneelin jäsenistä huomannut virhettä. Kun haastattelu oli ohi, tungin lapun salkkuuni ja vein sen kotiin. Lappu on yhä toimistossani. Vaimoni ja lapseni hankkivat siihen kehykset ja osoittavat sitä aina, kun alan heidän mielestään luulla itsestäni liikoja.

Alister Mackenzie sanoi kerran, että jos haluaa luonnollisia pinnanmuotoja, kannattaa laittaa kylähullu tekemään tasaista pintaa. Hän tarkoitti, että kömpelön tekijän käsin tulos on tahtomattakin jollakin tavoin vinksahtanut. Juuri näkymätön ”se jokin” tekee lopputuloksesta pirullisen ja vastustamattoman. Juju on siinä, että oppii olemaan kuin kylähullu tarkoituksellisesti eikä vahingossa.

Pete Dye on ykkönen modernien arkkitehtien joukossa. Vaikka suuri osa hänen kentistään rakennettiin 1980-luvulla ja vaikka ne eivät ole visuaalisesti kestäneet aikaa – elettiin ylilyöntien vuosia, ja PGA West on silmissäni yksinkertaisesti karmea – ihailen Dyen kenttien suurenmoista pelattavuutta. Se, että voin inhota visuaalista puolta ja samalla pitää TPC Sawgrassin kaltaisesta kentästä, puhuu painavaa kieltä strategisten elementtien puolesta.

Ei ole mikään salaisuus, että Winged Footin, Baltusrolin, San Francisco Golf Clubin ja monta muuta kenttää suunnitelleella A.W. Tillinghastilla oli vakavia ongelmia juomisensa kanssa. Kun hänen luomillaan kentillä vierailee, voi pinnanmuotojen rajuuden ja kentän suoranaisen vaikeuden perusteella arvailla, onko meneillään ollut ryyppyputki vai kuiva kausi. Juopottelu näyttää vievän raittiudesta voiton selvin luvuin 80–20. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että juopuneena rakennetut kentät olisivat huonoja.

Fenway Golf Club on yksi suosikeistani, ja se on selvästi syntynyt kaidalta tieltä poikkeamisen aikoihin. Griinien voimakkaat kallistukset, syvät bunkkerit ja monet erikoiset yksityiskohdat ovat upeaa silmänruokaa. Winged Foot West sen sijaan on piirteiltään niin suoraviivainen, että Tillinghast on sitä rakennettaessa todennäköisesti vain vähän tissutellut.

Nuo vanhat arkkitehdit elivät myrskyisää elämää. Invernessin, Pinehurst No. 2:n, Oakland Hillsin ja monta muuta kenttää suunnitelleella Donald Rossilla on huhuttu olleen monta rakastajatarta Rochesterin seudulla. Saattaa tietysti olla pelkkä sattuma, että hän suunnitteli yli puoli tusinaa kenttää juuri tuolle seudulle, joukossa Irondequoit, Monroe, Oak Hill ja Rochesterin Country Club. Meillä arkkitehtuurin harrastajilla on aina ollut omat epäilyksemme.

Skotlantiin rakentamamme Graighead Linksin läpi kulkee Danes Dikeksi kutsuttu muinainen kivimuuri. Kun viikingit tekivät ryöstöretkiään sisämaahan satoja vuosia sitten, he palasivat muurin yli takaisin taistellessaan tietään ulos. Kentän rakennustöiden aikana mukanamme oli koko ajan joukko arkeologeja. Joka kerta, kun iskimme lapion maahan, he siivilöivät maan löydösten varalta. Toivimme, että he löytäisivät kypärän, keihään, kilven tai jotain muuta jännittävää. Ikävä kyllä, mitään muuta ei löytynyt kuin jäänteitä viikinkien paahtamista saksanpähkinöistä. Kaivauksissa tulee vastaan monia mielenkiintoisia esineitä. New Yorkin Sleepy Hollow’ssa esiin tuli vanha hevosenkenkä. Se oli mielenkiintoinen siksi, että se toi mieleeni tarinan päättömästä ratsumiehestä. On kiva nähdä historian paljastavan salaisuuksiaan.

Upeimman löytömme saimme Los Angeles Country Clubilla. North Coursea entisöitäessä yhdellä kaivinkoneen käyttäjistä oli aavistus siitä, missä alkuperäiset 2. ja 6. griini olivat sijainneet. Kun hän kaapi maata varovasti, maa antoi äkisti periksi. Siellä, sysimustassa säilössä, oli toinen vanhoista griineistä – sadan vuoden takaa, mutta niin hyvin säilyneenä, että saatoimme yhä panna merkille vanhojen reikien paikat. Se oli hiljaiseksi vetävä kokemus.

Entisöimme parhaillaan Oakland Hillsin South Coursea. Alkuperäinen design on tietysti Donald Rossin. Robert Trent Jones oli vastuussa uudistuksesta, jonka tulokseksi saatiin se ”The Monster”, jonka Ben Hogan kesytti vuoden 1951 U.S. Openissa. Rees Jones on sittemmin vielä jatkanut isänsä työtä. Tarkoituksena on herättää henkiin eräänlainen Rossin ja Jonesin suunnitelmien hybridi, jossa on mukana parhaat puolet molemmista. Kenttä suljetaan lähes kahdeksi vuodeksi ensi vuodesta alkaen. Kun olemme valmiit, tuloksena on epäilemättä uusi monsteri, vaikkakin hieman erilainen kuin se, jonka Hogan pakotti polvilleen.

Mahdollisuus kieltäytyä tarjouksesta on yksi eduista silloin, kun omille palveluksille on sopivasti kysyntää. Kun tilaisuus uuden kentän suunnitteluun tarjoutuu minulle ja partnerilleni Jim Wagnerille, me kysymme itseltämme kahta asiaa. Ensimmäinen on se, pystymmekö saamaan aikaan jotain ensiluokkaista. Käymme läpi sen, onko budjetti riittävä, erottuuko maa-alue edukseen ja onko hankkeella kokonaisuutena potentiaalia. Toinen kysymys, myönnän sen, kielii siitä, että meistä on tullut hemmoteltuja: Onko meidän mahdollista pitää hauskaa hankkeen parissa? Jimiltä ja minulta kuluu reilusti yli 50 päivää paikan päällä, joten jos perille pääsemiseen tarvitaan monta vaihtoa ja vielä kuuden tunnin ajomatka, hauskuutta ei ole kovinkaan paljon tiedossa sen paremmin minulle kuin mukanani paljon matkustavalle Tracey-vaimolleni. Omistajan kanssa on myös voitava tulla mutkattomasti toimeen. Jos vastaus molempiin kysymyksiin on ”kyllä”, voimme hyvinkin ottaa haasteen vastaan.

Muistat kai, että Alfred Hitchcockilla oli tapana vilahtaa omissa elokuvissaan? Jokaisella omista kentistäni kertautuu kolmesti jokin asia. Kyse voi olla puista, painanteista tai bunkkereista, mutta kolminaisuus on aina löydettävissä tribuuttina kolmelle lapsellemme: Chelsealle, Tylerille ja Caleylle. Noita ryppäitä ei ole helppo havaita; ne ovat eräänlainen golfiin siirretty ”missä Vallu?”, enkä aio julkisesti paljastaa, mitä ne ovat. Jos pelaat Rion olympiakentän, Castle Stuartin Skotlannissa tai Streamsongin Blackin Floridassa, yritäpä ratkaista pähkinä.

Kun olimme uudistaneet Doralin Blue Monsterin vuonna 2014, jouduimme palaamaan takaisin jo kahden vuoden päästä ja siirtämään joukon väyläbunkkereita taemmas, jotta pommittajat eivät löisi niiden yli. Onko uusia kenttiä nyt rakennettaessa koko ajan mietittävä, mihin pallot päätyvät viiden vuoden päästä? Ei oikeastaan. Keskivertogolfarien pituudet ovat jokseenkin sitä, mitä ne ovat olleet jo vuosikymmeniä. Ei Matti Meikäläinen pamauta draivejaan yli bunkkereiden ja tee par-vitosista lyhyitä par-nelosia. Yritämme toimia joustavasti, jättää tilaa mahdollisesti tarvittaville uusille takatiille. Luoti on hyvä pitää lippaassa kaiken varalta.

Laitoimme kolme Trump Doral Resortin kenttää uuteen uskoon ja rakensimme Dubaihin Trump International Golf Clubin. Kaikki sujui aina mutkattomasti.

Lyhentäminen, ei pidentäminen, on itse asiassa ratkaisu. Useimmat miespelaajat eivät taida tajuta, kuinka brutaali 5000-metrinen kenttä on naisille, lapsille ja jopa joillekin miehille. Tarjoamme vastaukseksi kenttiä, joiden kokonaispituus etutiiltä on alle 4500 metriä. 5000-metrinen vaihtoehto säilyy edelleen edistyneempiä naisia ja niitä senioreja varten, jotka eivät halua sanoa pelaavansa etutiiltä. Innokkaille klubipelaajille jää vielä tuttu valkoisten, sinisten ja mustien lyöntipaikkojen valikoima. Yhdestäkään ei muuten enää käytetä sukupuolisidonnaista nimeä. Kyse ei ole mistään pilasta; ratkaisu on välttämätön pelin pitämiseksi hengissä.

Jotkut rypistävät naamaansa ja kysyvät, miksi ihmeessä olen tehnyt töitä Donald Trumpille. Vastaan aina, että miksi en noihin aikoihin olisi tehnyt. Sain hänestä kokemuksia jo ennen presidenttikilpaa, ja ne olivat kaikki myönteisiä. Minun silmissäni hän oli mies, jolla oli halua ja varoja panostaa golfiin. Voisiko enempää pyytää?

Laitoimme kolme Trump Doral Resortin kenttää uuteen uskoon ja rakensimme Dubaihin Trump International Golf Clubin. Kaikki sujui aina mutkattomasti. Doral on aina ollut sinistä vettä, vihreää nurmea ja valkoista hiekkaa. Trump on viehtynyt siistiin ja huoliteltuun ilmeeseen. Rosoinen luonnonmukaisuus ei taida olla hänen makuunsa. Hän on mielellään mukana suuressa kuvassa ja hääri kanssamme Blue Monsterilla ympäriinsä. Oli hänen ideansa rakentaa suuret amfiteatterit 9. ja 18. reiälle. Myös maisemointiin hän antoi tärkeän panoksen.

Luotan mieluiten silmiini niin usein kun pystyn, mutta tieteen ja jopa matematiikan rooli kasvaa koko ajan. Griinien liukkaus ja valitettava halu tehdä niistä nopeita on hyvä esimerkki. Miten suunnitella griinit, jos tyypilliseksi stimpmeter-lukemaksi ilmoitetaan 12 jalkaa? Jotta kallistusta parimetrisessä putissa ei noilla nopeuksilla olisi puolta metriä enempää, kaltevuus voi olla korkeintaan 1,6 astetta. Niinpä iso osa viheriöstä muotoillaan laserin avulla ja noissa rajoissa pysytellen.

Haittapuolena on se, että suunnittelua aletaan tehdä pelattavien reiänpaikkojen ehdoilla sen sijaan, että haettaisiin mahdollisimman mielenkiintoisia griinikomplekseja. Häntä heiluttaa koiraa. Jos griinit olisivat hitaampia – mihin en usko mentävän – niillä voisi olla paljon enemmän tasoja, kumpareita ja muuta hauskaa. Nopeilla griineillä sellainen ei käy päinsä.

En usko, että pyrkimykset griinien nopeuden pudottamiseksi nousevat kunnolla siivilleen. Jos auto kulkee kahtasataa, leikkaatko rajoittimella nopeuden puoleen? Et. Kytkeytyykö griinien nopeus hyvään kentänhoitoon ja ovatko nopeat griinit standardi, johon törmäämme viikoittain tv:ssä? Kyllä ja kyllä. On ihmisluonnon mukaista jäljitellä sitä, mitä pidämme hyvänä. Totta on sekin, että kenenkään ei milloinkaan kuule intoilevan siitä, kuinka hitaat jonkin kentän griinit olivat.

Ne päivät ovat kaukana takana, jolloin yliopistosta maisema-arkkitehdiksi valmistunut nuorukainen löysi heti töitä huippusuunnittelijan toimistosta. Kenttiä ei yksinkertaisesti rakenneta tarpeeksi. Jos haluaa oman nimensä joskus liitettävän uuteen kenttään, on ensin työskenneltävä vuosikausia rakennushommissa, saatava rakkoja käteen, oltava superkärsivällinen ja tehtävä kaikki se, mitä pyydetään. Jos herpaantuu edes hetkeksi, se on goodbye. Menestys tällä alalla on kiven takana.

Tämä on bisnestä, mutta mielestäni emme kilpaile muiden arkkitehtien kanssa. Olemme tarkkoja siitä, ettemme yritä päästä samaan tai yli sen, mitä joku toinen tekee, sillä se vieroittaisi meidät omista vahvuuksistamme ja identiteetistämme. Ajatellaan vaikkapa Streamsongia Floridassa. Coore ja Crenshaw tekivät yhden kentän, Tom Doak toisen ja me kolmannen. Omistaja tietysti haluaa, että kukin kentistä herättää kolmasosassa vieraista halun pelata juuri sen kyseisen kentän, jotta kysyntä jakautuisi tasaisesti. Parasta on, jos vieraat pelaavat kaikki kolme ja väittelevät keskenään iltamyöhään siitä, mikä kentistä veti pisimmän korren. Ei kukaan halua joukkoon selvästi heikointa lenkkiä tai kenttää, joka puitteiltaan ja kokemuksena laulaa muut suohon.

Ben Crenshaw teki minulle paljastuksen vuonna 1988: ”Salaisuus on siinä, että pysyy pienenä.” Hän kertoi haluavansa tehdä Bill Cooren kanssa enintään kaksi projektia vuodessa. Siihen tarvittiin kuitenkin sopimus viidestä kentästä, koska osa jäi aina suunnitelman tasolle. Ainoa ongelma oli se, että joskus kaikki viisi etenivät maaliin asti. Sitä suuremmaksi vaara oli käynyt, mitä tunnetumpia heistä oli tullut. Benin arvio jätti jälkensä minun ja Jimin näkemyksiin toiminnan mittasuhteista. Tällä hetkellä tilanne on ihanteellinen, kun olemme laittaneet rajaksi kolme kenttää vuodessa. Toivotaan, että asiat pysyvät yhtä hyvällä mallilla.

Golfkentän luonne määräytyy sen mukaan, millaisia näköaloja pelaajalle tarjoutuu par-nelosten kolmansissa lyönneissä.

Ihailen vanhoja kenttiä, jotka kieltäytyvät kasvattamasta pituuttaan ja pitämästä itseään ajasta jälkeen jääneinä. Kentän pituuden lisääminen kasvattaa griinien ja tiiauspaikkojen välistä etäisyyttä. Lyöntikulmat muuttuvat, samoin lyöntivalikoima, usein peruuttamattomasti. Hyvä esimerkki on Devereux Emmetin St. George’s Golf and Country Club Long Islandilla vuodelta 1917. Tämä tuntematon helmi on niin hyvä, että kaikki sen pelanneet haukkovat henkeään. Mittaa takatiiltä on vain 5 800 metriä. Siellä on ymmärretty, että asiat loksahtivat paikoilleen jo ensi yrittämällä.

Castle Stuartia mukana suunnittelemassa ollut Mark Parsinen sanoo, että golfkentän luonne määräytyy sen mukaan, millaisia näköaloja pelaajalle tarjoutuu par-nelosten kolmansissa lyönneissä. Ajatus on syvällinen, sillä arkkitehdit ovat yleensä painottaneet draivia, lähestymislyöntiä ja griinin muotoja. Mark haluaa muistuttaa, että griiniosumat ovat harvinaista herkkua valtaosalle pelaajista. Jos onnistumme tekemään lähipelialueista mielenkiintoisia – pieniä kenttiä itsessään – koko kentästä tule piirun verran parempi.

Mark sanoo myös, että jos suunnittelija joskus lakkaa kapuamasta puskutraktorin kyytiin oikeaa työtä tekemään, hän on ”kadottanut koodin”. Se on merkki siitä, että on liian kiire puuttua yksityiskohtiin, jotka huutavat huomiota. Tuollainen kuulostaa pelottavalta. Jos sellaisesta tulee joskus merkkejä, panemme tiukasti kampoihin ja muistamme, mitä Ben vuonna 1988 sanoi. Toistaiseksi olemme pysyneet raiteilla.

Pelkään, että golfsimulaattoreista tulee paljon nykyistä kehittyneempiä. 30 vuoden päästä teknologia mahdollistaa paljon luonnonmukaisemman golfkokemuksen kuin pystymme kuvittelemaan. Näkymät, äänet sekä keli lämpötiloineen ja mahdollisine sateineen saadaan kaikki mukaan. Pallo makaa eri tavoin joka lyönnissä, ja kallistukset ovat aivan kuin kentällä. Tuulikin puhaltaa. Kenties voit kävellä pallollesi. Tuoksut, keskustelut, epäonniset pomput, mistään ei tarvitse tinkiä. Pidän aidosti tätä kaikkea väistämättömänä. Ja toivon, että olen itse siihen mennessä kuollut.

Teksti: Gil Hanse ja Guy Yocom
Kuvat: Finlay MacKay

Kommentit

No en nyt näin itseään pulleaa suunnittelijaa ottaisi millään hinnalla omaa kenttää suunnittelemaan. Menikö Olympiakenttä päähän?

Oma kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.