SVINGITOHTORI tähdille

pete cowen kertoo viidestä major-voittajastaan, leijonalla tehdystä pilasta ja mielessä yhä kummittelevasta tragediasta.

Teksti Guy Yocom kuvat Sebastian Nevols

On varhainen tiistai Royal St. George’sissa kesän 2011 Open-viikolla. Darren Clarke on rauniona. Hän raahustaa rangen suuntaan pää painuksissa ja hartiat lysyssä. Kun hän ehtii kohdalleni, kysyn onko kaikki hyvin. ”Ja paskat”, hän vastaa. ”En saa palloa minnekään. Ajanhukkaa. Voisin yhtä hyvin lähteä kotiin.” Olin ennenkin nähnyt Darrenin tuollaisena ja onnistunut puhumaan hänet turvaan kallionkielekkkeeltä. ”Älä nyt”, sanoin. ”Luvassa on surkeaa säätä eikä kukaan pelaa sateessa sinua paremmin. Miksei sinulla muka olisi mahdollisuuksia? Vilkaistaanpa vähän lyöntiäsi.” Kun Darren oli lyönyt muutaman pallon, annoin hänelle yhden asian pohdittavaksi. Kahdessa tunnissa miehen olemus oli täysin toinen. ”Katsos tätä vastatuulilyöntiä… Haluatko nähdä korkean draw’n?” Darren näytti toinen toistaan upeampia lyöntejä. ”Oletko nyt OK?” kysyin hieman sarkastisesti Darrenin keräillessä kamppeitaan. ”Joo, mutta putit ovat yhä perseestä.” Nauroimme molemmat. Hän voitti Openin kolmella lyönnillä.

Viisi pelaajaa on voittanut majorin valmennuksessani: Darren Clarke, Louis Oosthuizen, Graeme McDowell, Danny Willett ja Henrik Stenson. Muitakin hyviä on ollut: Lee Westwood, Thomas Björn, Sergio Garcia ja Charl Schwartzel (ennen kuin hän voitti Mastersin). Ja nyt Thomas Pieters ja Matthew Fitzpatrick. Yli 200 voittoa ympäri maailman. Olen ylpeä kaikesta tästä, mutta tapanani on ollut pitää matalaa profiilia. Kysehän ei ole minusta. Tavoittelin mainetta, kun pelasin kymmenkunta vuotta ammattilaisena 1970-luvulla. Menestys oli vaatimatonta – suoraan sanottuna epäonnistuin – ja kuuluisuuden mahdollisuus tuli ja meni. Valmentajana on upeaa saada olla osa jotain suurta. Totuus kuitenkin on, että pelaajat sen kaiken tekevät.

Lee Westwood on kertonut minulle, että hänen ensimmäisessä Ryder Cupissaan Valderramassa 1997 kapteenina toiminut Seve tarjosi keltanokalle harjoituskentällä pumpulituppoja. ”Lee, haluan että pistät nämä korviisi ennen ykköstiille menoa. Melu tulee olemaan korvia huumaava.” Lee ei suostunut. ”Ei kiitos. Minä olen treenannut pitkään saadakseni kuulla nuo huudot.” Se kertoo paljon huippupelaajien luonteesta. He rakastavat esillä olemista.

Golfissa kehittyminen ei ole kummoinenkaan juttu. Voin taata dramaattisia tuloksia 15 minuutin päivittäisellä harjoittelulla, jopa ilman mailaa. Useimmilta puuttuu kuitenkin kyky tarvittavaan asialle omistautumiseen. Puhuin äskettäin 500 australialaiselle klubipro’lle. ”Olemme pitkään tienneet, että 15 minuutin päivittäinen kuntoilu lisää elinikää useilla vuosilla”, sanoin aluksi. Sitten pyysin niitä nostamaan kätensä ylös, jotka ovat kuntoilleet tuon vartin päivässä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Yksikään käsi ei noussut. ”Jos ette haluaa antaa ajastanne 15 minuuttia saadaksenne lisää elinvuosia, miksi kuvittelette että pelaaja näkisi vaivan golfin tähden?” Ajatus on helppo myydä, mutta toimeenpano on eri juttu.

Parhaiden pelaajien erilaisuus ei lakkaa kiehtomasta minua. Fyysisellä lahjakkuudella ja tunteisiin, temperamenttiin ja kunnianhimoon liittyvillä taipumuksilla on monet kasvot. Louis Oosthuizenin lahja oli olla haluamatta peukaloida sitä suurenmoista svingiä, joka toi Open-voiton St. Andrewsissa 2010. Svingi on perustaltaan sama, joka hänellä oli amatöörinä yhteistyömme alkaessa. Se on lahja, uskokaa pois. Kun pelaaja menestyy, sisäinen ääni kuiskii koko ajan korvaan, että pienellä muutoksella kaikki voisi mennä vieläkin paremmin. Tie voi olla tuhoisa, ja onneksi Louis ei koskaan kuullut tuota ääntä. Myös tärkeät asiat elämässä ovat samoja kuin ennenkin. Perhe on aina ensimmäisenä, maatilana toisena ja golf vasta kolmantena. Näin se tulee aina olemaan.

Danny Willettin suurin lahja on jotain sellaista, mitä ei voi opettaa. Tarkoitan ramppikuumeen täydellistä puuttumista. Näitkö hänet Mastersissa? Käsillä oli uran ja kenties koko elämän tärkein tilaisuus ja silti hän pelasi kuin kavereiden kanssa kotona. Se oli uskomatonta. Esiintymiskammo on yksi tapa hyytyä. Se on pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta. Siihen törmää kaikkialla: karaokebaareissa, puhujapöntöissä ja jopa kavereiden kanssa pelatuilla viikonloppukierroksilla. Opetuksilla siitä ei pääse eroon. Kaikki on käytävä omakohtaisesti läpi. Bernhard Langer onnistui siinä yipsinsä kanssa. Mikä hyydyttää Tiger Woodsin? Esiintymiskammo. Tämä suuri urheilija, joka ennen nauroi epäonnistumisille, pelkää nyt näyttävänsä samalta kuin tavalliset kuolevaiset. Niinpä hän tekee niin kuin muutkin esiintymiskammosta kärsivät: alkaa peukaloida ja ylianalysoida tekniikkaansa. Se tyrehdyttää luovuuden ja estää luontaista lahjakkuutta tulemasta esiin.

Tiger Woodsin svingi oli joissakin suhteissa parhaimmillaan viimeisellä amatöörikaudella. Backsvingissä oli korkeutta. Downsvingissä tapahtui upea pudotus, ja ylävartalo hidastui hetken tavalla, joka antoi käsille aikaa tulla mukaan. Lopulta Tiger tuli osuma-alueelle uskomattoman räjähtävällä tavalla. Hän ei milloinkaan tule yltämään samaan, jo ikänsäkin vuoksi. Iän myötä jokainen alkaa näyttää tavalliselta.

Vietän suuren osan ajastani onnettomien miljonäärien parissa. Jos kuvittelet kiertueammattilaisten olevan mittaamattoman onnellisia ja tyytyväisiä, voin vakuuttaa että käsitys ei vastaa todellisuutta. Moni toki on, mutta useimmat eivät ole. He ovat terveitä ja rikkaita ja elävät unelmaansa, mutta jokin heissä – perfektionisti ehkä – tulee esteeksi onnellisuudelle. Kun asiaa oikein pohtii, elämässä on vain kaksi perustarvetta: ruoka ja suoja. Sen jälkeen kaikki on pelkkää näyteikkunassa olemista. Uusi iPhone? Uusi auto? Isompi asunto? Älä naurata. Saan lähes päivittäin muistutuksen siitä, että raha ja kuuluisuus eivät tuo mukanaan onnea.

Kun katson Adam Scottia valmentajan silmin, näen eräänlaisen arvoituksen. Toisaalta näen kaiken luontaisen taidon ja hämmästelen muiden tavoin sitä, miksi hän ei ole saavuttanut enempää. Toisaalta tajuan, että hänellä on jo Mastersin vihreä takki, WGC-mestaruuksia ja voittoja eri puolilta maailmaa. Miksi puhua alisuorittamisesta? Ei häntä voi syyttää mistään. On kyse hänen elämästään. Tyytyminen jo saavutettuun ei ole rikos.

Kun ryhdyin ammattilaispelaajien valmentajaksi, rakensin heti yhteistyön pohjaksi mallin, joka poikkeaa paljon amerikkalaisesta lähestymistavasta. Yritykseni Top Ten Golf Limited laskuttaa palveluistaan puhtaasti tulosten mukaan. Saan neljä prosenttia pelaajan palkintorahoista, mutta vain sijoituksista kymppikärkeen. Jos pelaaja ei sijoitu kympin sakkiin, en saa mitään. Katan kaikki omat kuluni ja olen käytettävissä lyhyellä varoitusajalla. Olen ylpeä mallistani. Ketkä muut urheiluvalmentajat uskaltavat kokeilla samaa? Välillä on ollut jaksoja, jolloin pelaajien agentit ovat pitäneet osuuttani kohtuuttoman suurena. Siksi sopimuksissa on nykyisin ehto, joka sanoo, että jos pelaaja syystä tai toisesta jättää tallini eikä anna vastineeksi minkäänlaista hyvitysmaksua, hän ei voi enää käyttää palvelujani myöhemmin. Näin kävi useita vuosia sitten auttamani erinomaisen pelaajan kanssa. Pelaaja oli mukana Ryder Cupissa ja maailmanlistan top 50:ssä. Agentti soitti ja sanoi pelaajan lähtevän omilleen jättämättä minulle mitään korvaukseksi. Varoitin, että pelaaja ei enää voisi käyttää palvelujani. Hieman myöhemmin pelaajan tulokset alkoivat heiketä. Agentti soitti ja kysyi suostuisinko aloittamaan yhteistyön uudelleen. ”Et ilmeisesti kuunnellut mitä sanoin”, vastasin. En voinut syödä sanojani. Kaikkea hyvää hänelle. Hän on mukava kaveri ja yhä hyvä pelaaja.

En pidä puttaamisesta. Sen painoarvo tuloksissa on liian suuri. Jos minusta olisi kiinni, jokainen putti olisi vain puoli lyöntiä. Otetaan esimerkki. Pelaaja A lyö pallon kolmosraudalla yli veden ja kolmen metrin päähän griinin takaosassa oikealla olevasta lipusta – ja missaa sitten putin. Pelaaja B vetää pallon pahasti kainaloon vasemmalle, nostaa pitchin kahteen metriin ja upottaa putin. Minun systeemissäni pelaaja A saa tulokseksi 2, pelaaja B 2 1/2. Sitä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi. Pelikin nopeutuisi.

Autoin Irlannin miesten maajoukkuetta, kun Rory McIlroy oli 13–14 vuoden iässä. Minulle kerrottiin hänen olevan todellinen lahjakkuus. Kun sitten tapasin Roryn, heitin hänelle haasteen. ”Sinä varmaankin osaat tämän”, sanoin ja laitoin hänet lyömään pehmeän ja korkean 30-metrisen bunkkerilyönnin griinin takaosassa olevalle lipulle. Siihen pystyvät vain parhaat. ”Kyllä se onnistuu!”, hän sanoi ja tarttui toimeen. Ei tullut mitään. Kun puistelin päätäni mitä minä sanoin -hengessä, Rory ei ollut lainkaan hämmentynyt. ”Kun ensi kerran näet minut, minä osaan sen”, hän heitti takaisin. Kun hieman myöhemmin matkustin Carton Housen kentälle Dublinin lähelle, Rory tupsahti eteeni. ”Katso tätä”, hän sanoi, astui bunkkeriin ja onnistui mestarillisesti. Rory ei pitänyt mitään itselleen mahdottomana. Into ja itsevarmuus, jolla hän otti kaikki haasteet vastaan olivat lupaus siitä, että hänestä oli tulossa jotain erityistä.

Pelasin European Tourilla vuodesta 1970 vuoteen 1980. Kaksi vuotta jouduin olemaan sivussa selkävaivojen vuoksi. Pientä menestystäkin tuli – vuonna 1974 voitin Tony Jacklinin ja Pete ­Butlerin samana päivänä Benson & Hedges Match Playssä. Mutta ei minusta ollut maailmanluokan pelaajaksi ja toimeentulon kanssa oli tiukkaa. Jaoin 35. tilaa Openissa 1979 Seven voittaessa, mutta palkintorahat eivät riittäneet kulujen peittämiseen. Olin rahalistan 57:s ja pelasin kauden tappiota tehden. Olin 28 ja minulla oli pieni perhe. Oli keksittävä muuta.

Paras ystäväni European Tourilla oli David Jagger. Hyvä pelaaja ja paras tapaamani metkujen keksijä. David oli myös klubipro ja sai kerran puhelun ystävältään, joka oli ostanut täytetyn leijonan pihakirppikseltä. Ystävä sai kehotuksen tuoda leijona varhain seuraavana aamuna klubille. Kaverukset veivät leijonan salaa kentän toiseen päähän ja piilottivat sen piikkihernepensaaseen. Palattuaan he kertoivat paikalle valuville pelaajille, että läheisestä eläintarhasta oli karannut leijona. ”Koko kaupunki on hälytystilassa”, David sanoi. ”Saatte mennä kentälle, mutta olkaa luojan tähden varovaisia.” Arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Nuori poika kurvasi kärryineen suoraan pensaaseen ja oli kasvokkain paljashampaisen pedon kanssa. Poika oli kuolla kauhusta ja juoksi klubille ilman mailojaan. Ja Davidillä oli tietysti hauskaa.

Pelasin ensimmäisen kilpailuni ammattilaisena paikallisen apulaispro’n järjestämässä tapahtumassa. Tulokset olivat 109 ja 100. Kokemus oli traumaattinen, mutta minulla oli rohkeutta allekirjoittaa tuloskortit. Kun akatemiaani tulee junioreja ja alan kertoa heille kolmen K:n menestysreseptistäni elämää varten, otan tapauksen esille. Ensimmäinen K on Kunnioita itseäsi. Ei ole mitään syytä olla nolo, jos on tehnyt parhaansa. Älä heitä mailaa tai menetä malttiasi, sillä ne ovat merkkejä epäkunnioituksesta itseäsi kohtaan. Toinen K on Kunnioita niitä jotka ovat auttaneet sinua. Tämä koskee erityisesti valmentajia, vanhempia ja opettajia. Muista, että jos et kunnioita itseäsi, et kunnioita myöskään heitä. Viimeinen K on Kanna vastuusi, ja sen myötä palataan noihin 100 ja 109 lyönnin kierroksiin. Mitä ikinä tapahtuukin, se ei ole kenenkään muun syy. Älä lähde mukaan siihen syyttelyn kulttuurin, joka viime aikoina on pilannut elämämme. Ole mies, niin löydät kyllä paikkasi elämässä.

Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että onnella ei olisi arpaa elämässä tai golfissa. Onnenkantomoiset on käytettävä hyväksi, ja vastoinkäymisiin on suhtauduttava tyynesti. Jos pallosi hautautuu avausreiällä bunkkeriin, hyppää piikinjäljestä sivuun kakkosella ja löytyy lyöntijäljestä kolmosella, älä sorru ottamaan riskejä. Ole kärsivällinen ja pelaa konservatiivisesti. Kun onni sitten alkaa potkia ja lyöt chipin sisään ennen pitkän putin upotusta seuraavalla reiällä, ole valmis heittämään noppaa. Pelaa rohkeasti golfjumalien hymyillessä.

Sunnuntaina ennen Pebble Beachin vuoden 2010 U.S. Openia istuin Graeme McDowellin kanssa ravintolassa katsomassa TV:stä, kuinka Lee Westwood voitti St Jude Classicin. Graeme meni hiljaiseksi ja tuntui painaneen jotain näkemästään mieleensä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen – Graeme oli 71 lyönnillään vain kaksi lyöntiä kärjestä – totesin ohimennen, että oli harmi, ettei tulos noin hyvän pallonlyönnin jälkeen ollut yhtään parempi. Graeme kääntyi puoleeni, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Minä voi yltää vaikka mihin, usko pois.” Seuraavat kolme päivää hän osoitti, että hänellä on munaa enemmän kuin useimmilla muilla. Graeme on täysin peloton. Hän lyö oikeat lyönnit oikeaan aikaan eikä epäröi, vaikka epäonnistuminen tulisi kalliiksi. Kun Graeme on saanut vaihteen sisään, hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa ovat jotain epätodellista.

Kun aloitimme yhteistyön, Henrik Stensonilla oli tapana käyttää hartioitaan tavalla, josta en pitänyt. Päätin, että Henrikin olisi päästävä tavasta eroon, ja hän noudatti ohjeitani kirjaimellisesti. Päätös ei kuulu parhaimpiini. Muutos vei loputtoman paljon aikaa – niin paljon, että aloin itsekin pohtia sen tarkoituksenmukaisuutta. Lopulta kävi ilmi, että vaiva kannatti nähdä, mutta sain tärkeän muistutuksen siitä, että muutoksen vaikutuksia on puntaroitava hyvin tarkkaan ennen kuin kuin ratkaisuja tehdään.

Kun näen pelaajan lähteneen konaisvaltaisen svingimuutoksen tielle, huolestun hänen puolestaan. Golfsvingin parantaminen tekee hyvää, sen muuttaminen pahaa. Jos jokin osa svingistä ei miellytä minua, yritän yleensä nivoa sen osaksi kokonaisuutta ilman isoja muutoksia. Joskus heikkous voi kääntyä jopa vahvuudeksi. Jos vika yritetään eliminoida, siihen voidaan tarvita isoja muutoksia muilla osa-alueilla. Pahimmillaan tuloksena on täysin erilainen liikerata.

Golfsvingi on kuin auto. Lyönnin aikana koko vartalo toimii moottorina. Käsivarret, kämmenet ja maila ovat ratti. Aivot ovat kuski ja polttoaine. Vaikka kuinka yritämme, alamme aika ajoin lyödä huonosti. Autossa ongelmat aiheutuvat tyypillisesti voimansiirrosta, mikä golfissa tarkoittaa hartioita. Hartioiden virheliikkeet aiheuttavat epävarmuutta ja niitä päiviä, jolloin mikään ei suju. Aivojen antamat ohjeet eivät mene perille, koska hartiat sotkevat viestin. Siksi hartioiden liikettä on pidettävä tarkasti silmällä.

Sergio Garcialla on parhaiten toimivat hartiat. Hän antaa mailan pudota downsvingissä niin alas, että sellaista ei kukaan, minä mukaan luettuna, suosittele. Mutta tapa, jolla hänen hartioittensa liike tuo mailan palloon, on fantastinen. Tuo liike on niin hyvä, että minun on helppo vastustaa kiusausta tehdä jotain svingitason putoamiselle hänen kanssaan työskennellessäni. On hyvä pitää mielessä, että svingissä asennot eivät ole tärkeitä, vaan se, kuinka siirtymä asennosta toiseen tapahtuu. Billy Foster, joka on ollut niin Lee Westwoodin, Darren Clarken, Seve Ballesterosin, Sergion ja jopa Tigerin caddie, voi kertoa, että Sergio on koko porukan paras pallonlyöjä. Selitys löytyy nimenomaan tavasta, jolla Sergio käyttää hartioitaan.

Kaikkien aikojen parasta svingiä valittaessa annan ääneni Sam Sneadille. Pelasin 36 reikää Samin kanssa Keniassa 1980. Hän pelasi 69-69. Itse asiassa minä johdin häntä noiden kierrosten jälkeen ja hallussani on yhä häneltä saamani kirjelappu: ”Pete Cowenille, suurenmoiselle pelaajalle. Parhain terveisin, Sam Snead.” Samin liikkuvuus hänen ollessaan parhaimmillaan oli jotain ainutlaatuista, samoin se että hänellä oli voimaa hallita sitä. Hän oli 69, kun pelasimme Keniassa ja käytti yhä 1-rautaa. Svingissä oli ihailtava rytmi, mutta se oli hämmästyttävä myös mekaanisilta liikeradoiltaan. Vaikka svingi oli pitkä ja täynnä voimaa, se ei tietääkseni milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaisia vammoja. Se kertoo jo paljon.

Vertaan usein täyttä svingiä edestakaiseen liikkeeseen kierreportaissa, ja Samin svingi oli mekaniikaltaan tuon idean ruumiillistuma. Se asteittainen tapa, jolla Samin vartalo jännittyi ja kiertyi jälleen auki, oli ajaton ja virheetön. Sivuttaista liikettä ei ollut nimeksikään eikä kyse silti ollut pelkästä edestakaisesta kääntymisestä. Samin moottori oli paljon dynaamisempi. Samin siluetista saataisiin muotti, joka kelpaisi malliksi kenelle tahansa. Tämän hetken huipuista vain yksi pelaaja yltää lähelle vastaavaa, ja se on Henrik Stenson.

Darren Clarke on ollut parhaimmillaan yksi kahdesta tai kolmesta parhaasta koskaan näkemästäni pallonlyöjästä. Hänen kykynsä osua palloon puhtaasti ja hallita sen lentorataa on fantastinen, etenkin draiverilla. Suosin hieman tavanomaista matalampaa, läpitunkevaa, laukausta muistuttavaa lentorataa, joka tuo mieleen drive-sanan pakottamista tarkoittavat sivumerkitykset. Se sopii sateenkaarimaista kaarta paremmin kentälle kuin kentälle ja on erityisen tehokas kylmällä ja märällä kelillä. Nick Price hallitsi sen, samoin Ian Woosnam. Thomas Pieterskin on omaksunut sen.

Eurooppalaiset kehittävät svinginsä ankarissa oloissa ja kentillä, jotka eivät aina ole huippukunnossa. Se opettaa kontrolloimaan pallon lentoa ja kaaren purevuutta. Painetta laitetaan palloon ilman manipulointeja toisin kuin Amerikassa, jossa useimmat hakevat tietoisesti korkeampaa kaarta ja maksimaalista lähtönopeutta. Kumpi tapa toimii paremmin? Kallistun hieman eurooppalaisen tavan puolelle, mutta on pelaajasta kiinni, mihin suuntaan lähdemme.

Pitääkö Ben Hoganin Five Lessons: The Modern Fundamentals of Golf yhä kutinsa? Ei pidä. Olen lukenut kirjan satoja kertoja ja kerta kerralta on tullut selvemmäksi, että se mitä Hogan kuvitteli tekevänsä svingatessaan ei ole lainkaan sitä mitä oikeasti tapahtui. Se on viisas kirja ja on helppo nähdä kuinka Hogan päätyi uskomuksiinsa, mutta hyväksi käytännön oppaaksi siitä ei ole. Siitä voivat ammentaa vain valmentajat, jotka tietävät mitä etsiä. Keskivertolukijan pään opetukset laittavat sekaisin.

Thomas Pieters on yksi suosikkioppilaistani tällä hetkellä. Yhteistyö alkoi, kun otin osaa Belgian golfliiton projektiin. Thomas oli silloin 13. Hän on ainutlaatuinen. On harvinaista, että valmennettava ei lainkaan kyseenalaista saamiaan ohjeita, mutta jos sanoisin Tomille että kaksi huoneen nurkassa vietettyä tuntia tekevät hänestä paremman pelaajan, hän menisi nurkkaan mukisematta. En ota täyttä kunniaa hänen tähänastisesta menestyksestään, sillä vasta yliopistovalmentaja Mike Small teki hänestä pelaajan. Luonteensa puolesta belgialaiset vaikuttavat tulevan kahdesta muotista: joko he ovat hyvin vahvoja, eteenpäin pyrkiviä persoonia tai sitten jotain ihan muuta. Tom Pieters on vahva persoona, ja vahvaa belgialaista on ilo seurata.

Valmennettaviini kuuluu myös Yorkshirestä kotoisin oleva Jonathan (Jigger) Thomson. 20-vuotiaan ammattilaisura on hyvässä vauhdissa selätetyn leukemian jälkeen. Pituutta on 205 senttiä, eli kokoa on melkoisesti. Kun katson häntä, en voi olla ajattelematta, että siinä on golfin tulevaisuus. Nyrkkeilypiireissä on tapana sanoa, että kahdesta hyvästä nyrkkeilijästä isompi voittaa aina pienemmän. Mahtaako sama totuus jonain päivänä päteä myös golfiin?

Jos haluat pitää kiinni nuoruudestasi ja viettää aikaasi nuorten parissa, älä vaadi erikoiskohtelua tai kukkuramitoin arvostusta. He kutsuvat sinua ”vanhaksi pieruksi” ja yrittävät ärsyttää muillakin tavoilla. Älä ole moksiskaan – se on vain koe ja merkki siitä, että olet tervetullut. Anna myös samalla mitalla takaisin.

Akatemiaani tulee jatkuvasti uusia nuoria, mutta aito kiinnostus golfia kohtaan on entistä vaikeampi saada heräämään. Käytämme syötteinä kaikkea mahdollista footgolfista koripalloon ja jalkapallosta pingikseen. En ole kovinkaan innoissani noista muista aktiviteeteista. Caddiekulttuurin kuoltua golfiin vievät tiet ovat käyneet ahtaiksi. On otettava kaikki keinot käyttöön.

Sydäntäni särkee, kun kerron, että akatemiani on ryöstetty 22 kertaa. Seutu ei ole parasta mahdollista. Sisään tullaan mistä milloinkin, viimeksi katon kautta, ja paikat sotketaan. Mitään varastettavaa ei ole, mutta sisään tullaan silti. Ketään ei ole saatu kiinni, eivätkä poliisi ja muut viranomaiset ole kallistaneet korvaansa pyynnöilleni vartioinnin lisäämisestä. Olen laittanut paikkaan paljon omia rahojani, koska rakastan sitä mitä teen, koska kasvoin näillä nurkilla ja asun yhä lähistöllä ja koska haluan olla hyödyksi yhteisölleni. Mutta nyt selkäranka on katkeamassa. Ympäristöviranomaiset antoivat äskettäin luvan tuoda miljoona tonnia myrkyllistä jätettä autiolle alueelle, joka aivan yhden griinimme tuntumassa. Ajattele nyt kaikkia noita lapsia ympäriinsä juoksentelemassa. Päätös on törkeä, mutta kuvaa sattuvasti sitä todellisuutta, jossa nykyisin Isossa-Britanniassa elämme.

Et ole varmaan kuullutkaan David Mooresta, englantilaisesta, jonka kanssa kiersimme kilpailuja 1970-luvulla. Loistava pelaaja, mittaamattoman lahjakas, matkalla huipulle. Hän pystyi tekemään pallon kanssa asioita, jotka muilta jäävät tekemättä. Talvella 1976 pelattiin Zambiassa useamman kilpailun sarja. Suuria tapahtumia, isot palkintorahat. Kaikki parhaat Ryder Cup -kasvot olivat mukana samoin kuin Jack Newton, joka oli kesällä hävinnyt Openin uusinnan Tom Watsonille Carnoustiessa. Hotelleja oli vähän ja pelaajat asuivat yksityiskodeissa. Kun muutama päivä oli kulunut, David kysyi minulta missä asuin ja löytyisikö hänellekin sijaa. ”En pidä oman paikkani ilmapiiristä”, hän sanoi. ”Isännässä ei kaikki ole kohdallaan.” Yritin järjestää asian, mutta vapaata tilaa ei enää löytynyt. Pari päivää myöhemmin David osallistui erään toisen pron kanssa rugbyklubilla järjestettyyn juhlaan. Davidin isäntä oli paikalla vaimonsa kanssa ja alkoi juovuttuaan syyttää Davidia pelehtimisestä puolisonsa kanssa. Väite oli absurdi, koska David hädin tuskin tunsi isäntäväen. Isäntä häipyi paikalta. Kun David muutamaa tuntia myöhemmin palasi majapaikkaansa, aviomies avasi etuoven, veti esiin aseen ja ampui Davidia päähän. Se oli surmanlaukaus. Kyvyttömyyteni järjestää Davidille parempi yösija kummittelee yhä mielessäni.

Vuodet opettavat jatkuvasti uusia asioita. Oletko huomannut, kuinka hiekkaan kaivautuneeseenkin palloon saa joskus alakierrettä? Olen keksinyt tekniikan, jolla se onnistuu. Täytyy vain saada hiekka ”liplattamaan”. Mitä se tarkoittaa? Tule käymään, niin näytän.

© (2017) Golf Digest Publications. Kaikki oikeudet pidätetään.