Kolumni

Vuositarkastuksen minimivaatimus voisi olla se, että pelaaja ymmärtää, miten lopputulos on syntynyt.

Vuositarkastuksen minimivaatimus voisi olla se, että pelaaja ymmärtää, miten lopputulos on syntynyt.

Vastaava päätoimittaja Tarja Hurme, 60, on työskentelyt 37 vuotta aikakauslehtialalla. Suhde golfiin on yhtä intohimoinen kuin työhönkin.

Golfmatematikkaa ja out-avauksia

Viime pelikauden sadasta kierroksestani neljännes oli pikkukisoja, joista kertyi tasoituskortteja. Niitä silmäilin vuodenvaihteen räntäsunnuntaina. Korttien mukaan tasoitus eli vuoden aikana välillä 16,8–17,4. Haarukoin mediaania poistamalla pareittain aina parhaan ja huonoimman tuloksen ja pääsin lukuun 32, buffer zoneni alarajaan. Arvelin, että tasoitus pysyisi vuositarkistuksessa ennallaan.

Ilokseni pysyikin, mutta vuositarkastuksen laskenta on kyllä täyttä tiedettä, ellei peräti hepreaa. Edellisestä vuodesta homma ei ollut ainakaan helpottunut. Mikä järki on arvioida harrastelijan tasoitusta yhdeksän desimaalin tarkkuudella, kun käytännössä monille tekee tiukkaa bogey-pisteidenkin laskeminen pelin jälkeen?

Jos tasoitusta tosiaan pitää setviä pilkun jälkeisin numeroin – vaikka kentällä lyöntejä lasketaankin vain kokonaislukuina – niin eikö saman tien voisi sopia vaikkapa 0,526882143 lyönniksi sen, jos putti menee vaivaisen puolen sentin päästä ohi reiän? Vuositarkastuksen minimivaatimus voisi olla se, että pelaaja ymmärtää ilman pitkän matikan opintoja, miten lopputulos on syntynyt. Nyt tuota ei ymmärtänyt erkkikään, vaikka on matikkanero, saati tällainen golfhumanisti.

Tästä olen kai marmattanut ennenkin. Vuositarkastuksella pitäisi olla käytännön tavoitteet: Pistää järjestykseen händäri-höpönassut, jotka vaikka väkisin yrittävät pitää tasoituksen taitoihinsa nähden liian pienenä, koska se on makeeta. Tai huijarit, joiden tasoitus on selvästi liian iso, mikä mahdollistaa varmemman palkintojen keräilyn.

Tilanne selkiytyisi, jos kaverien kesken pelatun tasoituskierroksenkin kortti pitäisi leimauttaa ennen lähtöä klubilla ja palauttaa tuloksesta riippumatta, samalla tavoin kuin erilaisissa viikkokisoissa. Ja pelikumppani aidosti kirjaisi ja varmistaisi kortin tulokset.

Mutta on se toki niinkin, että jos ihmisellä on huijausmieli, sitä ei mikään järjestelmä pysty jalostamaan rehdiksi. Ainahan voi esimerkiksi pelin loppupäässä putata ”sattumalta” ohi, jos tulos uhkaa olla liian hyvä eikä halua parantaa tasoitusta.

Alkavallakin kaudella kentillä ja Golfpiste.com:n keskustelupalstalla kiivaillaan taas pelinopeudesta, se on varmaa. Milloin liika vauhti tappaa peli-ilon, milloin taas vitkastelu. Molempi pahempi. Äärimmäisyysajattelu saati raivo ei kuitenkaan ole kumpaankaan suuntaan hyväksi, koska kentillä liikkuu monen tasoisia ja -ikäisiä pelaajia, ja kaikilla pitäisi olla kivaa.

Rohkenen ehdottaa: voisiko asiaan vaikuttaa rennommilla, paikallissäännöillä, kun kyse ei ole virallisista kilpailuista vaan kaverikierroksista?

Otetaanpa vaikka avaus outiin tai selvästi outin suuntaan, jolloin lopputulos jää epäselväksi. Kyllähän se harmittaa niin tiiaajaa, hänen omaa peliryhmäänsä kuin takana tulevaa porukkaa. Itsevarmimmat eivät malta pistää varapalloa peliin. Lähempi tarkastelu sitten varmistaa, että metsään meni, ja pelaajan on palattava tiiauspaikalle avaamaan uudelleen. Kaikkia ketuttaa, erityisesti, jos kenttä on täynnä.

Voisiko tuollaisessa tilanteessa tehdä niin, että peliä jatketaan kahdella rankulla siitä kohdasta, mistä pallo näytti menevän metsään. Näin päästäisiin reippaasti eteenpäin.

Voi tilanteen toki nähdä toisinkin: se saattaa parhaimmillaan kasvattaa sekä outiin lyöneen että koko porukan itsehillintää.

Sillä mihinkäs tässä lopulta on kiire, valmiissa maailmassa, aurinkoisella golfkentällä?

Tarja Hurme

© (2017) Golf Digest Publications. Kaikki oikeudet pidätetään.