Pohdiskelin Golflehdessä 4/2017 golfin sosiaalista puolta ja ryhmän merkitystä suoritukseen.
Laji sopii niin ekstroverteille kuin introverteille (ja kaikille siltä väliltä, sillä nämä kaksi eivät ole niin mustavalkoisia). En voi kieltää, ettenkö rakastaisi tyhjää kenttää aikaisin aamulla tai myöhään illalla kun saan olla itsekseni omien ajatusten kanssa. USA:ssa asuessani aikaiset sunnuntaiaamut golfkentällä olivat suosikkeja, sillä suurin osa teksasilaisista istui silloin kirkossa ja kenttä oli lähes kokonaan minun.
Mahtavaa golfissa on myös se, että pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja jo entuudestaan tuttuihin tutustuu paremmin pelin tiimellyksessä. Kierros kestää nelisen tuntia, tunneskaalat kentällä vaihtelevat laidasta laitaan ja voihan peli tuoda aivan uusia piirteitäkin ihmisistä esille.
Porukassa yleensä myös suoriudumme paremmin ja onhan matkanteko viihtyisämpää ainakin minun mielestäni. Kumman valitset: Teetkö hole-in-onen mieluummin yksin pelatessa tyhjällä kentällä vai kolmen pelikaverin kanssa, jotka pääsevät sitä ihailemaan?
Golf on kuitenkin yksilölaji ja kilpatasolla karu fakta on se, että jokainen on itse vastuussa valmistautumisesta, jokaisesta päätöksestä ja lyönnistä ja tätä kautta myös tuloksesta. Kukaan ei ole paikkaamassa virheitä, toisin kuin joissain joukkuelajeissa se olisi mahdollista. Ketään muuta ei voi myöskään syyttää väärästä mailavalinnasta, sillä vaikka olisi hyvä caddie, lopullinen päätös on aina pelaajan. Mutta onhan se mahtavaa saada olla oman itsensä pomo!
Mitä ei tule usein ajatelluksi, on se, että kukaan muu ei myöskään pääse jakamaan niitä onnen tunteita kun voittaa, näkee kovan työn tuottavan tulosta tai kun ylittää itsensä. Yksilölajissa muut tytöt, joiden joukossa on paljon kavereita, ovat kuitenkin vastustajia.
Vaikka kaverit toki iloitsevat toistensa onnistumisista, ei se ole sama kuin joukkueena onnistuminen kun ilon tunteet moninkertaistuvat kun yhteinen prosessi tuo tulosta. Varmasti itsellä yksi unohtumattomin kokemus on vuoden 2012 naisten joukkue MM-pronssi.
Omaa kokemusta löytyy niin joukkueen osana olemisesta, mahtavista treeniryhmistä ja tukiverkostoista, mutta myös ajoittaisita epätoivon jaksoista kun olo tuntuu yksinäiseltä, eikä ole tunnetta siitä, että ympäriltä löytyy tarvittava tiimi, se tuki ja kivijalka, josta ponnistaa.
Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että kiertueella ei pärjää yksin ja tukiverkoilla on valtava merkitys, mutta asioiden muuttuessa ja elämän viedessä samat teemat tulevat esille. Välillä pitää omaa tiimiään fixailla, poistella ja lisäillä. Toisinaan tukea tarvitsee enemmän, välillä on hyvä pistää menemään itsekseen.
Palatakseni niihin ilon hetkiin ja onnistumisiin vielä, nyt itsestä tuntuu siltä, että taustalla on oikeanlainen tiimi, joka pystyy nauttimaan prosessista samalla tavalla kuin itse teen. Kun prosessi pitkällä tähtäimellä alkaa tuottaa onnistumisia, voi niistä iloita joukkueena ja uskaltaa taas asettaa uusia kunnianhimoisempia tavoitteita.
