Golfissa rakastetaan historiaa. Perinteiden arvostus kulminoituu näkyvimmin Mastersin ja The Open Championshipin ympärille.
Näiden kahden yhteydessä historia herää taas eloon joka vuosi uudestaan. Seve, Jack Nicklaus,Arnold Palmer ja muut vanhat mestarit nostetaan useasti, se ja se viimeinen putti, se ja se epäonnistuminen kerrataan tulevan spektaakkelin edellä jälleen kerran.
On vaikea kuvitella samaa ilmiötä vaikkapa jalkapallon Mestarien liigan tai jääkiekon Stanley Cupin kohdalla.
Jatkumo menneestä nykyiseen on jotain, mitä ihmiset tuntuvat janoavan. Se tuo merkitystä omalle harrastukselle. Intohimo on jotain, minkä jo esi-isät tunsivat. Jotain syvempää ja aidompaa.
Nykyisessä ärsyketulvassa historian merkitys korostuu. Ihmiset kaipaavat historiaa. Linkkiä menneeseen. Lisää merkitystä siihen kokemukseen, jonka tässä hetkessä jaamme.
Golf nojaa lajina poikkeuksellisen paljon historiaan. On totta, että golfia pelataan pääpiirteissään samalla tavalla kuin mitä sitä pelattiin jo useampi sata vuotta sitten, mutta onko siinä sittenkään mitään perin poikkeavaa?
Monessa muussakin nykymuotoisessa urheilulajissa juuret yltävät syvälle, monen vuosisadan takaiseen Eurooppaan, ja säännötkin ovat pysyneet perusteiltaan samoina.
Nuorten kulttuurien sisäänrakennettu puutostila on historian puute. Nuorissa golfkulttuureissa ei voida ankkuroitua menneeseen, sillä lajin juuret ovat Briteissä ja Yhdysvalloissa.
Maailmantaloudessa ja sen tulevaisuuden skenaarioissa vaaka on kuitenkin kallistumassa yhä enemmän poispäin Euroopasta. Voi olla, että vanhan mantereen suuruuden vuodet ovat takanapäin.
Golfissakin kasvuodotukset kohdistetaan yhä enemmän Aasian. Mutta golfista puhuttaessa historia on Aasiassa paria poikkeusta lukuun ottamatta hyvin lyhyt.
Lajin kasvaessa yhä globaalimmaksi kiinnostaa sen historiakin yhä useampaa. Kun rahaa ja tahtotilaa on, on historia ostettavissa. Kaupanteon hetkellä ei välttämättä ole selvää, mihin tarkoitukseen historiaa ollaan kauppaamassa. Valtaa pitävillä on käyttöoikeus myös historiaan.
Sama ilmiö on jo nähty jalkapallon puolella. Monia perinteisiä englantilaisia jalkapalloseuroja on myyty ulkomaiseen omistukseen. Jalkapallon kohdallakin on kyse historiasta.
Oligarkit, yhdysvaltalaiset urheiluun erikoistuneet liikemiehet, äkkirikastuneet aasialaisliikemiehet ja öljysheikit voisivat toki perustaa omankin seuran sen sijaan, että he ostavat itselleen sellaisen, mutta siitä puuttuisi jotain – siitä puuttuisi historia.
Historia on ihmiset yhteen liittävä sidos, joka saa fanit vuosikymmen vuosien jälkeen rakastamaan seuraansa pyyteettömästi ja vaeltamaan stadionille joka ainoa viikonloppu, kun oma suosikkijoukkue pelaa. Tai seuraamaan The Openin tai Mastersin ratkaisuhetkiä silmä tarkkana joka vuosi.
Helpommalla siis pääsee, kun ostaa seuran, ja historian sen mukana.
Tämä on kuitenkin johtanut moniin ongelmiin. Jos menestystä ei ole tullut, on omistajaa kohtaan kohdistettu vihaisia vaateita siitä, ettei seura voi olla taloudellisen voitontavoittelun väline, vaan itseisarvo kuten faneille. Eikä menestys paikkaa kaikkea, jos uudistukset ovat liian suuria.
Historian kauppaaminen sai irvokkaita muotoja, kun malesialainen liikemies Vincent Tan osti itselleen perinteikkään walesilaisseura Cardiff Cityn FC:n vuonna 2012.
Ensi töikseen uusi omistaja brändäsi yli sata vuotta vanhan seuran uudestaan. The Bluebirds -lempinimellä tunnetun seuran siniset värit vaihtuivat punaiseen, koska Aasiassa punainen on onnen väri. Logon kyyhkynen sai väistyä lohikäärmeen tieltä.
Kokeilua kesti kolme vuotta. Sen jälkeen Tan palautti vanhan logon ja sinisen peliasun. Seura oli jo tippunut Valioliigasta Championshipiin, eivätkä Tanin rahat riittäneet tyydyttämään faneja, jotka tuntevat historiansa. Omistaja, joka ei kunnioittanut historiaa, ahdistettiin nurkkaan.
Mutta on historiaa ostettu myös golfissa. Yhdysvaltojen presidenttiyttä havitteleva Donald Trump osti nelinkertaisen The Open -näyttämön, Skotlannissa sijaitsevan Turnberryn huhtikuussa 2014. Vajaa kolme kuukautta myöhemmin hän nimesi sen Trump Turnberryksi.
Trump osti nimensä osaksi historiaa, mutta tarkoituksena oli myös hankkia paikka The Openin -kiertoon, johon Turnberry on kuulunut. Se ei onnistunut.
Tammikuussa 2015 R&A ilmoitti, ettei vuoden 2020 The Openia pelata Turnberryssä, vaikka niin oli suunniteltu. Syynä olivat Trumpin muslimivastaiset kommentit. Sittemmin miehen edesottamukset ovat saaneet britit vaatimaan hänelle maahantulokieltoa.
Myös Englannin puolella on tehty kenttäkauppoja. Lontoon liepeillä sijaitseva Wentworth tunnetaan golfin Euroopan kiertueen päämajana ja ET:n kisakalenteriin sementoidun BMW PGA Championshipin pelipaikkana.
Vuonna 2014 Wentworth kuitenkin myytiin kiinalais-thaimaalaiselle Reignwood Investments -yhtiölle. Viime vuonna yhtiö ilmoitti, että jatkossa mennyt on mennyttä ja tanssi tapahtuu uuden omistajan pillin tahtiin.
Jäsenyyden säilyttääkseen on maksettava yli 100 000 euron debentuuri, lisäksi jäsenten vuosimaksu tuplaantui (perhejäsenyys noin 20 000 euroa vuodessa). Uudet jäsenet pääsevät klubiin kutsuttuina ja noin 160 000 euron hintaan, kun liittymismaksu aikaisemmin oli keskimäärin 7500 euroa.
Jäsenet ovat heränneet siihen, että uuden omistajan vaakakupissa historia painaa vain kaupanteon tukena. Itseisarvoa perinteillä ei ole.
Osa on jo äänestänyt jaloillaan ja jättänyt klubin. Moni on noussut vastustamaan uudistuksia, mutta vasta tulevat oikeusprosessit näyttävät, onko vastustus turhaa.
Tapaus varmasti pistää vähintäänkin miettimään, mikä kaikki on kaupan. Ja mitä menetetään, jos historiaa ruvetaan myymään.
Sanotaan, että historiasta voi oppia vain sen, ettei siitä voi oppia mitään. Haluaisin kuitenkin ajatella optimistisemmin: sanotaan myös, että he, jotka eivät tunne historiaa, joutuvat toistamaan sen.
