Yksi lempikirjailijoitani on urheilutoimittajana uransa aloittanut amerikkalainen Mitch Albom. Hän julkaisi vuonna 2003 kirjan nimeltä The Five People You Meet in Heaven. Se on tarina Eddie-nimisestä sotaveteraanista, joka kuolee pelastaessaan pikkutytön hengen huvipuistossa. Kuoltuaan Eddie saa huomata, ettei taivas olekaan se kuoleman jälkeinen paratiisi, jona siitä kerrotaan. Taivas onkin maanläheisemmin paikka, jossa eletty elämäsi selitetään sinulle takautuvasti viiden sellaisen ihmisen avulla, jotka olennaisesti vaikuttivat siihen, millaiseksi elämäsi muodostui.
Jos tällainen paikka todella olisi olemassa, yksi viidestä oman elämäni tulkitsijasta olisi väistämättä Hannu Tarmio, WSOY:n entinen pääjohtaja ja Golflehden komean historian alkuunpanija. Hannu poistui keskuudestamme pitkän sairauden uuvuttamana eilen keskiviikkona, 4. marraskuuta 2015.
Aloitin Suomen Golflehden kesätoimittajana lehteä 25 vuotta (1987-2011) tuottaneen Viestintä Tarmio Oy:n palveluksessa toukokuussa 2002. Muistan hetken, kun tapasin Golflehden Kivenlahden toimistolla ensimmäistä kertaa Hannun, mystisen ”Baarimestarin” (nimimerkki, jota Hannu käytti Golflehden suositulla pakinapalstallaan). Sen hetken kuva Hannusta piirtyy yhä tänä päivänä Hannua ajatellessa mieleeni, tuttu poikamainen hymy, lempeä olemus, pääjohtajavuosilta säilynyt ympäristöönsä säteillyt syvä karisma.
Vaikka Golflehden käytännön toimitustyötä johtivat jo Hannun pojat, Pekka, Janne ja Timo, juuri Hannu otti minut oppipojakseen. Hän tutustutti minut toimitustyön maailmaan ja kustannusalan koukeroihin, opetti ja kuunteli. Hannulta, entiseltä kustannustoimittajalta, saatu palaute oli aina rakentavaa, oleellista ja rohkaisevaa. Luin Hannun kirjoittamia ja toimittamia kirjoja, ja lumouduin epäsuoran tarinankerronnan taidosta. Ymmärsin nopeasti olevani hyvin etuoikeutettu, ja yritin media-alan keltanokkana omaksua kaiken sen pitkän kokemuksen ja syvän sivistyksen kyllästämän opin, joka minulle oli nyt yhtäkkiä yllättäen tarjolla.
Meistä tuli Hannun kanssa hyvät ystävät, vaikka ikäeroa välillämme oli 45 vuotta. Hannu pyysi minut usein seurakseen golfkierrokselle ja peliparikseen kotiklubinsa Sarfvikin nelinpelikisoihin.
Kaikki meni välillämme kitkattomasti – kunnes päätin lähteä Hannun jalanjäljille.
Syksyllä 2005 hain silloisen Sanoma-WSOY:n haluttuun Monitaitaja-ohjelmaan. Pääsin 450 hakijan joukossa loppusuoralle asti ja olin aistivinani, että minut haluttiin yhtenä hakijoista mukaan ohjelmaan. Jossain vaiheessa hakuprosessia päätin vielä parantaa mahdollisuuksiani ja pyysin Hannulta, yhtiön entiseltä ja yhä arvostetulta pääjohtajalta, suosituskirjeen. Hannu sanoi kirjoittavansa sen mielellään ja ojensi minulle seuraavana päivänä suljetun kirjekuoren. Annoin Hannun suosittelukirjeen avaamattomana Sanoma-WSOY:lle mennessäni seuraavaan haastatteluun.
Jonkin aikaa haastattelun jälkeen sain Sanoma-WSOY:ltä puhelun. Kuuntelin hetken aikaa kohteliaisuuksia, kunnes sain kuulla pudonneeni viimeisten joukossa jatkosta. Puhelun päätteeksi soittaja lopulta myönsi, ikään kuin jonkun kiellosta piittaamatta, homman jääneen lopulta kiinni siitä, että opiskeluni Turun kauppakorkeakoulussa olivat vielä kesken. Hyväksyin asian, mutta selitystä minun oli vaikea ymmärtää. Pudottamiseni syyksi oli ilmoitettu seikka, joka Sanoma-WSOY:llä tiedettiin jo hakemuksestani. Miksi hakemukseni sitten ylipäätään oli noteerattu ja miksi minut oli päästetty useilta haastattelukierroksilta jatkoon?
Pettymystä jonkin aikaa sulateltuani Hannu saapui toimistolla luokseni ja ojensi minulle paperin.
”Tässä se suosittelukirje, jonka sinusta kirjoitin”, Hannu totesi ja poistui omaan huoneeseensa.
Tyrmistyin lukemastani.
Hannu oli kirjoittanut minusta varauksettoman suosituksensa, mutta lisännyt kirjeen loppuun kehotuksen rekrytoida minut vasta, kun olisin saanut opiskeluni päätökseen.
Sillä hetkellä jotain välillämme särkyi. Mikä suosituskirje se sellainen oikein oli?
Koin silloin ja pitkään tapahtuneen jälkeen vahvasti, että Hannu oli pettänyt luottamukseni, ottanut liian suuren roolin ja astunut lupaani kysymättä urapolkuni tielle.
Tänä päivänä, Hannua ja yhteisiä hetkiämme muistellessani, välikohtaus tuntuu merkityksettömältä, vain yhtenä risteyksenä, yhtenä lisämausteena elämässäni. Tänään tulkitsen tapahtuneen vain yhtenä Hannun isällisyyden ilmentymänä. Uskon Hannun todella halunneen vain parastani, ajatelleen antavansa viimeisen potkun saadakseni maisterin paperit poluilleni mukaan. Ehkä Hannu halusi myös pitää ystävän luonaan?
Entä jos Hannu olisikin jättänyt suosituksensa kirjoittamatta ja minut olisi hyväksytty ohjelmaan? Olisinko tänään vailla työtä, yksi sadoista Sanomalta irtisanotuista, sen sijaan että olenkin jatkamassa Hannun lähes 30 vuotta sitten alulle saattamaa työtä nykyisen Golflehden toimituksessa, rakkaan harrastukseni ja leipälajini parissa, toisessa suuressa mediayhtiössä?
Yhdentekevää. Kaikki koettu on vain osa elämämme tarinaa, ja tänään koen pelkkää iloa ja onnekkuutta siitä, että Hannu Tarmio kirjoitti minun tarinastani merkittävän ja merkityksellisen kappaleen.
Mitch Albomin kirjailijanuran läpimurtoteos oli kuusi vuotta ennen Eddien tarinaa julkaistu Tuesdays with Morrie. Se on omakohtainen tositarina Albomin ja hänen hyvän ystävänsä, sosiologian professori Morrie Schwartzin keskusteluista. Albom oli ollut opiskeluvuosinaan läheisissä väleissä professorinsa kanssa, mutta alkoi tuntea sittemmin syyllisyyttä siitä, ettei ollut pitänyt Schwartziin myöhemmin yhteyttä.Schwartzin jo sairastuttua parantumattomaan ALS-tautiin, Albom alkoi nähdä ystäväänsä uudelleen, joka tiistai, käyden tämän kanssa syväluotaavia keskusteluja kaikesta, elämästä ja kuolemasta.
Elämästä mekin ehdimme Hannun kanssa vaihtaa ajatuksia työasioiden lomassa runsaasti, mutta nyt, peruuttamattoman suruviestin kuultuani, tunnen samaa syyllisyyttä kuin Albom. Etenkin, kun keskusteluista suurimmat jäivät käymättä, ja pitkään siirtämäni viimeinen vierailuni lopullisesti tekemättä.
Ja jälleen tarina palautuu takaisin Mitch Albomiin.
Kolme vuotta The Five People You Meet in Heaven -kirjansa jälkeen Albom kirjoitti seuraavan romaaninsa, johon hän sai inspiraation suhteestaan omaan äitiinsä. Kirja pyörittelee suurta kysymystä ’mitä tekisit, jos saisit viettää vielä yhden päivän jonkun jo menettämäsi henkilön kanssa?’. Kirja on nimeltään For One More Day.
Monta rikastuttavaa keskustelua ehtisimme tuon päivän aikana käydä, ja vielä viimeisen yhteisen golfkierroksemme pelata.
Kaunein kiitokseni kaikesta, Hannu.
Jere Jaakkola
Kiitokset Jere. Tiivistit tarinaasi paljon oleellista Hannusta, golfarista ja herrasmiehestä.. Opin tuntemaan hänet klubikaverinani, jota arvostin todella paljon. RIP Hannu!
Oliko tuo ainoa se minkä ajattelit tuoda Hannusta esille golfareille ? Puhut itsestäsi ja omista mielihaluistasi… tämä kirjoitus ei pitäisi olla sinun egostasi, vaan kuolleen miehen urasta ja merkityksestä muuhun yhteisöön.
Kalle, ehkä tuo kirjoitus olikin Hannun merkityksestä Jeren ajatusmaailmaan. Minusta kirjoitus oli siitä näkökulmasta katsottuna vallan mainio.
Harmillista ”kalle”, jos koit kirjoitukseni noin. Ilahduttavan moni on kertonut kokeneensa sen toisin. Tämän ei ollut tarkoitus olla kirjoitus egostani, eikä myöskään formaalia muotoa noudattava nekrologi. Jos kirjoitus herätti golfareille yhtä kauniita ajatuksia Hannusta kuin Kari Sireliukselle, se on minun puolestani ajanut asiansa. Sinullakin on oikeus tulkita tekstini haluamallasi tavalla, enkä ota siihen tässä kantaa. Hannua muistelen vain ja ainostaan suurella lämmöllä, ystävää kaivaten.
Jere! Hannun poismeno herätti paljon muistoja. Olen tuntenut Hannun kymmenien vuosien takaa. Olen myös ollut niiden etuoikeutettujen joukossa, jotka ovat saaneet Hannulta isällisiä neuvoja omaa työtäni koskien ja monilla yhteisillä pelimatkoilla, mutta paljon on myös naurettu ja laulettu. Hannu oli huumorintajuinen ja kuten mainitsit poikamainen – mutta ennen kaikkea sivistynyt ihminen – myös sydämeltään. Niin sinun kuin minunkin tapauksessani Hannu oli myös ratkaiseva tekijä eräässä työurani risteyskohdassa. Aina voi jälkeenpäin miettiä, mihin olisi päätynyt, jos olisi tehnyt toisin. Hannu tarkoitti varmasti sinun parastasi, vaikka käänsikin uravaihteesi toisille raiteille. Elämänkulku on usein sattumista kiinni. Jere, kirjoitit tunteella ja sydämesi äänellä. Hieno, Hannua kunnioittava lämminhenkinen muistokirjoitus. Kiitos siitä!
Kiitos epäsovinnaisen hienosta muistokirjoituksesta.