USA on 2000 -luvun Ryder Cup -peleissä ollut lähes poikkeuksetta ennakkosuosikki, mutta Euroopan joukkueen hurmioituneet esitykset ovat siitä huolimatta riittäneet useimmiten voittoon. Tämänkertainen matsi ei ollut kuitenkaan edes tasainen, sillä jenkit ottivat heti komennon ja pitivät sen loppuun saakka. Vähän flegmaattisen oloinen Darren Clarke ei saanut miehistöään innostumaan niin kuin esimerkiksi paljon kevyemmin perustein valittu edellinen kapteeni, Irlannin Paul Mc Ginley. Se, että Clarke valitsi villillä kortilla mukaan vanhan kaverinsa Lee Westwoodin, ei ainakaan näin jälkeenpäin arvioituna, ollut mitenkään perusteltavissa. Westwood ei kerta kaikkiaan ole ns. voittajatyyppi, jota ehkä parhaiten osoittavat hänet monet, tärkeillä hetkillä ohi menneet putit.
Joillekin pelaajille tällaiset hektiset reikäpelit sopivat muita paremmin ja tyypillinen tämän osa-alueen virtuoosi on tietenkin USA:n Patrick Reed, jota oli todellakin vaikea pysäyttää. Hän oli hyvä jo edellisellä kerralla Skotlannissa ja nyt taas sama juttu. Hänen luonteensa ei näytä sopivan pitkäkestoiseen ja usein niin tylsään lyöntipeliin, mutta matseissa mies herää henkiin.
Euroopan joukkueen iloinen yllättäjä ja tulokkaista paras oli luonnollisesti Belgian Thomas Pieters joka kesti hämmästyttävän hyvin suuren ottelun paineet, upottaen pitkiä putteja kerta toisensa jälkeen. Hauska sattuma oli, että neljä vuotta sitten toinen belgialaishujoppi, Nicolas Colsaerts, teki samassa ottelussa myös hyvää jälkeä.
Ottelun yleisön joukossa nähtiin paljon huonoa käytöstä niin kuin jo edellisessä jutussani ennakoin. Tällaisiin suuriin tapahtumiin näyttää, lajista riippumatta, aina hakeutuvan väkeä, joiden ainoana tavoitteena on aiheuttaa häiriöitä. Euroopan joukkueen henkinen kapteeni Rory McIlroy, joutui sormellaan osoittamaan järjestysmiehille, häntä pahiten solvanneet, alueelta poiskuljetettaviksi.
Hazeltinen kenttä oli luonnollisesti, niin kuin siellä päin tapana on, viritetty isäntäjoukkuetta suosivaksi. Koska USA:n golfpäättäjät ovat myös sitä mieltä, että yleisö haluaa ”birkkuja,” tehdään kentästä myös niille otollinen ja kyllähän niitä sitten nähtiinkin. On oikeastaan sääli, ettei Euroopan kotiotteluita ole enää miesmuistiin pelattu linkseillä, jotka todennäköisesti suosisivat omia pelaajiamme. Edellisestä sellaisesta kotiottelusta on nyt jo kulunut 39 -vuotta. (Royal Lytham 1977) Tuleva näyttämö, Pariisin National, tuskin tarjoaa mitään selvää kotikenttäetua.
