Kuulin jokin aika sitten, että eräs maailman ehdottomista ykköskentistä on luopunut kokonaan haravista. Kysymyksessä on vuosikymmenet maailman listan kärkikolmikossa majaillut USA:n Pine Valley eli kenttä jossa juuri lukemattomat bunkkerit ovat aina ja tehokkaasti haitanneet hyvien tulosten tekemistä. Kentän hoidosta vastaavat käyvät kyllä hiekkaesteet läpi kerran tai kaksi viikossa, mutta sillä välin pelaajat tekevät juuri niin kuin golfetiketti on heitä vuosikausia kehottanut, he tasoittavat omat jälkensä nyt haravoiden puuttuessa jaloillaan tai mukanaan olevalla mailalla. Silloin kun itse tätä lajia aloittelin, ei meillä täällä Suomessakaan löytynyt haravia bunkkereista. Ne tulivat yleisiksi vasta joskus 80-luvulla.
Mitä järkeä haravien poisjättämisessä sitten olisi? Tarkoituksena on tietenkin palata, tälläkin pienellä osa-alueella, pelin ikiaikaisille juurille, jolloin bunkkeriin joutuminen ei todellakaan ollut kivaa. Tänä päivänähän tilanne on usein se, että esim. huippupelaajat huokaavat helpotuksesta kun pallo menee – paksun raffin sijasta – hyvin hoidettuun bunkkeriin, josta heidän on helppo nostaa pallo lipun juureen.
Ymmärrän, että tätä hieman radikaalia ajatusta pitää vielä vähän selvittää, ennen kuin onnistun myymään sen isommalle joukolle. Kysymys on loppujen siitä, golfin ehkä tärkeimmästä ominaisuudesta, joka erottaa sen lähes kaikista muista lajeista. Tarkoitan tietysti ns. onnen elementtiä, jota tulevienkin sukupolvien pitäisi tiukasti vaalia. Kaikkihan me tiedämme, että keskellä väylää oleva pallo voi maata syvässä divotin reiässä ja bunkkerissa se voi välillä ajautua juuri siihen kohtaan missä on syvä jalanjälki ja, että suurin osa meistä hyväksyy tämän epäonnen peliin kuuluvana itsestään selvyytenä. Golf ei ole samalla tavalla reilu peli kuten me tuon sanan ymmärrämme monen muun lajin yhteydessä. Golf on kiehtovalla tavalla epäreilu ja henkisiä voimavarojamme jatkuvasti testaava. Valitettavan monet pyrkivät kuitenkin haastamaan tämän onnen elementin esim. melko kevein perustein läpiviedyillä siirtosäännöillä tai viimeisen päälle hoidetuilla hiekkaesteillä eli toimenpiteillä jotka sotivat tämän vanhan pelin lähes pyhiä periaatteita vastaan samoin kuin monet muut edistyksellisinä pitämämme asiat kuten anteeksi antavat välineet, etäisyysmittarit tms. Joskus myös tympii kun jopa liiton miehet käyvät ennen isoja kilpailuja merkkaamassa valkoisella maalilla kentän vähän laikukkaat tai muuten vaan huonosti kasvaneet kohdat sellaisiksi, ettei niistä tarvitsisi – muka reilun pelin hengessä – pelata. Uskon, että nyt ymmärrätte paremmin mitä ajan takaa tässä harava-asiassa.
Tämä haravattomuus saattaa lähivuosina tulla ajankohtaiseksi myös sen takia, että maailmalla vallitseva ja paheneva makean veden puute johtaa paikoin siihen, että väylien lyhyiksi leikattujen kohtien ulkopuoliset alueet jätetään ilman hoitoa. Niitä ei kastella, eikä ainakaan lannoiteta ja niiden annetaan käytännössä kokonaan kuihtua mikä tarkoittaa myös sitä, että ne ovat monessa tapauksessa usein pelkkää hiekkaa. Niidenkään alueiden haravoimisessa ei tule olemaan mitään järkeä eli vaikka hiekkaiset alueet aina vaan lisääntyvät, näyttäisi haravilla olevan jatkossa entistä vähemmän käyttöä.
Lopuksi toivon, ettei minun enää tarvitsisi jatkossa nähdä haravamiehiä jokaisen Open’issa pelaavan ryhmän mukana. Tiedän, että he ovat tällä tavoin palkittuja vanhoja kentänhoitajia, mutta tiedän myös, että maailman vanhin tunnettu kentänhoitaja Old Tom Morris, ei olisi tällaista ”palvelua” hyväksynyt.
Kannatan lämpimästi! Eihän vesiesteissäkään paikkoja siistitä lyönnin jälkeen (jos pelaaja jatkaa peliään esteestä), miksi siis hiekkesteissä pitäisi tehdä niin.
Ja joskus olisi hyvä ottaa oppia pelin alkujuurilta, kun sitä halutaan vaikeuttaa. Nyt vaikeuttamisen keinoina näyttävät olevan kenttien pidentäminen ja vesiesteiden ynnä muiden hankaluuksien mukaan otto. Bunkkerit mm. ovat niitä muita hankaluuksia. Hoitamattomina bunkkereilla olisi ”oikeita” pelitaitoja korostava merkitys. Siis väylällä pysyminen ja griiniosumat tulisivat arvoonsa.
Ihan helposti ei bunkkereiden haravattomuus kuitenkaan liene istutettavissa ainakaan uusimmille kentille. Kenttien sunnittelijat kun ovat suunnitelleet bunkkerien lukumäärän, sijainnin, muodon ja syvyyden osaksi kenttäkokonaisuutta ja siitä lähtökohdasta, että bunkkereiden hiekka-alusta on siisti. Näin ainakin luulen. Jos hiekkapohja olisi hoitamaton, monilla moderneilla kentillä pelaaminen olisi ehkä painajaismaista ellei niiden bunkkeristoa rakennettaisi uudelleen.
Pitäisikö samalla sitten lopettaa myös ruohon leikkaaminen raffeista tai vaikkapa alastulojälkien korjaaminen griineiltä? Älytöntä tällainen ”ennen kaikki oli paremmin” haihattelu. Menneisyys on mennyttä ja hyvä niin!
Kun käy vierailemassa Pärnu Bayssä, jossa hiekkaesteiden sijasta on hiekkaista joutomaata, joissa ei ole haravoita eikä niitä kuulukaan tasoittaa. Ne hoidetaan aamuun mennessä, joten aamukierroksella peli onnistuu ok. Mutta iltapäivällä pallo liian usein jää kengänjälkeen. Kisassa ero aamun ja iltapäivän välillä on merkittävä.
Entä jos käännetään asia toisin päin. Eli sääntöjä muutetaan siten, että hiekkaesteessä vallitsee aina siirtosääntö. Tämän seurauksena hiekkaestettä ei tarvitse kovin tarkasti haravoida, kun pallon voi asettaa tasaiselle alueelle. Tämän johdosta makuu olisi aina normaali eikä hiekkaesteiden kunnostukseen tarvitsisi panostaa niin paljon kenttähenkilökuntaa.
Olin Espanjassa pelaamassa ja pallo ajautui väylän reunassa olevan puun juurelle ja makasi vahvan juuren vieressä. Pohdin tätä perinteistä golfin sääntöä pelata pallo sieltä missä se makaa. Muistin myös videon Tigerin lyönnistä, jossa hän loukkasi ranteensa lyödessään rautamailalla tuollaiseen juureen.
Hetken pohdittuani tulin siihen tulokseen, että olisi älytöntä ottaa sellaista riskiä, että juureen lyöminen aiheuttaisi rannevamman, etenkin kun kyse on vain hupikierroksesta. Päädyin siihen, että droppasin pallon lähelle todeten, ettei tuon säännön noudattaminen ole riskin arvoinen, kun seurauksena voisi olla viikon tai parin sairausloma. Voisi kysyä yleisemmin, että pitääkö meidän noudattaan perinteitä ja sääntöjä myös sillä uhalla, että otamme tarpeettomia riskejä. Jos olisimme Amerikassa, vastaus olisi selvä, mutta entä meillä?
Kiitos Lassi Tilander hienoista mielipiteistäsi!
Haravat ovat ihan turhia! Jos ei saa palloa sieltä jalanjäljestä pois, niin pitää vältää hiekkaesteitä!
Ei kannata aina pelata sitä tigerlinea. Onni suosii rohkeaa, tai sitten ei. Tietysti korjaamme jälkemme niin viheriöllä, väylällä ja bunkkerissakin, haravalla tai ilman. En usko, että modernit kentät olisivat mikään ogelma – käykääpä kokeilemassa Hell’s Bunker’ia tai Road Bunker’ia haravoituna tai ilman. Se, niin kuin Lassi sanno, onnen elementti, on mielestäni yksi syy, miksi itse pelaan golfia. En voi metenkään ajatella, että jokainen lyöntini menisi niin kuin olen ajatellut, jos niin olisi, niin rupeaisin ammattiliseksi, ja silloinhan golf ei enää olisi hauskaa.!
Tätä, kuten niin monia kuitakin Lassin esille tuomia ajatuksia voi pohtia usealta eri kantilta.
Hiekka- ja vesiesteen pääasiallinen ero on siinä, että hiekkaesteessä pallon on tarkoitus olla pelattavissa, mutta vesiesteessä näin ei välttämättä ole. Onko pallo sitten hiekkaesteessä pelattavissa vai ei, jos se on 10 senttimetriä syvässä jalanjäljessä, sitä voimme jokainen itse miettiä. Voimme myös miettiä sitä, onko pelaaminen ylipäätään hauskempaa, jos 64% klubipelaajista ei saa palloa ylös griinibunkkerista kuin kerran neljästä yrityksesä, ja kuinka paljon enemmän aikaa tuohon touhuiluun kuluu nykyiseen verrattuna.
Myös voimme miettiä sitä, kuinka miellyttäväksi vähänkään korkeamman tasoituksen pelaajat kokevat pelaamisen noista haravoimattomista bunkkereista, kun heistä valtaosa muutenkin kammoaa bunkkerista lyömistä, vaikka pallo makaisi loistavasti hyvin haravoidulla hiekkapinnalla.
Onnen elementti on ja tulee (toivottavasti) aina olemaan osa golfia, mutta onko hiekkaesteiden vaikeuttaminen oikea tapa tukea lajin nykyisiä ja ennen kaikkea uusia harrastajia, sitä sietää pohtia ja tarkkaan. Henkilökohtaisesti en lämpene moiselle ajatukselle.