Taas on yksi suosikkiaika vuodesta – olympialaiset. Vaikka minulla (tuskin) tulee koskaan olemaan asiaa osallistua talviolympialaisiin urheilijan roolissa, saa olympialaiset aina omat unelmoinnista vastaavat solut aktivoitumaan. Sydän sykkii urheilulle ja arvostus on huipussaan jokaista kohtaan, joka määrätietoisesti tekee hommia ja uhrauksia unelmiensa eteen.
Mäkäräisen suoritukset varmaan mietityttävät taas monia. Mimmi takoo rahaa sponssisopimuksillaan ja maailmancupissa enemmän kuin kukaan naisurheilija Suomessa, mutta olympialaisissa ei tahdo menestystä tulla. Eikä ilmeisesti enää koskaan tule, sillä nämä lienevät viimeiset olympialaiset Kaisalle.
Kaikki kunnioitus Kaisaa kohtaan, joka on laittanut koko elämän peliin. Hän kertoo kyyneleitään pidätellen lehdistötilaisuudessa: “Sellaiset ihmiset, jotka ovat joskus laittaneet itsensä peliin kunnolla ja sitten joko menestyneet tai joutuneet pettymään, pystyvät parhaiten samaistumaan siihen, että koko elämä on ollut pelissä pelkästään ampumahiihdon takia. Kyllä se tällaisella hetkellä kirpaisee.”
Itse olen päässyt elämään noita kirpeitä hetkiä golfin parissa. Se todella sattuu, kun on kaikki pelissä ja epäonnistuu. Helpompi ratkaisu olisi valita helppoja tavoitteita, jotka lähes sadan prosentin varmuudella saavuttaa, mutta mitä kivaa niiden saavuttamisessa sitten on?
Tavoitteen pitää olla tarpeeksi haastava, jotta sen eteen täytyy ponnistella, ja jotta sen saavuttaminen tuottaa mielihyvää. Yksi huono vaihtoehto on myös asettaa aivan liian haastavia tavoitteita, joiden saavuttaminen on lähes mahdotonta. Tämä on tietyllä tapaa itsesuojelukeino myös, sillä jos tavoitteisiin ei pääse, on selitykset valmiina.
Suurimmat sympatiapisteet menevät kuitenkin suomalaisille penkkiurheilijoille, jotka jaksavat somessa ja kahvipöydissä kritisoida Kaisan psyykkistä vahvuutta ja purkaa pettymystään kun “meidän Kaisalla” ei taaskaan kestänyt pää. Kyseessä on varmasti paljon muutakin kuin pään kestäminen tai kestämättömyys juuri suoritushetkellä. Valmistautuminen lienee suurimpana.
Itse vihaan lausetta “pää ei kestä”. Monestakin syystä, mutta osittain itseään toteuttavan ennusteen teorian takia, jonka mukaan se mitä ajattelemme, johtaa muutaman mutkan kautta toimintaamme ja sitä kautta tuloksiin. Kun uskot, että pää ei kestä, se ei todella kestä.
Hienoa on, että suomalaiset kuitenkin elävät täysillä mukana ja jokaiselta löytyy jokin mielipide. Urheilu herättää tunteita, ja hyvä niin.
Hyvä kirjoitus Sanna, kiitos. Kaisa on meidän hiihtolajien valopilkku Kristan kanssa. Ampumahiihto ja golf ovat toisiinsa verrattavissa oleva
laji, kummassakaan ei pelkkä fyysinen kunto riitä.
Nyt arvoisat ”kymmenkunta kaikkien alojen erikoisasiaa”, ei muuta kuin
ottamaan kantaan pitkästä aikaa asialliseen kirjoitukseen.
Hyviä hiihtokelejä kaikille golfaajille!
Kun on käsiä hitaampi kone, tarkoitin ”kymmenkunta kaikkien alojen erikoisasiantuntijaa”.
Huippu-urheilija (niin Kaisa tai Sanna) panee kaikkensa kilpailemiseen ja on valmis asettumaan paitsi omien, myös ulkopuolisten paineiden ja arvostelijoiden keskipisteesen. Varmasti voiton hetkellä on upeaa olla riemuitsevan joukon keskipisteenä, mutta tappion hetkellä on oltava valmis päinvastaiseen. Jos ei ole tähän valmis, lienee paras kilpailla vain itseään vastaan harrastusmielessä.
Katsojien tehtävänä on ennen kaikkea rahoittaa tämä huippu-urheilusirkus. Katsojat, urheiluselostajien ja kommentaattorien avustamana analysoivat suorituksia. Minäkin elä täysillä arvioimassa Mustin johdattelemana, miten hiihtäjän asento kielii jaksamisesta tai miten jääkiekkojoukkue kestää vastustajan ylivoiman. Niin kauan kuin kommentit eivät muutu vihaviesteiksi tai rasistisiksi, nämä tunteet ja suoritusten arviointi on penkkiurheilun ytimessä. Ilman sitä ei olisi intohimoisia penkkiurheilijoita eikä sitä myötä huippu-urheilun rahoittajiakaan.