Ihmettelin Olympialaisten aikaan Mikko Ilosen antamaa kommenttia, jossa hän puhui lähtevänsä pelaamaan seuraavana päivänä tulosta X (en nyt muista oliko 67 vai 69…).
Tavoitteita voi, ja pitääkin asettaa, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että tavoitteet, jotka eivät liity tulokseen, itseasiassa tuottavat parhaan tuloksen. Tulostavoitteella asettaa turhia odotuksia kierrokselle.
Tällä tarkoitan sitä, että kun lähden pelaamaan kierrostulosta 67, niin lopputulos on takuulla jotain muuta kuin 67. Saatan yliyrittää, laskea tulosta kesken kierroksen tai lannistua, jos kierros alkaa parilla bogilla. Mikä pahinta, jos kierros on sujunut hyvin ja kun vain muutama reikä on jäljellä, saatan ruveta ajattelemaan, että “kunhan ei nyt vain kävisi mitään”, jotta pääsen tavoitteeseen.
Tulostavoitetta parempi tavoite on prosessitavoite, esimerkiksi lyödä jokainen rautalyönti läpi hyvällä tempolla ja visualisoida jokainen putti huolella. Mutta tuskin ketään urheilutoimittajaa nämä kiinnostavat.
Mieli on kummallinen. Välillä kun tietää, että voittoon riittää kierroksen loppuun pari bogia, saattaakin sitä lopettaa kahteen birdieen. Kun taas voittoon tarvitaan kolmen birdien lopetus, tuleekin siitä kolme bogia. Ovatko he, jotka lopettavat kolmeen birdieen niitä, joilla on tiukimmat hermot? Vai niitä, jotka eivät yliajattele tilannetta vaan antavat vain palaa?
Ehkä Ilosen kommentti oli jotain, jonka hän antoi vain medialle. Huippu-urheilijana hän osaa antaa tavoitteiden olla taka-alalla kun on aika lyödä palloa. Toki tuolla tasolla voi pelisuunnitelmaa muokata hyökkääväksi tai varmistelevaksi, jolloin tulostavoite on hyvä suunnanantaja seuraavaa päivää suunniteltaessa.
Odotukset tuloksesta – omat, urheilutoimittajan tai vaikka vanhempien – ovat yhtä kuin paineet. Kun pääsee mielentilaan, jossa pelaa ilman odotuksia tuloksesta tai siitä, että osuu aina täydellisesti keskelle lapaan, pelaa sitä myös paineettomasti. Paineita voi tulla monesta suunnasta, mutta vain urheilija itse päättää siitä, ottaako hän ne systeemiinsä.
Helpommin sanottu kuin tehty.
Uskon, että jokainen kilpailija pelaa aina jonkinlaisen paineen kanssa. Ja tämä on hyvä asia! Paineet tuovat merkitystä tekemiselle. Omalla kohdallani olen huomannut, että paineiden määrä vain vaihtelee kilpailusta tai vaikka rankingtilanteesta riippuen. Vähiten niitä on kun ei ole mitään hävittävää, ja lähes nollapaineet silloin, kun ei ole myöskään mitään voitettavaa. Nollat saan esimerkiksi harjoituskierroksilla (ellen pelaa rahasta kaveria vastaan). Sekään ei ole hyvä, sillä se johtaa tylsistymiseen, jolloin viimeinen terävyys tekemisestä puuttuu.
Tiivistettynä, parhaaseen tulokseen pääsee, kun on sopivasti paineita, ja vieläkin parempaan, kun osaa päästää niistä irti kierroksella ja keskittyen prosessiin.
