,,,nimittäin voittaa Major-turnauksia, sillä miehistä ei siihen hommaan ole – kovista yrityksistä huolimatta – koskaan vielä ollut. Suzann Pettersenin viikonvaihteen Major oli jo norjattaren toinen laatuaan ja hänen lisäkseen neljä ruotsitarta on tässä vaativassa tehtävässä onnistunut. Ensimmäinen heistä oli tietenkin Liselotte Neumann vuonna 1988, sitten seurasivat Helen Alfredsson, Annika Sörenstam ja Anna Nordqvist. Pohjolan tytöillä on yhteensä nyt jo 15 Majoria, joista Annika Sörenstamilla yksinään huimat kymmenen kappaletta.
Jo pitempään LET:in ohjelmassa ollut Evian julistettiin vasta täksi vuodeksi Majoriksi ja peräti vuoden viidenneksi sellaiseksi. Yleensäkin naiset ovat paljon miehiä kevyemmin nostaneet kisojaan Major-luokkaan ja vaikka heidän ensimmäisensä virallistettiin vasta vuonna 1950 (U.S.Women’s Open ) on heillä ennättänyt olla niitä jo peräti kahdeksan erilaista. Miesten neljä Majoria ovat puolestaan syntyneet kilpagolfin pitkän historian saatossa, suuren yleisön ja golfmedian yhteisymmärryksellä.
Tässä Evianin kisassa oli erikoista se, että siitä tuli, olosuhteiden vuoksi, vain 54 reikäinen. Sellaista myräkkää ei ole vielä ollut, että jokin miesten Majoreista olisi näin lyhennetty. Ne ovat olleet neljän kierroksen mittaisia aina siitä lähtien kun British Open vuonna 1892 sellaiseksi muuttui. Tietenkin välillä on tarvittu lisäpäiviä voittajan selvittämiseen, mutta käsittääkseni aina on pelattu loppuun saakka. PGA oli tietysti ensimmäiset 40 vuottaan reikäpeli, mutta se on vähän eri juttu.
Niin kuin yllä jo totesin, ei onni ole näissä yhteyksissä Pohjolan poikia vielä suosinut. Jesper Parnevik oli hyvin lähellä vuonna 1994 ja Tanskan surullisen hahmon ritari, Thomas Björn vuonna 2003. Kummankin ote kirposi pokaalista aivan kalkkiviivoilla. Ensi vuonna toivomme tietenkin, että ainakin juuri nyt kovasti vahva Henrik Stenson vihdoinkin onnistuisi tai ehkäpä Mikko Ilonen, joka sai tänä vuonna ja paikan päällä paljon lisää oppia kahdesta Majorista.
Olen kiinnittänyt huomiota samaan. Muissa lajeissa menestys jakaantuu tasaisemmin, vain golfissa tuntuu olevan tällainen kahtiajako. Ehkä yhtenä vaikuttavana tekijänä on se että Pohjolassa golf molempien sukupuolten suosiossa kun se muualla maailmassa edelleen on enemmän miesten laji. Seurauksena että pohjoismaisista naisista suhteellisesti suurempi joukka harrastaa lajia, mikä helpottaa kilpailua vaikka maailmankolkkamme muuten antaa tasoitusta sääolojen ja pienen väestöpohjan takia. Miesten puolella tilanne on osittain toisinpäin, muualla maailmassa riittää pelaajia kun meillä golf ei vielä urheiluna ole kovin suurta. Tosin harjoittelumahdollisuudet paranevat koko ajan mikä näkyy myös tuloksissakin, vaikka matka huipulle on pitkä. Kilpailun kovuus ja siten menestymismahdollisuudet ovat suoraan verrannollisia lajin harrastajamääriin joka golfissa, ja vaikka tenniksessä ja jalkapallossa on ihan toista luokkaa kuin mäkihypyssä, keihäänheitossa tai jääkiekossa. Paitsi lahjakkuudella, vaikusta on myös lajin suosiolla ja harrastusmahdollisuuksilla, sekä harjoitteluinnolla ja valmennuksella. Toivotaan kuitenkin että ne muutamat todella lahjakkaat löytyvät ja jaksavat jatkaa puurtamista. Tästä päästään toiseen aiheeseen. Liian monessa lajissa lahjakkuudet on poltettu loppuun 16 ikävuoteen mennessä. Tiedän itse monta lahjakasta urheilijaa jotka lopettivat lukio-iässä juuri kun olivat lyömässä läpi. Ei harjoittelematta huipulle pääse, mutta kun jo vähänkään lahjakkaita 5-6 vuotiaita vaaditaan kolme kertaa viikossa ja ala-astelaisia 4-5 kertaa viikossa yhden lajin treeneihin, kuolee intohimo lajiin nopeasti. Tuossa iässä pitäisi ehtiä olla tavallinen lapsikin ja harrastuksiin pitäisi mahtua muutakin kuin yhtä lajia. Ja jos lasten harrastus on periaatteella kaikki tai ei mitään, loppuu monen lapsen harrastus mahdottomuuteen heti alkuunsa. Valmentajilla kun ei tunnu menevän jakeluun että keskivertoperheen pitää ehtiä käydä töissäkin, eikä koko ajan voi olla kyyditsemässä yhden lapsen yhteen harrastukseen. On työmatkoja, muitakin lapsia, kenties omiakin menoja normaalien kodin askareiden lisäksi.
Mielestäni golf on laji jossa ei onnistumisia /menestystä tule kovin nopeasti,ilman osaavaa opettusta ja ohjausta. Jos laitetaan 10 sählypalloa 5m päähän maalista ja otetaan kadulta Matti / Maija ja sanotaan laukaise pallot maaliin,uskon 5palloa löytävän tiensä maaliin.Jos taasen laitetaan 10 golfpalloa lyöntimatolle ja annetaan rauta7 samoille henkilöille ja pyydetään lyömään 50m uskon ,että max 1 pallo lentää ko.matkan. Siispä mielestäni golf on senverran vaikea laji, että vain sitkeä harjoittelu tuo tarvittavan taidon menestyä/ saavuttaa tuloksia ja sitähän varten yleensä lähdetään tekemään jotain ,jotta saadaan jotain aikaan, onnistumisia , tuloksia, hyvää mieltä.Jos näitä mainitsemiani asioita ei tule jää golf nopeasti vain kokeiluksi.
Jaskalle: On aivan oikein, että ”lahjakkuuksia” testataan kovemmin eli laitetaan harjoittelemaan enemmän. Myös urheilijalla itsellään täytyy olla halu tähän. Kuinka monta Suomesta maailmalle lähtenyttä urheilijaa on sanonut ettei harjoittelu kiinnostanut lapsena. Litmanen potki palloa joka päivä, vaikka pelasi myös kiekkoa. Selänne päinvastoin kiekkoa ja jalkapalloa joka päivä. Peltosen Ville asui kentällä. Tuo että moni ”lahjakas” urheilija lopettaa lukioiässä johtuu aivan muista tekijöistä kuin loppuun palamisesta. Tuossa iässä vain alkaa kiinnostamaan muutkin asiat kuin vain urheilu tai pelikonsolien pelaaminen. Kuinka monen koulussa hyvin pärjäävän numerot tippuvat lukiossa? Monen. Jos harjoittelua ei aloiteta nuorena, niin harppaus on aivan liian suuri, kun lähdetään maanrajojen ulkopuolelle kehittymään. Suomi on niin pieni urheilumaa, että jos sadasta lahjakkaasta tulee yksi maanrajojen ulkopuolella menestyvä se on urhauksien arvoista. Suomessa urheilija ei itseään pysty elättämään golfilla. Siis kilpagolfilla. Suomi kun ei ole urheiluhullu kansa, vaan menestyshullu kansa.
Hohhoijaa Pidin itsestään selvänä että urheilijalla itsellään pitää olla halu, kritisoin nimenomaan sitä että usein tämä halu tapetaan liialla painostuksella. Mainitsit monta urheilijaa jotka pelasivat nuorena kahta lajia, tätäkin peräänkuulutin. Tänä päivänä tiedän monta tuttua joka hyvin nuorena pakotettiin valitsemaan, nimenomaan jalkapallon ja jääkiekon parista, vaikka molemmat lajit tukevat toisiaan jaa päällekkäisyyttä on vain osan vuotta. Liian nuorena pakotettu valinta joi johtaa ”väärän” lajin valintaan, kun ei vielä ole selvää kumpaa lajia rakastaa enemmän vielä vuosienkin päästä tai kummassa on kyseisellä henkilöllä parempi mahdollisuus pärjätä. En kiistä harjoittelun tarvetta, mutta jos harjoittelu ei anna tilaa muille tärkeille asioille, niin jossain vaiheessa muut asiat tulevat tärkeämmiksi. Aikuistumisikä on tässä mielessä kriittinen kun ihmiseltä vaaditaan enemmän, koulu muuttuu oikeaksi opiskeluksi tai työksi ja hormonitkin hyrrää voimalla. Jos tässä vaiheessa ei osaa tasapainoilla on monelle urheilun jättäminen (usein kokonaan) se helpoin tie. Kun sanot että Suomen koon takia on uhrautuminen menestyksen arvoista, se lienee tulosvastuullisen valmentajan näkökulma, ei nuoren ihmisen jonka koko tuleva elämä on kyseessä. Ehkä tässä on koko asian ydin. Nuoret kokevat olevansa ihmisiä eivätkä valmentajan omien tarpeiden orjia. Jos vaihtoehtoina on menestys urheilussa vastaan kaikki muu, vain harva valitsee urheilun. Toisaalta, jopa Räikkönen joka on suomalaisista urheilijoista yksi voitontahtoisimpia (ja myös menestynyt), ehtii elämään myös muuta elämää kuten voimme silloin tällöin lukea. Oma kokemukseni on tytön luistelusta joka 6-vuotiaana olisi muuttunut kahdesta kerrasta viikossa kolmeen plus yhteen. En vanhempana ole valmis uhraamaan koko perheen elämää kymmeneksi vuodeksi vain siksi että hän saattaisi kuulua yhteen prosenttiin josta tulee huippu-urheilija. Mieluummin vaikka huippu-lääkäri tai huippu-lakimies jos nyt olisi joku pakko olla huippu. Vastuullisena vanhempana en halua rajata häneltä tuossa iässä pois kaikki muut harrastusmahdollisuudet. Hän haluaa myös musisoida, voimistella, tanssia, hiihtää ja kesällä pelata jalkapalloa, yleisurheilla ja käydä kanssani rangella ja olla kavereiden kanssa. Jos joku lajeista jää päälle ja hän pärjää, hän saa mahdollisuuden yrittää. Lapsi ei myöskään joka päivä jaksa harrastaa, kuten en itsekään! Päätöksen luistelun lopettamisesta teki käytännössä luisteluseura, koska vaihtoehtoja ei ollut. Kiitos siitä koska kaikki pakollinen ”vapaaehtoistyö” seuran hyväksi alkoi olla haastavaa myös vanhemmille. Kiitos sinulle hohhoijaa että kerroit näkemyksesi. Keskustelu avartaa omia ajatuksia. Huolemme lienee sama, on sääli että menestyviä suomalaisia huippu-urheilijoita on yhä vähemmän.