Seitsemän kokonaista päivää ja kuusi kierrosta golfia takana Mission Hillsissa, talon tavat alkavat tulla tutuiksi. Kun näin kauas tulee, on ehdottoman tärkeää saada olla pidempään. Yhdeksän kokonaista päivää on huomattavasti parempi kuin viikko. Silti jo nyt ajatus siirtymisestä Hongkongin kautta Helsinkiin tuntuu hivenen vastenmieliseltä. Luontaista uteliaisuutta, mutta myös toimenkuvaani kuuluu se, että haistelen ja kyselen kaikilta vastaantulijoilta tuntemuksia matkasta. Vastaukset noudattelevat samaa linjaa, kannatti lähteä. Kaikki kuusi kenttää ovat olleet layoutin puolesta mainioita, kyseenlaisia reikiä ei juurikaan ole vaikka monet kentistä on jouduttu rakentamaan käsittämättömään viidakkoon. Nautin suunnattomasti siitä, että kenttiä kiertäessä huomaa sen kuinka arkkitehdit ovat osanneet asiansa, lisäksi viheriöiden ja väylien muodot ovat viimeistä piirtoa myöten harkittuja. Kompromisseja ei ole tarvinnut tehdä. Varsinkin lähestymisten lyöminen ja lähipeli kaikenkaikkiaan ovat yhtä juhlaa, taitoja punnitaan selkeällä, mutta vähemmänkin taitavaa kohtaan hellällä kädellä. Ruoka on hyvää, palvelu erinomaista ja ihmiset aidosti ystävällisiä. Mission Hills on selkeästi golfarin kohde, lajia harrastamaton kyllästyisi varmasti ensimmäisen päivän jälkeen jollei olisi innostunut vaihtoehtona tarjottavasta tenniksestä. Alueella kun on Aasian suurin tenniskeskus, yhteensä 51 kenttää. Iltoja voi golfarikin täyttää ruokailulla ja kylpylän mainioilla hieronnoilla sekä muilla hoidoilla. Niitä on raavaan miehenkin tuhlausta olla käyttämättä jos Mission Hillsiin matkustaa. Edelleenkään ei länsimaalaisia ole juuri näkynyt alueella, paikallisia vaan. Aurinko paistaa pienen sumuverhon takaa ja lämpöä on päivisin reilut 20 astetta, öiseen aikaan kuitenkin huomattavasti vähemmän, talvi tekee tuloaan. Yksi erikoisuuksista on kierrokselle lähtö. Koko iso ryhmämme kerätään klubitalon eteen golfautoihin jonne caddietytöt ovat tuoneet jo mailat. Tässä muodostelmassa saattaa vierähtää istuen 20-30 minuuttia kunnes kolonna suuntaa ykköstiille, taas odottamaan. Orjuuttavaa. Kierroksen kesto pitääkin laskea ensimmäisestä kokoontumisesta, ei suinkaan avauslyönnistä. Yksi suurimpia harhaluuloja suomalaisgolfaajien keskuudessa on se, että paikalliset caddiet ympäri maailman osaisivat erityisen taitavasti lukea viheriöiden kallistuksia. Olen tämän matkan jälkeen entistä vahvemmin eri mieltä. Osalla kiinalaisista on jonkinlaista silmää pallon käyttäytymiselle, useimmilla taito on käytännössä nollassa. Siinä ei ole mitään häpeämistä, golfia he eivät ole koskaan pelanneet. Liian monille pelaajille vaan on liian vaikeaa myöntää sitä, että pallo menee lähes aina ohi reiän huonon putin, ei väärin luetun linjan johdosta. Mission Hillsissa siirtymät (autolla) ovat erittäin pitkiä, vaihteluväli lienee 100- 1500 metriä keskiarvon asettuessa yli 200 metrin. Caddie auttaa selkeästi mailojen kantajana autolta väylille ja takaisin, jälkien korjaamisessa ja kannustamisessa sekä etäisyyksien löytämisessä. Se missä peli kertakaikkiaan hidastuu caddien kanssa on pallon asettaminen paikalleen viheriöllä. He pyrkivät asettamaan pallojen ”viivat” kohteeseen, siinä vain välttävästi onnistuen. Ongelmalliseksi tämän tekee aika, joka pelkkäään asetteluun kuluu, muutama sekunti keskimäärin. Koko muu seurakunta 5-7 ihmistä seuraa tumput suorana vierestä hyödytöntä rituaalia. Suosittelen toiminnan ottamista omiin käsiin, peli nopeutuu ja viivat tulee asetettua paremmin… Kehun kenttiä ja arvioin niitä vielä myöhemmin Golf Digestissa, pari muisteloa kuitenkin vielä ennenkuin suuntaan koko päivän odottamaani iltahierontaan. Mission Hillsissa on ainakin parilla kentällä valaistus loppureiíllä, Annika Sörenstamin suunnittelemalla pelasin lauantaina elämäni pimeimmät reiät. Startit olivat hivenen myöhässä, peli eteni edessä hitaasti ja niinpä pimeys laskeutui täysin peliseurueemme ylle reiíllä 11-12, valaistus alkaa 13:lta. Palloja ei nähnyt käytännössä edes tiiatessa, lähtösuunnan pystyi arvioimaan vain lyöjä. Tilanne oli hyvin tragikoominen, ”pimeitä aikoja” myyneelle Mission Hillsile ei kuitenkaan pelin kepeyden vuoksi tälläkerralla lähtenyt noottia. Maailma on iso paikka ja sen koosta saa jonkinlaista pientä käsitystä ajelemalla turistibussilla suurten kiinalaisten kaupunkien vaiheilla. Shenzenin paikalla oli 80-luvun alussa vain 10.000 asukasta, nykyään noin kuusi miljoonaa. Paikallinen opas kertoo, että kaupunkilaisten keski-ikä on 29 vuotta. Jään miettimään mitä sama luku voisi olla esimerkiksi Helsingissä. Päädyn paljon suurempaan lukuun, mutta en missään tapauksessa kyseenalaista oppaan kertomaa. Mission Hillsissa caddien lisäksi suuri osa muustakin väestä on todella nuorekasta Tiuhaan rakennetut asuinalueet ja niiden pilvenpiirtäjiä muistuttavat talot auttavat ymmärtämään kuinka arvokas asia kiinalaisillekin voi olla hyvin hoidettu puhdas nurmialue tai puisto, kuten golfkenttä. Vierailimme sunnuntaina Shenzenissa sijaitsevassa Culture Village (Little China) teemapuistossa. Luonnehdinta sekoitus Seurasaarta ja Disneyworldia kuvannee parhaiten käsitystäni kokemastani. Kiinan historiaa esitysten ja rakennusten muodossa, päätä huimaavia spektaakkelimaisia esityksiä joissa pelkkä pukuloisto ja muu rekvisiitta saivat suomipojan silmät ihastuksesta sekaisin. Ja kyllä myöntää täytyy, että kansallispuvuissaan kiinalaisnaiset olivat lumoavan kauniita. En odottanutkaan Mission Hillsiin lähtiessäni näkeväni kuin pienen palasen Kiinaa, päivä Culture Villagessa oli sitä parhaimmillaan. Aidon oloiseksi sen teki sekin, että kävijöistä 98 % oli kiinalaisia. Suosittelen lämpimästi. Bussimatkalla takaisin pyrin pysymään hereillä testaten itseltäni sitä, kykeninkö muistamaan kaikki siihen mennessä pelaamaani viisi kenttää reikineen, sekä myös käyttämäni mailat. Aikaero painaa edelleen, loistavat unenlahjat omaavana nukahdin jo toiseen kenttään päästessäni. Tänään aloitin alusta ja kävin läpi kaikki kuusi. Hymy tuli huulilleni kun voin sanoa että kykenin, muistin helposti mailatkin, useimmista jopa ajatukset ennen lyöntiä. Kaikissa pelin osa-alueissa oli loistavia lyöntejä, mutta myös käsittämättömän paljon blackouteja, täydellisiä uinahduksia. Huomenna käyn tutustumassa David Leadbetterin akatemiaan, otan varmasti mailat mukaan. Omaa golfillista paluutani ”normaalipeliin” pohtiessa saan lisäpotkua viikonlopun sankarin Bob Charlesin esityksestä. 71-vuotias uusi-seelantilainen pääsi ET:n kisassa jatkoon, nousi 24:ksi ja rikkoi muutaman ennätyksen. Loistava esimerkki kaikille niille, jotka pistävät ikääntymisensä esteeksi tai tekosyyksi golftaitojen kehittämiselle. Oman ikänsä alittamien scoressa tuskin onnistuu allekirjoittaneelta vielä lähimmän 20:n vuoden aikana, pitkän aikavälin tavoiteitakin on kuitenkin hyvä olla olemassa.
BlogitTilander Tuulettaa
BlogitTilander Tuulettaa1
BlogitEntinen tyttö
BlogitEntinen tyttö
BlogitIlon sanomat
BlogitTilander Tuulettaa
BlogitSami Sarpakunnas3
BlogitTilander Tuulettaa3
