Olen varmasti jokaisen valmentajan unelmaoppilas, sillä olen valmis harjoittelemaan vaikka aamusta iltaan tai yötä päivää, kunnes saan lyönnin tai jonkun uuden teknisen liikkeen kulkemaan. Toisin sanoen, kenenkään ei tarvitse käyttää aikaa minun motivoimiseen, vaan sen hoitaa neiti Nuutinen itse.
Tämä piirre on saanut minut urallani näinkin pitkälle, ja tulee varmasti auttamaan tavoitteiden saavuttamisessa jatkossakin, mutta se on myös jotain, mikä toisinaan hallitsemattomana voi tulla menestymisen tielle.
Myönnän, että olen kunnianhimoinen suorittaja. Saan mielihyvää ja turvallisuuden tunnetta harjoittelusta. Rakastan sitä fiilistä, kun olen antanut kaikkeni, tehnyt vähän enemmän kuin piti ja voin kaatua uupuneena sänkyyn ja nukahtaa sekunnissa. Entä muu elämä? Eihän mulla vain yksinkertaisesti ole aikaa tai energiaa nähdä ketään kavereita, mitään kiinnostusta käydä reissuissa katsomassa jotain hiton nähtävyyksiä tai käydä kivoissa ravintoloissa, saati valvoa yli klo 22.
Untahan on saatava vähintään 9h, muuten en palaudu ja kehity urheilijana. Rakastan herätä virkeänä ja olla aamulla heti ensimmäinen salilla tai golfhallilla. Musta Barbaari räppäsi “salil eka, salil vika”. Tämä virke ei ole vitsi kohdallani. Valitettavasti.
Tourilla olen oppinut, että se, joka harjoittelee eniten ei aina pelaa parhaiten. Minusta tämä ei vain ole yhtään loogista, ja on jopa hieman epäreilua.
En aio valehdella ja sanoa, ettenkö olisi välillä uupunut treenimääriini, tai että kroppani ottaisi kaikki iskut vastaan ilman kipuja. Pari kisaa myönnän mokanneeni vain siksi, että harjoittelin reissuissa liikaa, enkä muistanut huolehtia palautumisesta, jolloin suoritusherkkyys kärsi.
Syksy on pakottanut taas hiljentämään tahtia. Ensinnäkin siksi, että aamut on niin kylmiä, että vain fysiikan harjoittelu onnistuu. Osan treeneistä olen siirtänyt jo halliin, joka on auennut klo 14.00.
Tämä on jättänyt tyhjää aikaa päiviini. Ihanaa tyhjää aikaa, jolloin olen voinut hyvällä omallatunnolla nukkua päikkärit, lukea kirjaa, käydä joogassa rauhoittamassa mieltä ja kehoa, sekä tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Tai kirjoittaa blogia pitkästä aikaa…
Toisekseen siksi, että kahdessa viimeisessä Naisten Euroopan Tourin kisassa olen missannut cutit. Epäonnistumiset kuuluvat golfiin ja (vaikka vihaan kaikkia kliseitä, niin sanon sen silti) niistä oppii ja ne vahvistavat. Järkeilevä mieleni on tätä faktaa emotionaaliselle puolelleni koittanut viime viikkoina selittää, mutta se itsepäinen paskiainen ei kuuntele.
Kaikki vimmainen työnteko ja se, että antaa yhdelle asialle kaikkensa, saa paineet välillä kasvamaan liian isoksi möykyksi pääni sisällä. Olen ottanut epäonnistumiset turhan raskaasti ja ne ovat saaneet minut voimaan psyykkisesti ja jopa fyysisesti pahoin.
Nautin paineista, mutta kun jännitys ja paineet jostain syystä usein loppukaudesta alkavat kasaantumaan ja saavat minut voimaan pahoin, tämä on merkki siitä, että nyt tarvitsee rauhoittua. Vertaistukea olen saanut lukemalla muiden urheilijoiden kokemuksia ja olen onnellinen, että olen löytänyt joogan taas uudestaan.
Yliopistossa kävimme joukkueen kanssa hot joogassa, ja muistan nauttineeni. En näkisi, että voisin hoitaa fysiikkaharjoitteluni vain joogalla ja hengittämällä, mutta se on hyvä lisä kovien salitreenien päälle. Kivaa vaihtelua suorittajalle, joka haluaa aina puskea itseään omille rajoilleen ja treenata niin, että todella tuntuu. Kivaa, kun voin jättää aivot joogastudion narikkaan, joku kertoo, milloin hengitän sisään ja milloin ulos, milloin liike alkaa ja etenkin, milloin se loppuu. Nyt ei tarvitsekaan puskea vielä vähän lujempaa ja pitää asentoa vähän pidempään kuin muut. Nyt joku kertoo minulle, että rentoudu ja meditoi.
Tiivistettynä, jo aikaisemmilla kausilla löytämäni motto, “tehdään niin paljon kuin tarvitsee, ei niin paljon kuin voi”, muistuttaa välillä itsestään. Tasapainokin voisi olla se sana, jota haen. Loppukauden keskityn treenin laatuun, en määrään. Määrät tulevat pysymään aina suurina, onhan tämä minun päivätyöni ja rakastan harjoittelua, mutta sen lisäksi harjoittelen aikatauluttamista ja en tiedä onko tämä jotenkin epänormaalia, mutta aion myös harjoitella vapaa-aikaa.
”olen valmis harjoittelemaan vaikka aamusta iltaan tai yötä päivää, kunnes saan lyönnin tai jonkun uuden teknisen liikkeen kulkemaan”
Mitä ja miten on oleellisinta. Hyvä ja huono harjoittelu voi näyttää päällepäin samalta. Tiedätkö numeropohjaisesti missä on eniten kehitettävää ja näetkö edistymisen harjoittelun myötä?
Ei varmaan pitkän päälle kasvata motivaatiota hinkata viikosta toiseen jotain yksityiskohtaa jolla ei ole merkittävää vaikutusta lopputulokseen.