Olemme vuosikausia vähätelleet vuoden neljännen majorin PGA:n eli niin sanottujen opettavien ammattilaisten mestaruuskilpailua, jota on vuodesta 1971 alkaen pelattu aina järjestyksessä viimeisenä, eikä takavuosina edes kovin maineikkailla kentilläkään.
Alkuvuosinaan kisa erottui sillä, että se pelattiin vuoteen 1957 asti mielenkiintoisena reikäpelinä. Tuolloin vielä kalustopulaa kokeneet TV-yhtiöt uhkasivat lopettaa kisan televisioinnin, ellei kisaa käydä 4 kierroksen lyöntipelinä.
Tänä vuonna kaikki näyttää muuttuneen kuin taikaiskusta ja NYC:n alueella on juuri nyt senlaatuista pöhinää, että katsojamäärät noussevat, huonosta säästä huolimatta, ennätyslukemiin
Yksi syy tämän kisan merkityksen kasvuun on luonnollisesti uusi toukokuinen pelipaikka kesken kiivainta sesonkia, jolloin esimerkiksi sääolot saattavat olla vilpoisempia ja paljon haastavampia. Vanha elokuinen ajankohta merkitsi lähes poikkeuksetta lähes tukahduttavan kuumia olosuhteita.
Tämänkertainen kenttä on luku sinänsä. Osavaltion omistamassa Bethpage-puistossa on useampia hyviä kenttiä, mutta tämä Black Course on yksi koko maan häijyimmistä peliareenoista. Erillinen ilmoitustaulu varoittaa tavallisia golfareita menemästä sinne, mikä tarkoittanee sitä, että sinulta edellytetään kutakuinkin scr-tasoa.
Ehkä suurin merkitys tämänkertaiselle kisalle on Tiger Woodsin hämmästyttävä paluu yhdeksi sen selväksi suosikiksi. Tiger leivottiin tällä kentällä U.S.Open-voittajaksi jo vuonna 2002, ja kun sama kisa käytiin täällä vuonna 2009, hänellä oli muita kiireitä, mutta nyt, 17vuotta myöhemmin, hän on ilahduttavasti taas mukana.
Me suomalaiset saamme jännittää oman Mikkomme – tällä kertaa Korhosen – menestystä. Hän raivasi pariviikkoisella kylmäverisellä voitollaan tiensä tähän suureen tapahtumaan, jossa hyvin realistinen tavoite on cut’ista selviytyminen ja suurempana unelmana päästä lähelle Ilosen Mikon tämän kisan parasta saavutusta eli seitsemättä sijaa.
Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä. että suosikkeja sateen pehmittämällä kentällä ovat sellaiset pitkälyöntiset “pommittajat” kuten Dustin Johnson tai Rory McIlroy. Heidän pitkät vetonsa pysähtyvät paikalleen eivätkä pompi vaikeuksiin, niin kuin kuivalla kentällä voisi käydä. Kymmenisen senttiä korkeista, märistä ja tuuheista karheikoista kannattaa kaikissa tapauksissa pysyä poissa.
